Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast
Jakso 27: Tieteen ja taiteen välissä
Vieraina: Taiteilija Maija Tammi ja Valokuvataiteen museon museolehtori Kastehelmi Korpijaakko.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Moi, tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast ja tänäänhän me taas jälleen kerran jutellaan valokuvista. Täällä studiossa mun, eli intendetti Erjan kanssa on taiteilija Maija Tammi, moi.
Maija Tammi: Moi.
E.S: Ja sitten meidän museon museolehtori Kastehelmi eli Kassu Korpijaakko.
Kastehelmi Korpijaakko: Moikka.
E.S: Ja ehkä vielä vähän tarkemmin, niin tänään me jutellaan tieteestä ja taiteesta. Miten ne risteää ja miten yksi ihminen voi tehdä niitä molempia, eli sinä Maija. Onko näin oikein?
M.T: No joo, kyllä sen näin voi sanoa.
E.S: Nyt aloitellaan sillein, että ojennan teille yhden kuvan meidän museon kokoelmista, se on printtinä. Ole hyvä Kassu.
K.K: Kiitos.
E.S: Mitäs tässä on meneillään Kastehelmi?
K.K: No aika tämmöinen dramaattinen tilanne. Tässä on tuota tämmöinen elämän ja kuoleman taistelu, mutta vähän pysähtyneessä meiningissä. Tuommoinen täytetyn oloinen tiikeri hyökkää täytetyn oloisen gasellin ehkä, kimppuun.
E.S: Mitä sä näet Maija?
M.T: No toki luonnonhistoriallisesta museota ja sitten mä etsin kokoaika mielessäni sitä sanaa miksikä näitä kutsutaan, dioraama.
K.K: Joo.
M.T: Joo, ja tässä on siis Kassu sun mainitseman lisäksi myös tämmöinen tuota maalattu tausta, joka ehkä yrittää tehdä vielä sitten jotenkin elävämmän oloisen siitä. Tämä on musta aika hauska, kun miettii tätä, että tässähän me aika nopeasti katsotaan tietyllä tavalla sen valokuvan pinnan läpi, että me katsotaan sitä mitä se esittää eikä sitä valokuvaa valokuvana välttämättä. Vaikka meillä on paljon itseasiassa valokuvaajia, jotka on kuvannut dioraamoja sillein, että niistä tulee, miten sen sanoisi, huomio kiinnittyy enemmän siihen valokuvallisuuteen kuin siihen mitä ne esittävät tietyllä tavalla.
K.K: Niin tässä on kuitenkin nuo kehykset jollain tavalla ja sitten tuo yksi elementti tuossa keskellä, joka tavallaan rikkoo tuon kuvan, joka ehkä sitten jollain lailla keskeyttää sen illuusion ja sitten mun huomio kiinnittyy myös tuohon tiikerin kylkeen, jossa näkyy selvästi, että tuo on alkanut vähän rakoilemaan toi turkki.
E.S: Silloin kun sanotaan valokuvallisuus, niin mitä se teidän mielestä on?
M.T: Se varmaan riippuu aika paljon kontekstista mitä se milloinkin on. Mutta ehkä valokuvallisuus on usein just sitä, että me tunnistetaan se asia, mitä me tulkitaan tai katsotaan valokuvana eikä vaan katsota tietyllä tavalla sen, miten sen sanoisi, pinnan läpi sinne mitä se valokuva esittää.
K.K: Ja sitten toisaalta tulee mieleen se, että mistä vaikka tunnistaisi, että tämä mitä me katsotaan ei ole vaikka maalaus, niin se on aika veteen piirretty viiva, mutta jollain lailla sitten se tietty vaikka no esimerkiksi tarkkuus, jolla se kuva esittää kohdettaan, niin usein jotenkin palautuu siihen, että se voisi olla valokuva.
M.T: Ja ehkä tässä podcastin kontekstista olettaa, että luultavasti on valokuva.
E.S: Totta.
K.K: Sherlock.
E.S: Hei se on gobeliinia.
K.K: Oh shit.
E.S: Onko tämä Kassu sulle tuttu kuva meidän kokoelmista?
K.K: No joo sillä tavalla, että ja itseasiassa tekijäkin on tuttu Ville Lenkkeri ja jollain lailla musta on hauskaa, että tämä on jollain tavalla tuttu tilanne siitä miten me vaikka luontodokumenteissa, esimerkiksi eläimet ja niiden väliset suhteet näyttäytyy tai miten me vaikka katsotaan luontoa vähän tuommoisena maisemana, mutta sitten toisaalta tässä on kuitenkin tämmöinen rakennettu tilanne, pysähtynyt, eläimet on kuolleita, että se on vähän niin kuin semmoinen outo tunne siitä missä roolissa se valokuva tässä on.
E.S: Tämä on tosiaan Ville Lenkkerin teos nimeltä The End of innocence vuodelta 2008, eli olisiko se niin kuin viattomuuden loppu. Mun mielestä siellä näkyy tuommoista edition merkinnätkin ja tämä on osa sarjaa Reality in the Making miten sen nyt kääntäisi sitten.
M.T: Todellisuutta tekemässä.
K.K: Niin, rakentamassa.
E.S: Saatteko siitä vielä jotain ajatuksia näistä nimistä?
K.K: No mulla itseasiassa tuli mieleen myös se, että muistaakseni joku valokuvahistorian, olisiko ollut Louis Daguerre tai joku näistä varhaisimmista hahmoista siellä valokuvahistorian ihan alkupuolella on ollut myös tämmöinen dioraamahenkilö, joka on ollut nimenomaan aloittamassa myös dioraamojen tekemistä. Musta siinä on sellainen hauska linkki, että jollain lailla tämä joku tilanne pysäytetään tässä dioraamassa tämmöiseksi niin kuin konkreettiseksi kolmiulotteiseksi asiakasi. Luodaan joku illuusio ja miten se sitten ehkä vähän resonoi siihen valokuvaan.
E.S: Hei nyt Maija sukelletaan vähän sun uraan. Sä olet taiteilija, mutta miten susta tuli valokuvaava taiteilija? Sähän olet valmistunut visualisesta journalismista kanssa. Etkö sä ole taiteen tohtorikin?
M.T: Joo.
E.S: Mutta miksi valokuvaus? Tai onko siellä muutakin mitä sä teet?
M.T: No periaatteessa mä olen aloittanut toimittajana ja mennyt lukemaan visuaalista journalismia just Tampereelle, ja mulla ei itseasiassa ollut mitään sen isompaa syytä valita sitä kuvajournalismin linjaa kuin se, että sinne oli vaikeampi päästä pääsykokeessa. Ja jotenkin sitten mä tein molempiin, kuvasin ja kirjoitin journalismiin, mutta sitten mä voitin ensin tuon vuoden kuvajournalismin yleisöpalkinnon ja sitten seuraavana vuonna tuota, vai oliko se muutama vuosi jälkeen, en muista enää vuosilukuja, niin vuoden kuvajournalisti palkinnon ja siinä vaiheessa mä rupesin miettimään, että okei, jos mä olen tässä hyvä, niin pitäisikö mun keskittyä sitten tähän enemmän kuin sitten pelkästään, tai niin kuin journalismin sijaan pitäisikö mun keskittyä enemmän siihen kuvaamisen. Ja sitten mä keskityin siihen tosi pitkään ja sitten jossain vaiheessa se kääntymä sitten enemmän taiteen puoleen tulee siinä kohtaa, että edelleen kuvajournalismi on totta kai lähellä sydäntä, mutta jotenkin kuvajournalismissa on aina se, että se on tosi sidottu kontekstiin. Se on tietyt raamit, jossa se elää, tietyt raamit mitä sillä voi sanoa ja minkälaisiin keskusteluihin se voi ottaa osaa ja miten se voi ottaa kantaa. Ja ehkä mulla tuli, tämä voi kuulostaa hassulta, mulla tuli semmoinen olo, että mä pystyn sanomaan taiteella enemmän, että mä pystyn olemaan poliittisempi, mä pystyn kyseenalaistamaan asioita. Mä pystyn niin jotenkin sanomaan enemmän taiteen kontekstissa kuin sitten taas journalismin kontekstissa.
E.S: Tarkoittaako se tavallaan, että sulla on enemmän keinoja käytössä vai?
M.T: Tietyllä tavalla joo, ja sitten kontekstit on tietyllä tavalla avoimempia, että mä voin itse luoda sitä kontekstia, mä voin niin kuin päättää millä tavalla sitä näytetään ja minkä tiedon kanssa yhteydessä ja niin kuin, ehkä enemmän vapautta.
E.S: Kontekstia ja sitä missä yhteydessä asiat, tekemiset on toisiinsa ja mitä reunaehtoja ja tämän tyyppistä. Pohditaan hei vielä vähän tuota dokumentaarista tai fiktiota, koska musta se näyttäytyy sun tekemisessä koko ajan ja sitten jos ajattelee, että siellä on se journalismi taustalla ja sitten sä teit tämän huomion, että sä haluatkin sen taiteilijan vapauden.
M.T: Niin, no tietyssä mielessä tästä tullaan ehkä siihen niin kuin ehkä valokuvaan sitten mediumina, teen siis myös videota ja installaatiota ja joskus jopa myös veistoksia. Mutta ehkä eniten just silloin kun käyttää valokuvaa, niin mä haluan käyttää hyväksi sitä valokuvan tietynlaista indeksisyyttä, että me edelleen uskotaan, että se näyttää jotain mikä on ollut kameran edessä, vaikka yhä harvemmin se on itseasiassa se mitä siellä on.
E.S: Eli siinä on se niin kuin totuudellisuus.
M.T: Joo, tai se on, mä koen, että se on yksi valokuvan mediumina sen niin kuin tärkein ehkä niin kuin avain sen mediumin käyttämiseen, että siinä voidaan miettiä sitä illuusiota mitä on kameran edessä ollut tai mitä on olemassa tai mitä on todellisuus tai mikä on totta ja näin edelleen ja kamera on kuitenkin siinä, tai valokuva on siinä erityisen hyvä väline. Mä mietin esimerkiksi sitä mun yhtä teosta Milky Way, jossa on avaruudelta näyttäviä kuvia ja tietyssä mielessä tätä teosta ei olisi voinut tehdä millään muulla välineellä kuin kameralla. Koska siinä on idea, että ne kuvat näyttävät tosi avaruudelta, ne on semmoisia, no kyse on avaruuden poliittisuudesta tietyin millein, mutta avaruudelta näyttäviä kuvia, jotka on itseasiassa sitten äidin maitoa ja spermaa kuvattuna vaan läheltä mustaa taustaa vasten, jolloin se antaa illuusion siitä avaruudesta, mutta se ei ole sitä. Samaa olisi vähän vaikea tehdä maalauksena.
E.S: Niin. Tuleeko sulla Kassu mieleen tästä jotain tämmöisestä taiteilijoiden dokumentaarisuuden ja fiktion menetelmien käyttämisestä tai sen ajattelun viljelemisestä yhdessä ja erikseen?
K.K: No mä ainakin näen, että se on hirveän herkullinen kenttä just ne käännökset ja semmoiset vähän yllätykset mitä siihen kuvaan voi ikään kuin sisältyä silloin kun siinä vähän niin kuin huijataankin katsojaa tai halutaan ensin antaa ymmärtää jotain muuta ja sitten totuus onkin toinen, että tällein niin kuin pedagogisestakin suunnasta katsottuna, niin usein sellaisten kuvien äärellä käydyt keskustelut on kauhean herkullisia, koska sitten kun havainnoidaan sitä kuvaa ja ehkä ensin sieltä nousee ne kaikkein ilmeisimmät just ajatuksen ehkä siitä, että no tässä on avaruus ja vähitellen se kuva purkautuu ja sitten tapahtuu se käännös ja sitten tietyllä tapaa se ajatteluprosessi joka sitten toisaalta tuo näkyviin sen, että monet asiat ei ole sitä miltä ne heti päällepäin näyttää, vaan ne vaatii vähän enemmän sitä purkua ja niin kuin syventymistä.
E.S: Sanoisitko sä Maija, että sun tekemistä taiteilijana määrittää jotenkin yksin tekeminen. Etkö sä työskentele tutkijoiden kanssa, esimerkiksi luonnontieteilijöiden kanssa yhdessä, mutta miten se työnjako oikein menee ja millaista se on?
M.T: Mä olen itseasiassa pohjimmiltani todellakin ryhmätyön tekijä. Melkein kaikissa teoksissa mä olen tehnyt joidenkin kanssa, tai vähintäänkin mulla on ollut mukana asiantuntijoita tai muun alan taiteilijoita, muusikoita tai kirjailijoita tai säveltäjiä, mutta jotenkin mä tykkään hirveästi tehdä yhdessä ja just, se että siinä on niin kuin en mä tiedä. Mä jotenkin uskon, että mitä enemmän ihmisiä on tekemässä, sitä parempaa siitä yleensä tulee.
E.S: Niin eli sä hakeudut semmoiseen tiimityöhön?
M.T: Joo hakeudun. Mutta tämä voi osittain johtua myös siitä, että mä olen tosi niin kuin haluaisin osaltani purkaa taiteilijamyyttiä niin paljon kuin sitä vaan voi purkaa. Että tietyssä mielessä mä koen, että mä itse olen välillä enemmänkin yhdistäjä, joka yhdistää niin kuin eri aloilta ja eri aiheita ja eri ihmisiä yhteen ja ehkä niin kuin sitä kautta luon teoksia kuin, että se tulisi jostain mun todella epämielenkiintoisesta henkilökohtaisesta elämästäni.
E.S: Hyvä. Hei pystytkö sä jotenkin lyhyesti kuljettamaan vaikka mut ja Kassun sun tyypillisen taiteilijatyöpäivän läpi? Sä syöt sen aamupalan, niin kuin kaikki muutkin tavallisetkin ihmiset, mutta mitä sitten?
M.T: Se on aika tylsää kyllä, tai niin kuin en mä tiedä ehkä ulkopuolisesti katsottuna, mutta riippuu vähän missä vaiheessa projektia ollaan. Mutta siis joskus se voi olla jännittävää, joskus mä voin olla jossain labrassa kuvaamassa näytteitä, tai juttelemassa tieteilijöiden kanssa tai rakentamassa jotain omalla studiolla, jotain pientä prototyyppiä. Miettimässä, että miten asian saa näyttämään siltä miltä mä haluaisin. Mutta tähän toisaalta liittyy myös aina se, että mun työpäivä voi olla myös sitä, että mä autan biologianprofessoria rakentamaan pizzauunia niiden takapihalle, koska se on tietyllä tavalla mun tapa. Niin kuin mä olen halunnut antaa jotain takaisin, että tämä kyseinen proffa auttoi mua hirveästi tuota hydryjen kanssa, jotka on näitä pieniä makean veden polyyppeja. Niin kuin auttoi mua siinä ja halusin auttaa jotenkin takasin ja hän sanoi, että no hänellä ei kauheasti ole muuta mutta tämä pizzauuni olisi nyt aika tärkeä, niin silloin.
E.S: Mulla ainakin, kun mä ajattelen tiedettä, tulee heti mieleen niin kuin kaiken näköiset määreet ja tarkkuus ja niin kuin data ja metodit ja menetelmät ja asiantuntemus. Voiko noilla sanoilla kuvata myös taiteilijan työtä tai sun työtä niin kuin, oletko perinpohjainen?
M.T: No olen joo. Tietyllä tavalla voitaisiin myös ajatella, että taiteen ja tieteen tekeminen on molemmat niin kuin tutkimuksellisia tapoja tehdä asioita. Siis molemmat koittaa kertoa jostain jotain. Ja sitten ehkä ne metodit saattaa olla hiukan erilaisia riippuen. Mutta kyllä mulla on ollut myös paljon taiteellisia teoksia, joissa on tehty hyvin metodologisesti tietyssä mielessä seurattu vaikka jonkun solulinjan kasvamista tai dokumentoitu jotain koetta.
E.S: Kassu, meneekö se sitten sillä tavalla niin kuin ei voi olla ajattelematta sitä taiteen vastaanottoa, kun menee sitten sinne näyttelyyn ja vaikka Maijan näyttelyyn ja jos se asia esitellään meille taiteena, sitten me lähdetään vähän niin kuin vastaanottamaan sitä taiteena siinä ympäristössä, siinä kontekstissa, kun jos me mentäisiin katsomaan vaikka tiedettä tiedenäyttelyyn. Eli onko tällä väliä?
K.K: No varmaan sekin riippuu, kyllähän varmaan jossain jos sanotaan että on konsepti kuin tiedenäyttely, niin voisin kuvitella, että sielläkin voisi ehkä riippuen tekijöistä olla aika villejäkin juttuja esillä, ja mielikuvitusta kutkuttavia asioita, mutta ehkä sitten taidenäyttelyssä korostuu kuitenkin se, että sillä mikä siellä on esillä, niin sillä on joku tekijä ja siinä on joku näkökulma sen tekijän kautta, vaikka se kuinka ikään kuin olisi neutraali vähän niin kuin Maijallakin se, että on joku teema ja sitä lähestytään tietyllä vaikka sitten valokuvin tai videolla ja jollain lailla kerrotaan siitä, mutta sitten kuitenkin ehkä se on aina se joku näkökulma minkä sä olet valinnut ja sä olet tehnyt siinä joukonkin valintoja siitä mitä sä kerrot, mitä sä yhdistelet, ehkä toisiinsa ja tuotko sä tekstiä ja näin. Niin silloin ehkä sen vastaanottajankin ajatus on vähän erilainen sen teoksen äärellä, että kyse ei nyt ole vaikka varsinaisen, voi olla ehkä faktatiedon jotenkin visualisointia, mutta se fakta ei välttämättä ole keskiössä vaan se mimmoisia ajatuksia tai mielikuvia tai keskusteluja se herättää, että kyllä mä näen, että se taiteen konteksti ehkä antaa taiteen katsojallekin myös vähän enemmän vapautta osallistua siihen mitä siinä edessä on. Ajatella ehkä omaa suhdetta siihen jotenkin vielä konkreettisemmin tai villimminkin jopa.
E.S: Mä tiedän Kassu, että sä olet tuonut jonkun kuvan.
K.K: Joo.
M.T: Tämmöinen eläinteema täällä nyt.
K.K: Yllättäen joo. Tämä on vähän suttuinen kuva, niin kuin ehkä näette. Mustavalkoinen kuva, jossa sitten, jos on kuvaaja ihminen ehkä tunnistaa tuosta valotilanteesta ja tämän kuvassa olevan eläimen hohtavista silmistä, että siinä on ehkä välähtänyt salama. Tämä on mun tuota, isäni omistaa riistakameran ja tykkää kuvata tai kuvauttaa asioita sillä, eli laittaa sen riistakameran erilaisiin paikkoihin, kiinnittää ja se kamera jää sinne odottelemaan, että joku lämpöä tuottava olento ihminen tai eläin tulisi siihen eteen ikään kuin laukaisemaan sen kameran. Ja mä itse olen jotenkin tosi viehättynyt näiden kuvien estetiikasta ja toisaalta näissä on musta jotain tosi outoa, ja sitten kun ajatellaan vaikka sitten tieteen tai taiteen tapaa lähestyä luontoa ja miten siihen on ehkä historiallisesti sisältynyt aika paljon semmoista haltuunoton ja vallan käytön teemoja, niin sitten jotenkin nämä riistakamerakuvat, niin vaikka näissä on se tavallaan sama juttu tietyllä tapaa, että se kuva ottaa haltuun jonkun aika yksityisen hetken. Tuollakin ilveksellä on ollut ihan yksityinen hetki meneillään tuolla kalliolla, ja sitten se on vaan joutunut tollein vähän paparazzihengessä yllätetyksi, niin sitten samaan aikaan jotenkin musta tuntuu, että verrattuna moniin vaikka kuvataiteen historian tai luontokuvankin perinteisiin tapoihin kuvata luontoa, niin näissä riistakameran kuvissa se luonto tai eläimet tai toiset olennot, niin niillä myös vähän ikään kuin säilyy se semmoinen integriteetti, että ne on siellä itsekseen jossain. Että se kuva ei samalla lailla, mä väitän ota niitä haltuun, koska se on myös aika sattumanvaraista mimmoiseksi se kuva muodostuu. Tämä on ehkä tällainen niin kuin tosi kaunis sommitelma tai tämmöinen perinteinen sommitelma, miten tuo ilves on tuossa kuvassa, mutta monesti ne voi olla paljon suttuisempiakin ja epämääräisempiäkin hahmoja vaan mitä siellä näkyy.
E.S: Se näyttää lähes täytetyltä.
K.K: Niin, totta joo. Vähän tuommoinen pysähtynyt ja seisahtanut tunnelma.
M.T: Oletko sä varma, että sun isä ei ole vienyt sitä sinne?
K.K: Niin, tämä on nyt tämä kysymys. Mun pitäisi ehkä vielä varmistaa tämä asia.
E.S: Jos tämä onkin rakennettu riistakamera kuva.
K.K: Se olisikin ehkä, siinä olisikin jo. Joo.
E.S: Päätyykö nämä teidän perhealbumiin? Tai suvun albumiin?
K.K: No ei, öö niin, ehkä tämä on semmoinen, että niitä albumeitakaan ei enää samalla lailla synny, mutta kyllä näitä ehkä esitellään siellä muiden arjen kuvien lomassa. Tämän kuvan mä olen saanut WhatsApp-viestinä, ja ne on jotenkin ilahduttavia just siinä vähän erilaisessa ja toisenlaisessa visualisuudessaan myös, että.
E.S: Valokuva ilman niin kuin kuvaajaa.
K.K: Niin, tavallaan joo ja semmoinen laitteen sattumanvaraisesti ottama hetki.
E.S: Mitä sulla tulee Maija tästä?
M.T: Mä tietyssä mielessä mietin, että tämä on niin kuin tämmöinen yksi kuvatyyppi, joka näyttää jotain mitä me ei tavallisesti muuten nähtäisi, koska eihän meidän pimeänäkö, eihän me nähtäisi. Kai me jollain taskulampulla voitaisi huitoa jonnekin ilveksen suuntaan ja nähdä se. Ehkä riistakamera on taas yksi tapa näyttää jotain mitä me ei muuten nähtäisi. Mikä on jollain tapaa jännästi just kietoutuu siihen, miten tietäminen on yhdistynyt niin paljon meidän niin kuin tai meidän kulttuurissa mitä meidän pitää nähdä uskoaksemme tietyllä tavalla. Me uskotaan, että siellä käveli se ilves, mutta meidän pitää nähdä se. Että ei riitä vaikka me nähdään tassunjälkiä tai muita merkkejä, mutta se niin kuin, meidän pitää laittaa se riistakamera, jotta me saadaan sitä kuvako?
E.S: Niin, eli tämä olisi vähän niin kuin meidän podcast Kuva ois hei kiva, että se ilves oli siellä.
M.T: Niin.
K.K: Niin tai kiinnostava myös toi viittaus niihin jälkiin, että nehän on tavallaan ennen jo kun valokuva on ikään kuin ollut, niitä että jos et sä ole nähnyt eläintä livenä, niin sitten sä olet voinut nähdä ne jäljet siellä lumella tai jonkun kakkakikkareen ja tietää sen läsnäolon ja nyt me ikään kuin saadaan tämmöisiä viitteitä siitä.
E.S: No Maija, sulla on kanssa jotain tuomisia. Kuvatuominen.
M.T: No joo, ja mä en ole varma pitikö tämän olla mun ottama kuva vai ei tai tekemä, mutta jos mä pistän tämän kiertämään. Mä en printannut, se olisi tullut muutenkin vaan mustavalkoisena, niin se olisi voinut näyttää vähän hassulta.
K.K: Ihanan näköinen.
E.S: Mä zoomaan.
M.T: Joo ihan rauhassa.
E.S: Okei, mitäs me nähdään? Miksi tämä kuva?
M.T: No mitä te teidän mielestä näette?
K.K: Mulla tuli vaan eka assosiaatio, että niin kuin iloiset bileet. Jotenkin ne hahmot, siis ehkä tämä liittyy myös just siihen antropomorfismiin, mistä säkin puhut sun tekemisessä, että tavallaan heti alkaa nähdä niissä hahmoissa jotain sellaista persoonallista ja suhteuttaa niiden liikkeet vähän johonkin ihmismäisiin tanssiliikkeisiin. Mutta jotain tuollaisia, en mä tiedä, rajallinen tietoni, mutta tulee mieleen jotkut polyypit tai jotkut tuollaiset niin kuin vähän alkeellisemmat elämän muodot. Alkeelliset lainausmerkeissä.
E.S: Joo, meduusa mullakin tuli mieleen. Itämeri ja meduusa. Vähän tylsä.
M.T: Joo toi on sinänsä hauska, että teoksen nimi on Party Animal.
K.K: Jes.
E.S: Bingo Kassu.
M.T: Ja itseasiassa mitä tässä kuvassa on, kollaasi hydran, eli makeanveden polyypin irti leikattuja päitä, jotka kaikki kasvatti uuden ruumiin noin viikon sisällä. Sen verran voin sanoo hydra, siis se voi uudelleen kasvaa pienestä solujoukosta, se on yksi osa sen lisääntymisstrategiaa myös, että niin kuin tietyllä tavalla. Ja se ei tunne kipua samalla tavalla kuin ihminen tuntee kipua, että se ei niin kuin, tämä kuulostaa pahalta, että irti leikattuja päitä, mutta ne voi kasvattaa itselleen vaan uuden ruumiin. Ja Party Animal, se itseasiassa on viittaus, koska hydra on semmoinen todella mielenkiintoinen pikkueläin, koska sitä on tutkittu jo 1700 -luvulta asti ja alun perin ei edes tiedetty onko se kasvi vai eläin, tai mikä tämä nyt on. Mutta aika nopeasti saatiin selville se, että se on todella hyvä regeneroitumaan, eli uudelleen kasvamaan ja jo silloin 1700 -luvulla semmoinen Abraham Trembley teki paljon kokeita, jossa just pilkkoi hydraa ja katsoi, kun se uudelleen sitten kasvoi. Hydra on siis se on noin 1-1,5 senttiä, että sen näkee ihan silmin, että ei tarvittu mitään sen ihmeellisempää ja sitten Trebleyn tutkimukset, hän kirjoitti niistä paljon tai kävi kirjeenvaihtoa ja tieto niistä levisi Euroopassa ja sitten kävi niin, että muutamissakin, tai on olemassa vanhoja runoja, joissa yläluokkaset toivoo saavansa hydran juhliinsa, että ne saisi kuriositeetiksi, että ne voisi näyttää kavereille, että hei mä leikkaan sen kahtia, parin päivän päästä..
E.S: Eii.
M.T: Parin päivän päästä se on taas tota kasvanut uudelleen. Ilmeisesti juhlat kesti vähän pidempään silloin, ehkä. Koska piti matkustaa kauemmin, luultavasti. Ne ei ollut mitään yhdenpäivän juhlintoja vaan vähän pidempiä, niin sitten siitä tuli semmoinen kuriositeetti, niin sen takia tämä Party Animal, se viittaa myös sitten tähän hydran historiaan tai tietyssä mielessä, miten ihminen on sitä kohdellut, ehkä.
K.K: Mulla tulee mieleen tuosta yhden tutun taiteilijan monoligiteos, jossa päähenkilönä on Turritopsis dohrnin niminen, vähän vastaava joku mä en nyt taas tiedä näitä termejä, mutta siis meduusalaji tai hydra, mä en tiedä miten ne suhtautuu toisiinsa, joka siis periaatteessa voi elää ikuisesti vaihtamalla aina olomuotoa, ikään kuin..
M.T: Aa, joo se on meduusa, joka voi periaatteessa peruuttaa vauvaksi takaisin tietyllä tavalla.
E.S: Ihana ajatus. Varsinkin, jos sieltä pääsisi vielä takaisin aikuisuuteen.
M.T: No tietyllä tavalla ilmeisesti joo. Joo se voi peruuttaa, mutta sitten taas hydra vulgaris, jota mä olen kuvannut, niin se on sitten taas, se ei vanhene ollenkaan. Eli periaatteessa missään laboratorio olosuhteissa sitä ei ole saatu, tai.. Ongelma on se, että hydrassa ei näy mitään ikääntymisen merkkejä. Eli periaatteessa, jos jostain luonnosta löytää hydran, niin ei pysty mitenkään sanomaan onko se ollut siellä miten kauan. Joten se on tämmöinen niin kuin pieni eläin, joka ei tottele näitä yleensä voimassa olevia, tai niin kuin yleistä konsensusta siitä, että kaikki eläimet vanhenee jollain tavalla. Paitsi sitten meillä on tämä meduusa myös, joka peruuttaa sitten eri muotojen välillä jännittävästi, mutta tuota.
K.K: Eli voisiko teoriassa löytää semmoisen alkumeressä eläneen hydran jostain? Tai sitä ei voi tietää.
M.T: Niin sitä ei voi tietää. Ja itseasiassa se tutkija, jonka kanssa mä tein paljon yhteistyötä hydran kanssa, hän just oli, hän yritti todistaa, että kyllä hän voi, hän tekee pikku tutkimuksen, että hydra vanhenee. Hän pysyy sen todistamaan. Ja kahdeksan vuotta myöhemmin hän on sillein, että hän todistaakin sitten just sitten toisin päin, koska sitä ei vaan saatu mitenkään vanhenemaan. Ei mitään vanhenemisen merkkejä, ei niin kuin, niin.
E.S: Toi on hieno, kun sä mainitsit tuon kahdeksan vuotta, eli me puhutaan tuollaisista todella pitkistä aikajänteistä millä luonnontiedettä tehdään. Miten sä määrittelisit sun omaa taiteen tekemisen prosessia ajallisesti? Kuinka kauan kestää tehdä sun taidetta, sulla?
M.T: No siis tämä on hyvä kysymys. Mikä on kauan ja mikä ei? Mutta esimerkiksi Kuolemattoman syntymäpäivä -teosta, jossa on just näitä hydria, niin sitä tehtiin kolme vuotta, ja nyt tätä uutta, joka tulee Valokuvataiteen museolle Empatiakone, niin siitäkin on tehty yli kaksi vuotta. Että en mä tiedä onko se lyhyt vai pitkä aika.
E.S: Se on mielenkiintoista tietää, että nyt kun keväällä -23 tulee sun näyttely meille Kaapelitehtaalla, niin siellä on niin kuin parin vuoden työn prosessi taustalla ja sitten tutkijoilla ehkä vielä pidemmät, jotka on ollut siinä mukana. Onko joskus lyhyempiäkin prosesseja vai?
M.T: On lyhyempiäkin, mutta sitten joskus saattaa olla, mulla on ehkä kaksi tapaa tehdä teoksia. Toinen on ehkä semmoinen temaattinen, että mulla on joku aihe, joka kiinnostaa, ja sitten mä lähden jotenkin sen ympäriltä kasaamaan tietoa ja materiaalia ja rupean miettimään, että miten se voisi visualisoutua taideteoksessa ja mikä voisi olla näkökulma ja mä saatan tehdä todella paljon vähän niin kuin ylimääräistä työtä. Tai niin kuin ennen kuin sieltä löytyy se mikä sitten tulee näytille. Ja toinen vaihtoehto on se, että mä teen paljon sitten ehkä tutkimustyötä ja teoreettista työtä ja mietin sen konseptin todella valmiiksi ja sitten se on vaan pelkästään se kuvien otto, joka tai mä mietin mun teosta Yksi heistä on ihminen, jossa on neljä muotokuvaa, joista yksi on mahdollisesti ihminen ja muut on ihmisen näköisiä robotteja, niin se oli semmoinen teos, jossa itse kuvaamiseen on mennyt puoli tuntia per kuva, koska mä en saanut myöskään pidempää kuvaamisaikaa, niin tietyssä mielessä. Mutta sitä edelsi aika pitkä aika sen konseptin miettimiseen, mutta sitten se itse tekemisaika, niin mikä on tekemisaikaa, mutta se kuvaamisaika oli tosi lyhyt.
E.S: Ja lukuisia eri valintoja tai kohtia missä tehdään valintoja ja päätöksiä ja karsitaan ja.
M.T: Joo.
E.S: Ja joskus varmaan vähän harmitellaankin.
M.T: Totta kai. Ja sitten tehdään uudelleen ja sitten tehdään vielä uudelleen.
E.S: Joo. Tästä sun kevään -23 näyttelystä meillä Kaapelitehtaalla, niin siinä on myös aika paljon tunteet pelissä näin tunnepuheen aikana. Mitä tunteet sulle merkitsee? Sopiiko ne tieteen yhteyteen? Taiteen nyt varmaan ainakin.
M.T: Totta kai, itseasiassa ehkä ne sopii tietyllä tavalla molempiin, koska tunteet on hirveen hyviä ohjaamaan meitä, niin kuin olemaan kanssakäymisessä ja yhteistyössä ihmisten kanssa, mutta ne myös ohjaa sitä millä tavalla me otetaan tiedettä vastaan. Mitä me siitä ajatellaan, otetaanko me uusi tieto vastaan vai ollaanko me sitä mieltä että ei, ei me uskota tätä. Tunteet ohjaa meitä niin monella eri tavalla miten me itseasiassa suhtaudutaan tietoon, tai mitä me siitä ajatellaan vaikka jonkun faktatiedon lukemisen jälkeen. Jos me mietitään nyt vaikka luontodokumenttia, luontodokumenteissa on totta kai myös tietoa eläimistä, mutta mikä siellä on paljon vahvempana, on tunnekuljetus tai tietyllä tavalla se on rakennettu semmoiseen tarinnan kerronnalliseen muotoon, jossa meitä ohjataan tunteiden kautta, niin kuin olemaan mukana siinä spektaakkelissa tietyllä tavalla. Ja sitten ehkä mun uudessa näytellyssä tietyllä tavalla yritetään vähän purkaa tunteita ja niiden muodostumista ja niin kuin, mutta samalla leikkisästi. Se näyttely on tosi tarinapitoinen, tai se on tota, perustuu narratiiveihin suurimmat osat teoksista ja ne on installaatioita, jos tietyssä mielessä pääsee ehkä sukeltamaan tarinaan, mutta samaan aikaan vähän katsomaan miten ne omat tunteet ehkä rakentuu ja sitten ehkä myös kyseenalaistamaan niitä.
E.S: Vähän miten ympäristö ohjaa sitä tunteiden merkitysten muodostumista. Hei kiitos teille älyttömän paljon ja tämähän oli meidän taidetestaajat erikoisjakso, eli tämä oli teille kaikki Suomen upeat 8.-luokkalaiset. Tämän jakson ja kaikki muut meidän Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast-jaksot voit kuunnella Spotifysta tai sitten Applen podcasteista. Ja nämä kuvat mitä me katseltiin tänään, näkee parhaiten meidän museon omilla www-sivuilla, siellä on myös linkkejä ja kuvia jakson aiheisiin. Kiitos.
M.T: Kiitos.
K.K: Kiitos.
