Valokuvauskamera on periaatteeltaan yksinkertainen: se on valotiivis, laatikon tai muun muotoinen suljettava tila. Sen sisälle asetetaan valoherkkää materiaalia, ja valoa päästetään valoherkälle alueelle riittävästi. Vaikka periaate on yksinkertainen, valokuvan ottaminen vaatii tekniikkaa.
Laatikko, jonka seinässä on erittäin pieni reikä, tosin tuottaa kuvan kuten neulanreikäkamera. Mutta jos kuvaaja haluaa pysäyttää kuvaan liikkeen tai tarkentaa niin. että kaukana oleva kohde näkyy suurempana, on laatikkoon lisättävä apuvälineitä. Sulkimen tehtävänä on estää valon pääsy valoherkälle materiaalille ja antaa valoa sille vain säädetty määrä. Objektiivi tekee kuvasta terävän ja vaikuttaa myös kuvan rajaukseen.
Valoherkälle alueelle tulevan valon määrää on säädeltävä. Valokuvauksen alkuvaiheessa 1800-luvun puolivälissä materiaalin valoherkkyys oli erittäin pieni, vain muutama ISO. Silloin riitti, että kuvaaja otti objektiivin edestä suojuksen ja antoi valon siirtyä levylle muutaman minuutin. 1800-luvun lopulla riitti jo muutaman sekunnin valotus. Kun materiaaleista tuli herkempiä, ne tarvitsivat vähemmän valoa ja oli kehitettävä erilaisia mekaanisia koneistoja, joilla valon määrää saattoi säädellä. Syntyi sulkimien kaksi päätyyppiä: verhosuljin ja keskussuljin.
Sulkimet
Verhosuljin
Verhosulkimessa oli alkuaan kaksi kankaasta tehtyä verhoa, joita kuljetettiin valoherkän alueen edessä. Suljintyypin keksi 1882 saksalainen Ottomar Anshütz (1846–1907). Siinä verhot ovat rullalla kahden putken ympärillä, putkissa oleva jousi antaa verholle liikevoiman. Verhojen päissä on kangasnauhat, ns. verhonauhat, jotka toimivat vetäjinä. Nauhat ovat rullien päissä olevien puolien ympärillä ja veto tapahtuu rullan pyöriessä, jolloin verho liikkuu. Laukaisinta painettaessa ensimmäinen verho lähtee liikkeelle ja avaa kuvaportin päästäen valoa filmille. Suljinajan pituudesta riippuen toinen verho seuraa tietyn ajan jälkeen perässä sulkien filmiportin ja lopettaen valon pääsyn filmille. Koska verhon pitää kulkea suhteellisen pitkä matka, lyhyet suljinajat saadaan aikaan siten, että toinen verho seuraa miltei heti ensimmäisen perässä. Näin kuvaportin ohi liikkuu lyhyillä ajoilla ainoastaan kapea rako, joka filmin yli suhahtaessaan valottaa sen.
Verhosulkimen valotustekniikka vaikutti niin, että esimerkiksi suurilla kameroilla, joissa verhosulkimen lyhin valotusaika saattoi olla 1/2500 s, rako oli erittäin kapea eikä verhoja voitu liikuttaa kovin nopeasti suuren, esimerkiksi 10 cm x15 cm levyn yli. Siksi nopea liike saattoi kuvatessa tallentua yllättävästi. Jaqcues Henri Lartique kuvasi kameralla, jossa oli pystysuoraan liikkuva verho, ja tämän vuoksi kuvassa toistuvat urheiluauton pyörät soikeina. Tämä johtui siitä että auto liikkui kameran suljinta nopeammin. Kyseinen virhe saattoi olla esikuvana sarjakuviin siirtyneelle tavalle piirtää nopean auton pyörät soikeina. Vanhoissa valokuvausoppaissa on erilaisia taulukoita siitä, missä asennossa kameraa on pidettävä ja mitä aikaa olisi syytä käyttää, jotta kuvattavan kohteen liike saataisiin mahdollisimman tarkkaan pysäytettyä.
Lehtikuvauksessa verhosulkimen lyhyistä valotusajoista oli hyötyä erityisesti urheilukuvauksessa, sillä nopeankin juoksijan liike pysähtyi. Kameroita mainostettiin urheilukuvilla, joissa tenniksenpelaajan pallo oli pysähtynyt ilmaan tai ratsastajan hevosen kaikki neljä jalkaa olivat ilmassa. Ennen toista maailmansotaa lyhyitten aikojen käyttö oli mahdollista vain ulkokuvauksessa materiaalien vähäisen valoherkkyyden vuoksi. Kalle Kultala muistelee, kuinka nyrkkeilykuvat sisätiloissa olivat varsin jyrkkiä 1950-luvulla. Niitä kuvattiin Contaxilla 1/500 s valotusajalla ja filmiä jouduttiin piinaamaan kehitteessä. Tuloksena oli jyrkkä mustavalkoinen kuva, jossa oli ehkä neljä porrasta harmaan sävyjä valkoisen ja mustan välillä. Normaaliksi Kultala sanoo 12 portaan aluetta. Magnesium-salaman pitkä paloaika, 1/50 tai 1/85 s, ei olisi pysäyttänyt nyrkkeilijän nopeita liikkeitä.
Yksi verhosulkimen lisähaitta oli sen voimakas ääni suurikokoisissa kameroissa. Kun kuvaaja valokuvasi esimerkiksi hautajaisissa sellaisella, "niin se verhosulkija paukahti niin, että ihmiset melkein hytkähti". Sama ongelma tuli myöhemmin vastaan isojen peilikameroiden kanssa, joiden ääni saattoi olla jopa voimakkaampi.
Verhosuljin kehittyi ajan myötä kameroiden pienentyessä. Leican ensimmäisissä malleissa valotusaika-alue oli 1/25 s- 1/500 s. Pienelle filmikoolle oli helpompaa suunnitella nopea suljin, ja sen ajat voitiin rakentaa tarkemmiksi. Erilaiset kankaiset verhosulkimet hallitsivat kameratuotantoa 1960-luvulle saakka. Poikkeuksia olivat Zeiss Ikonin Contax, metallisäleistä valmistetulla sulkimella varustettu järjestelmäkamera jo 1932. Syynä uuteen rakenteeseen oli tehtaan halu näyttää innovatiivisuuttaan ja se, että suurin osa kankaisilla verhoilla varustettuun sulkimeen tarvittavista patenteista oli kilpailevan Leitz-tehtaan omaisuutta. Zeiss Ikonin uuden sulkimen aika-alue oli laaja: ½-1/1250 s.
1960-luvulla kehitettiin uusi metallisäleiden rakenne, jolla salamatäsmäysaikaa voitiin lyhentää ja sulkimen aika-aluetta laajentaa. Kankaisten verhosulkimien verhot liikkuivat vaakasuoraan, mutta uusien metallisäleistä tehtyjen sulkimen liike oli pystysuora. Verhojen liikeaika oli lyhyempi ja salamatäsmäysaikaa lyheni. Nykyään uusien, erittäin ohuista metallikaistaleista tehtyjen sulkimien lyhin valotusaika saattaa olla 1/8000 s ja pisin aika 30 s. Salamatäsmäysaika on 1/250 s. Lisäksi joissakin uudentyyppisissä sulkimissa kuvaaja saattaa valita aikoja myös portaattomasti.
Kankaiset verhosulkimet olivat kestäviä. Kangasverho ei vahingoittunut, vaikka kuvaajan sormi kosketti sitä. Metallisulkimet ovat paljon herkempiä, ja ohuet metallisäleet saattavat vaurioitua yhdestä sormen hipaisusta. Martti Lintunen muistelee omille kameroilleen tapahtuneita tapaturmia. Etelä-Afrikassa kala hyppäsi sulkimesta läpi kun hän latasi filmiä kameraan: "Kamerankorjaaja ei aluksi uskonut vikaselostusta, mutta kun kamerasta löytyi suomuja, niin pakko oli."
Keskussuljin
Keskussuljin on yleensä objektiivin sisällä tai joissakin kameroissa objektiivin takana oleva rinkilämäinen rakennelma. Sen keskellä on kahdesta kuuteen lamellia, joiden avautuminen valottaa filmin. Keskussulkimen etuja on, että sen tarvitsema liike-energia on verhosuljinta pienempi, jolloin kamera ei tärähtänyt helposti. Näin kuvaaja saattaa saada terävämpiä kuvia pitemmillä valotusajoilla kuin verhosulkimella. Keskussulkimen aika-alue oli 1960-luvulle saakka kapeampi kuin verhosulkimen. Pitkät valotusajat saattoivat olla 1 sekuntiin saakka, mutta lyhyempää kuin 1/500 s ei teknisistä syistä voitu tehdä.
Elektronisalamoiden tultua markkinoille keskussulkimella saattoi kuvata huomattavasti lyhyemmillä valotusajoilla kuin verhosulkimella. Koska keskussuljin aukeaa kaikilla ajoilla kokonaan, sillä voitiin kuvata elektronisalaman kanssa jopa 1/500 s ajalla tai käyttää salamatäytevaloa myös ulkona värikuvauksessa. (Täytevalo tarkoittaa sitä, että kirkkaassa auringossa syntyville varjoille annetaan lisävaloa ja näin pehmennetään kuvan kontrasteja.) Tämä oli erityisesti ulkona otetuissa muotikuvissa tärkeää.
Mekaanisesti toimiviin keskussulkimiin oli hankalaa rakentaa koneistoa, joka olisi mahdollistanut 1 s pidempiä valotusaikoja. Niissä oli ainoastaan aikavalotus, jolloin suljin pysyi auki laukaisinta painamalla. 1960-luvulla sulkimista alkoi tulla sähköisesti toimivia, ja automatiikan avulla filmiä voitiin valottaa jopa 30 minuuttia. Tällöin kamera oli tietysti tuettava terävyyden säilyttämiseksi. Toimintaa säädeltiin rakentamalla sulkimeen lamelleja avaavat ja sulkevat magneetit, joiden liikkeitä kameran elektroniikka sääti. Näin valotusaika-aluetta voitiin laajentaa huomattavasti, ja vain lyhimmät ajat pysyivät suunnilleen samoina kuin mekaanisilla sulkimilla.
Eräs Rolleiflexin suosion syistä lehtikuvaajien keskuudessa 1950-luvulla oli juuri sen keskussuljin. Kuvaaja saattoi työskennellä saman kameran kanssa ulkona elektronisalamaa täytevalona käyttäen tai ilman salamaa ja sisällä lisätä vähäistä valoa salamalla, mutta silti saada pidemmällä valotusajalla kuvaan vallitsevan valon tunnelma. Keskussulkimen hiljainen ääni ja äänekkään peilin puuttuminen lisäsivät myös Rolleiflexin suosiota lehtikuvauksessa. Siihen verrattuna lehtikuvaajien toinen suosikki, 6x6-järjestelmäkamera Hasselblad, oli paljon äänekkäämpi. Sen jokaisessa vaihdettavassa objektiivissa oli oma keskussuljin. Hasselbladia käytettiin erityisesti värikuvien otossa.
Keskussulkimet säilyttivät suosionsa myös verhosulkimia käyttävien kinofilmikameroiden tultua markkinoille 1960-luvulla, ja niitä alettiin käyttää erilaisina muunnoksina harrastajille suunnatuissa kompaktikameroissa. Keskussulkimen käyttö väheni ammattikameroissa kinofilmijärjestelmien tullessa suosioon 1960-luvulla. Mutta harrastajille suunnatuissa filmikompakteissa oli kaikissa jonkinlainen keskussuljin. Varsinaisesti niiden käyttö väheni kameroiden tultua elektronisiksi ja harrastajien alkaessa yhä enemmän siirtyä kinofilmijärjestelmiin. Muutama keskussuljintehdas lopetettiin 1990-luvulla, koska kysyntää ei enää ollut.
Kankaisia verhosulkimia haittasi verhojen hitaus. Elektronisalamaa käytettäessä piti koko kuva-alan olla esillä, jotta nopea salama ehtisi valottaa filmin. Hitaammin toimiville lamppusalamoille kehiteltiin erilaisia mekanismeja, joilla voitiin ottaa kuva jopa 1/500 s ajalla. Verhosuljinkameroissa pitää olla koko valotuksen ajan auki, jotta elektronisalaman valo pääsisi koko kuva-alueelle. Vanhemmissa kameramalleissa se saattoi olla 1/40 s tai 1/50 s, nopeimmilla verhorakenteilla jopa 1/100 s. Tällainen pitkä täsmäysaika vaikeutti elektronisalaman käyttöä ulkona täytevalona, koska valokohdat saattoivat ylivalottua.
Kameratekniikan automatisoituessa sulkimet rakennettiin sellaisiksi, että ne antoivat kameran säätää käytettävän valotusajan kuvaajan valitessa manuaalisesti himmentimen aukon. Näin toimivia puoliautomaattikameroita tarjottiin ensin harrastajakuvaajille, mutta 1970-luvun lopulla niitä saattoi nähdä jo ammattikuvaajienkin käsissä. Joissakin kameroissa taas valittiin ensin aika, jonka mukaan kamera sääti himmennintä. Tehtiinpä sellaisiakin kameroita, joissa oli molemmat automaattivalotustyypit ja myös normaali käsisäätö. Varsin pitkään lehtikuvaajille kelpasi ainoastaan käsisäätöinen kamera. Lopullisesti valotusautomatiikka tuli ammattikameroihin 1980-luvulla, jolloin alkoi automaattisesti tarkentavien kameroiden tulo markkinoille. Samat valotusautomatiikan periaatteet jäivät myös digitaalikameroiden käytettäviksi..
Objektiivit
Objektiivi muodostuu lasisista ja nykyään myös muovisista linsseistä, joiden läpi tuleva valo taittuu ja muodostaa kuvan. Sana linssi tulee samannimisestä pavusta. Kun linssejä tehtiin 1600-luvulla pääasiassa mikroskooppeihin, niihin tarvittavat linssit olivat pieniä ja saivat nimityksensä papua muistuttavasta muodostaan. Mikroskooppien objektiiveissa oli tuohon aikaan yhdestä kolmeen linssiä päällekkäin irrallaan toisistaan. Useimmissa objektiiveissa on etäisyydensäätö helicoid-putkella, jota kiertämällä osa linsseistä tai kaikki siirtyvät lähemmäksi tai kauemmaksi valoherkästä tasosta. Valokuvausobjektiiveissa on yleensä lisäksi himmennin, jolla valoherkälle alueelle tulevan valon määrää rajoitetaan. Se on useimmiten tehty toisiinsa kytkeytyvistä lamelleista, joita yhdistävää rengasta kiertämällä valoa läpäisevää aukkoa suurennetaan tai pienennetään.
Himmentimen koko ilmaistaan numeroilla. Numerosarjat on valittu siten, että numerosta toiseen siirtyminen vaatii valotusajan kaksinkertaistamista tai puolittamista. Luku on himmentimen aukon ja polttovälin osamäärä. Luvut ovat nykyään saksalaisten sarja, ennen käytettiin myös ns. amerikkalaista sarjaa. Lukusarjassa lähdetään luvusta f:1, seuraava pienempi aukko on f:1,4. Sarja jatkuu, täysinä väleinä, f:2 tai joskus f:2,0, f:2,8, f:4, f:5,6, f:8, f:11, f:16, f:22 jne. Jokaisessa välissä valotusaika on kaksinkertaistettava. Periaatteessa sarjaa voidaan jatkaa kuinka pieneksi tahansa, mutta todellisuudessa liian pieni aukko taivuttaa valonsäteet neulanreikäkameran tapaan ja kuvasta tulee pehmeä.
Himmentäminen parantaa yleensä kuvan terävyyttä, koska harvat objektiivit ovat parhaimmillaan täydellä aukolla. Objektiivi piirtää terävimmin keskiaukoilla, noin puolessa välissä suurinta ja pienintä aukkoa. Himmentäminen lisää myös terävyysaluetta, eli sitä aluetta joka toistuu kuvaan terävänä tarkennustason molemmin puolin. Terävyysalue jakautuu siten, että terävää on 1/3 kohteen edessä ja 2/3 kohteen takana. Ja suurennussuhteen kasvaessa esimerkiksi lähikuvausasetuksessa makro-objektiiveilla terävyys jakautuu melkein tasan kohteen molemmin puolin.
Objektiivien lisävälineitä
Objektiivien suorituskykyä voidaan parantaa erilaisilla lisävälineillä. Lähilinssillä kohennetaan lähikuvausmahdollisuutta. Sillä tarkennustaso tulee lähemmäksi, ja kuvaaja saattaa kuvata pienen kohteen suurempana kuin normaaliobjektiivilla. Lehtikuvauksessa lähilinssejä ei juuri käytetä, mutta välinevalikoimista kertoessaan jotkut kuvaajat mainitsevat nekin. Lähilinssit eivät ole kovin kalliita ja kulkevat huomaamatta mukana.
Värillisiä suotimia, joilla säädetään mustavalkofilmien rajallista harmaasävyjen toiskykyä, käytettiin ennen toista maailmansotaa. 1950-luvulla filmit uudistuivat, mutta niiden harmaasävyjen toistokyky ei miellyttänyt edelleenkään kaikkia lehtikuvaajia. Siksi monille oli vielä esimerkiksi Rolleiflexia varten pari värillistä suodinta.
Värinkorjaussuotimilla korjataan värifilmien värilämpötilaa. Värifilmi on säädetty toistamaan värit oikein tietyssä värilämpötilassa. Jos päivänvalofilmille otetaan kuvia sisällä lampun valossa, niistä tulee keltaisia. Keinovalofilmi taas tulee voimakkaan siniseksi ulkona kuvatessa. Näitä virheitä vältettiin käyttämällä suotimia. Värinkorjaussuotimet edellyttivät valotuksen kaksin- tai nelinkertaistamista suotimen vahvuudesta riippuen. Värifilmille erityisen ongelmallisia olivat lamppujen tilalle tulleet loisteputket, joiden väriä oli korjailtava sekä keino- että päivänvalofilmille. Nykyään kuvaaja saattaa tehdä saman kuvankäsittelyohjelmalla jälkikäteen, joten kuvattaessa värilämpötilat eivät enää ole ongelma.
Objektiivien valovoimaisuuden ongelmia
Varhaisten objektiivien ongelmana olivat linssipinnoista objektiivin sisälle heijastuvat valot. Mitä vähemmän ilma/linssipintoja oli, sitä vähemmän objektiivi heijasteli ja valovoima voitiin käyttää kokonaan hyväksi. Esimerkiksi Ermanoxin f:1,9 tai f:2 valovoimaisen objektiivin, jossa oli useita ilma/linssipintoja, vain noin 60 % objektiivin tulleesta valosta pääsi levylle saakka.
Valoheijastuksien vuoksi valovoimaisia objektiiveja käytettiin ennen toista maailmasotaa vähän. Valokuvaajat kuvasivat sellaisilla objektiiveilla, joissa oli kohtuullinen valovoima ja mahdollisimman vähän ilma/linssipintoja, esimerkiksi Zeissin Tessar. Tästä syystä Tessar nousi suosioon, jota lisäsi vielä sen halpa hinta. Tessarissa on vain neljä linssiä, joista kaksi on kitattu yhteen, joten sen valmistaminen oli helpompaa. Näin kuvaaja saattoi hankkia kohtuuvalovoimaisen laatulinssin halvempaan hintaan kuin monilinssisen valovoimaisen. Tehtiin myös joitakin konstruktioita, joissa valovoima oli suurehko, mutta linssi/ilmapintoja vähän, esimerkiksi Zeissin Sonnar-konstruktio. (Tällaiset uudet konstruktiot olivat yhtenä syynä Zeiss Ikonin Contax-kameran suosioon.
Objektiivin heijastusongelman poistaminen tunnettiin jo 1800-luvun lopulta lähtien. Tiedettiin, että heijastuksia voitiin vähentää merkittävästi päällystämällä objektiivit kalvolla, jonka paksuus olisi noin 1/4 valon keskimääräisestä aallonpituudesta. Mutta vasta 1930-luvulla linssien kalvottaminen kehitettiin toimivaksi. Zeissin palveluksessa ollut Aleksander Smakula haki patenttia 1935 menetelmälle, joka julistettiin Saksassa sotasalaisuudeksi. Kalvolla päällystetyistä linsseistä koottu objektiivi heijasti huomattavasti vähemmän kuin kalvottamaton. Kuvaajat saattoivat kuvata vastavaloon tai voimakkaasti heijastavia kohteita, esimerkiksi auringon kiiltoja vedessä. Vaikka joitakin valo- ja elokuvausobjektiiveja myytiin Suomessakin 1942 - 1943, suurin osa tehtaan tuotantokapasiteetista oli tuolloin vielä varattu sotateollisuuden käyttöön.
Suomessa menetelmää esitteli Erkki Majava vuonna 1942 kirjassaan Pienoiskamera ja sen käyttö. Tekstiä kuvittavat Zeiss-tehtaan mallikuvat ja se kertoo päällystettyjä objektiiveja olevan Suomessa vasta muutamia kappaleita. Majava lupaa, että sodan jälkeen niitä ruvetaan toimittamaan entistä enemmän. Näin tosiaan tapahtui, mutta syy oli eri kuin Majava oli arvellut. Saksan hävittyä sodan liittoutuneet katsoivat saksalaisten patenttien rauenneen, ja kaikilla optisilla tehtailla oli mahdollisuus rakentaa laitteisto kalvojen höyrystämiseksi linssien pinnoille.
Laajakulmaobjektiivien optinen laskeminen oli vaikeaa. Varhaisimpien laajakulmien valovoimat olivat pieniä, f:5,6 tai f:8. Vasta vähän ennen toista maailmansotaa tuli myyntiin uusia, 35 mm:n ja 28 mm:n laajakulmia. Markkinoilla oli ollut laajakulmaobjektiiveja isoja negatiivikokoja varten, mutta ne olivat kalliita ja erikoisia. Eräässä versiossa oli objektiivin edessä potkuri, jota pyörittämällä levylle tuleva valo jakautui tasaisemmin.
Kalvotettuina eli päällystettyinä kuten nykykielessä sanotaan, linssit heijastivat huomattavasti vähemmän, mikä mahdollisti entistä valovoimaisempien objektiivien suunnittelun ja rakentamisen. Tämä oli yksi syy kinofilmikameroiden menestykseen. Niihin tehtiin f: 1,4 ja f: 2,0 valovoimaisia normaaliobjektiiveja, joilla kuvaaja saattoi ottaa sisällä kuvia ilman salamaa. Suuremmalle koolle vastaavat objektiivit olisivat olleet erittäin isokokoisia ja painavia, siksi sellaisia tehtiin vain muutamia malleja.
Kinofilmikameroiden suosiota lisäsi valovoimaisten laajakulmaobjektiivien tuleminen markkinoille. Päällystäminen ja uudet laskentamenetelmät mahdollistivat niiden suunnittelun. Etsinkameroihin valmistettiin jo f:1,5 35 mm:n tai f:2,8 21 mm:n objektiiveja, joilla sai teräviä kuvia täydellä aukolla. Kuvaajat alkoivat käyttää 1950-luvulla näitä uusia välineitä. Niillä saattoi ottaa sisätiloissa entistä avarampia kuvia ilman salamaa. Kuvankäsitys muuttui, kun lehtikuvissa yleistyivät laajakulmaobjektiiville tyypilliset piirteet, jotka erosivat normaaliobjektiivikuvista.
Peilikameroiden objektiiveja
Peilikameroihin odotettiin pitkään riittävän laajakulmaisia ja valovoimaisia objektiiveja. Leitz oli esitellyt valovoimaiset laajakulmat ja 21 mm objektiivin mittaetsinkameroihinsa jo 1950-luvulla, mutta peilikameroihin sellaisia alkoi tulla 1950-luvun lopulla. Syynä oli peilikameran peili. Etsinkameraan saattoi suunnitella objektiivin, jonka takalinssi oli parin millin päässä sulkimesta, mutta peilikameraan ei.
Ensin tehtaat tekivät samoja objektiiveja etsin- ja peilikameroihin. Avuksi tehtiin järjestelmä, jolla peili lukittiin ylös ja rajaus suoritettiin erillisellä etsimellä. Se oli kuvattaessa hankalaa ja siinä menetettiin peilikameran etu kohteen rajaamisesta suoraan tähyslasilla. Vasta ns. retrofocus-rakenteen kehittämisen jälkeen pystyttiin myös peilikameraan valmistamaan erittäin laajakulmaisia objektiiveja. Retrofocus-objektiivien ansiosta peili mahtui liikkuman objektiivin takana, ja kuvaaja saattoi rajata ja sommitella kuvan tähyslasilla. Tällöin valmistettiin myös ns. fish-eye-objektiivi, jonka kuvakulma saattoi olla 180° ja polttoväli 7,5 mm. Suunniteltiin myös erittäin valovoimaisia laajakulmaobjektiiveja, esimerkiksi 1975 Canonilla oli tarjolla 24 mm:n objektiivi, jonka valovoima oli f:1,4. Kilpailija Nikonilla sama tarjous oli 35 mm:llä f:1,4 ja 28 mm:llä f:2. Lisääntynyt valovoima helpotti tarkennusta ja mahdollisti kuvaamisen ilman salamaa sisätiloissa.
Peilikameroihin alettiin suunnitella sotien jälkeen uusia valovoimaisempia teleobjektiiveja, joita erityisesti urheilukuvaajat hankkivat. Kun ennen sotaa saattoi 500 mm objektiivin valovoima olla f:8 tai f:11, 1960-luvun alussa 500 mm:n valovoima nousi f:5,6:een. 1970-luvulla 500 mm valovoima oli f:4,5. Ja 1990-luvun lopulla päästiin 500 mm:n objektiiveissa jo valovoimaan f:4. Lisäksi polttovälien valikoima laajeni 1970- ja 1980-luvulla, saman valmistajan listalla saattaa olla 5 erilaista 400 mm objektiivia, kaksi 600 mm ja f:5,6 1200 mm. Suuri valovoima vaatii isoja linssejä, siksi objektiivien rungot tehdään nykyään usein osittain muovista painon keventämiseksi.
Zoom-objektiivit
Päällystäminen mahdollisti myös zoom-objektiivien valmistamisen kinofilmikameroihin. Zoom-objektiivissa kuvaaja pystyy muuttamaan liukuvasti objektiivin polttoväliä. Ensimmäiset zoom-objektiivit olivat 1950-luvulla pieniä, polttoväli oli ensimmäisessä kinofilmikameran zoomissa 32–86 mm. Runsaammin Zoom-objektiiveja tuli markkinoille 1960-luvulla, niitä alkoi tuolloin olla kaikkien merkittävien tehtaiden valikoimissa. Erityisesti tietokoneilla suoritettu laskenta mahdollisti monimutkaisten objektiivien tuotannon. Ennen tietokoneaikaa esimerkiksi Saksassa oli matematiikan opettajilla aina kesätöitä tiedossa: he laskivat objektiiveja optisissa tehtaissa.
Zoom-objektiivin käyttö helpottaa lehtikuvaajan työtä. Jos polttovälialue on tarpeeksi laaja, saattaa kuvaaja pärjätä muutamalla zoomilla ja kenties yhdellä valovoimaisella kiinteäpolttovälisellä objektiivilla. Kiireisissä tilanteissa zoomaaminen on nopein tapa rajata kohde, kiinteäpolttovälisen objektiivin vaihdon aikana saattaa paras tilanne jäädä tallentamatta.
Teksti: Ossi Asikainen
