28. Tiina Itkonen - Arktisia kuvia ennen ja nyt
Vieraina: Valokuvataiteilija Tiina Itkonen ja tutkija Leena Lindell.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Moi, tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Tänään me jutellaan valokuvista ja erityisesti sanoisinko matkavalokuvauksesta. Ja studiossa on valokuvataiteilija Tiina Itkonen, moi.
Tiina Itkonen: Moi.
E.S: Ja sitten tutkija Leena Lindell, sä olet just paraikaa tutkimassa ainakin meillä Valokuvataiteen museossa, mitä?
Leena Lindell: Joo elikkä siis tämä perustyö mitä teen tällä hetkellä, on väitöskirjatyö New Yorkin yliopistossa, siellä katson enemmän tämmöistä Brittiläistä kolonialismia, varsinkin niin kuin rautateitä ja teknologiaa mitä siihen liittyy. Valokuvataiteen museolla tutkin Suomen Matkailuliiton valokuvakokoelmaa ja nimenomaan pohjoismaisen kolonialismin näkökulmasta. Ja tämä on tämmöinen yhteistyöprojekti museon ja Helsingin yliopiston historianlaitoksen kanssa ja nämä matkavalokuvat ovat todella mielenkiintoisia, koska siellä paljon liittyy kuvastoa just tällaiseen Suomen Lappiin, mikä on ollut hirveän iso asia ja varsinkin Petsamoon, joka on semmoinen erityismielenkiinnon kohde, että se oli tämmöinen Suomen ainoa ja ensimmäinen siirtomaa käytännössä 20- ja 30-luvulla.
E.S: Huikeata. Tiina, sulla aukeaa tänä keväänä -23 meidän Valokuvataiteen museon K1:ssä näyttely. Ja sä olet aika lailla just palannut kanssa reissulta, mistä?
T.I: Mä kävin Antarktisella muutaman viikon reissu. Se oli semmoinen ranskalaisen Cercle Polaire säätiön kutsu Antarktiselle, mut oli valittu yhdeksi women of the Poles kampanjan jäseneksi, 50 naista valittiin siihen, ja mä olin yksi. Ja meitä oli kolme siellä matkalla mukana.
E.S: Oletko sä käynyt aikaisemmin Antarktisessa?
T.I: En ole, se oli ensimmäinen kerta. Ihan huikea ja haluaisin uudestaan.
E.S: Mulla on tässä kuva meidän kokoelmista, taas kerran ihan tämmöisenä printtinä, tässä on Leena sulle, ole hyvä.
L.L: Kiitos kiitos.
E.S: Tiina ole hyvä. Mitä tässä on meneillään Tiina? Mitä sä näet?
T.I: No tässä on joku tutkimusretki jonnekin. Toisella on valtavat kantamukset ja toisella on vain pieni reppu. Tämä voi olla jossain arktisella alueella ei ole puita, pientä kasvillisuutta on siinä. Vuodenaika on ehkä kesä, koska ei ole talvivaatteita päällä. En tiedä minne retki suuntautuu.
E.S: Sä aistit semmoista seikkailua ja tutkimusta?
T.I: Niin ja arktisilla alueilla, koska puustoa ei ole siellä. Se voi olla vaikka Suomen Lapista tai sitten se voi olla Norjasta tai muualta.
E.S: Mä luulen, että Leena osaa lukea tätä aika hyvin. Eikö tämä ole just sun tutkimuskuvia?
L.L: Se on, että tämä on siinä mielessä vähän epäreilu Tiinalle, koska mä tiedän siitä sillein ehkä enemmän faktatietietoa, mutta se oli tosi mielenkiintoista kuulla tuo analyysi, koska se on ihan täysin oikein. Siis tämä on Suomen Lappi, ja tämä on nimenomaan Petsamo, tämä on kesäaika ja nämä kaksi ihmistä, jotka tässä kävelee vähän tämmöistä rinnettä ylös, tässä on Tohtori Väinö Tanner, joka oli valtion geologi silloin aikanaan. Ja tämä henkilö joka tulee takana on Kosti Koputoff, joka oli kolttasaamelainen Petsamon alueelta ja tämä on siinä mielessä tosi jännä kuva, että tässä on aika hyvin yhdistyy oikeastaan sen Petsamon siirtomaahistoria hirveän hyvin, että Väinö Tanner on tekemässä ilmeisesti tämmöisiä geologisia tutkimuksia, todennäköisesti nikkeli- tai malmikaivosta varten siellä Petsamossa ja sitten tämä Kosti on ollut hänen assistentti, he puhuu tällaisesta tutkimusassistentista ja heillä ilmeisesti oli aika läheinen suhde, että heidän tätä työtä ja varsinkin matkoja on kuvattu aika paljon suomen lehdistössä 30-luvulla aikanaan. Mutta toisaalta se mikä tässä kuvassa on kanssa tosi mielenkiintoista, on just tämmöinen niin kuin tietynlainen valta-asetelma mikä siinä tulee. Että siinä totta kai valkoinen länsimainen mies joka vetää ilman sitä painavaa rinkkaa edessä ja sitten paikallinen asukas, joka tulee tosi isojen kantamusten kanssa takana ja sitten tavallaan se miten kuva on otettu, että nehän menee tuommoista rinnettä pitkin, että ehkä siinä on vähän haluttu korostaa kanssa sitä, että tämä on tämä suomalainen valkoinen mies joka vie ja hän on pidempi, vaikka tietysti tämä rinne pikkuisen sitä perspektiiviä vääristää. Mutta samaan aikaan tämä on hirveän mielenkiintoinen siinä mielessä, että todennäköisesti tämä Tohtori Tanner on ollut hirveän riippuvainen tästä Kostista silloin kun hän on kulkenut siellä Suomen Lapissa ja varsinkin siellä just tämmöisillä tiettömillä alueilla, mistä he ovat sitten tehneet näitä tutkimuksia. Että hän on ollut henkilö, joka tuntee alueen hirveän hyvin ja suomalaiset silloin tarvitsivat tosi paljon näiden paikallisten kolttasaamelaisten apua just nimenomaan soutajina tai eräoppaina. Eli tässä tavallaan tulee se semmoinen ehkä niin kuin kompleksisuus mikä on niin kuin koloniaisessa suhteessa kanssa, että ihmiset on eläneet yhdessä ja ollut riippuvaisia toisistaan. Mutta sitten tämä valokuvaaja on vielä toinen juttu, että hän on tämmöinen Ruth Toren, ei ilmeisesti ammattikuvaaja, että hän on ollut matkailuliiton, tai silloisen niin kuin Suomen Matkailuyhdistyksen jäsen todennäköisesti, että hän on aika paljon kiertänyt siellä Petsamossa 30-luvulla, ja se on siinä mielessä aika harvinaista, että meillä ei ole kovin montaa naiskuvaajaa tuolta aikakaudelta, että tässä on niin kuin paljon juttuja mitkä ehkä tavallaan linkittyy näihin sinunkin kuviin sieltä Grönlannista, että semmoiset tietyt kolonistiset asetelmat ja miten tällein varhaisina vuosikymmeninä on haluttu kuvata sitä ihmisten välistä valtasuhdetta.
E.S: Kysyin meidän kokoelmapuolen ihmisiltä, niin kuulemma seitsemisenkymmentä kuvaa löytyi tältä Torenilta meidän kokoelmista ja meidän amanuenssi luonnehti häntä vähän tämmöiseksi näppääjäksi, mutta aika tuntematon kuvaaja.
L.L: Aika tuntematon joo.
E.S: Entäs tämä Matkailuliiton kokoelma? Niitäkin meidän museossa taitaa olla 17 000 vedosta ja negatiivia. Minkälainen kokoelma se on sisällöltään ja millä tavalla se on merkittävä?
L.L: Se on aika jännä kokoelma, niin kuin sanoit, se on aika laaja. Että meillä ei ihan täyttä kuvaa ole siitä, miten paljon sieltä materiaalia löytyy, koska sitä ei ole missään vaiheessa täysin ihan dokumentoitu, mutta se voi olla ihan joku tuommoinen 17 tai 20 tuhatta eri kuvatyyppiä, että lasinegatiiveja tai sitten ihan vedoksia. Ja ne on oikeastaan käytännössä tämmöisiltä Suomen matkailualueilta valokuvia, ja iso osa keskittyy just nimenomaan Petsamoon, koska se on ollut silloin 20–30-luvun Petsamo kautena semmoinen äärimmäisen, sanotaanko tällaisen Petsamo-kuumeen kohde, siellä on ollut kaikki, siellä on ollut tutkijat, niin kuin esimerkiksi tämä geologi Tanner ja siellä on ollut hirveä määrä politikkoja, siellä on ollut taiteilijoita. Että kaikki on halunnut Petsamoon. Oliko jopa Mika Waltarin Illusioni, niin siellä on päähenkilön veli lähtenyt moottoripyörällä Petsamoon, heti kun tie on saatu auki, että se on ollut kaikkien ihmisten tietoisuudessa silloin.
E.S: Onko se ollut vähän myyttinen?
L.L: Se on ollut hyvin semmoinen myyttinen, että siitä on luotu sitä arktista villiä erämaata ja nyt suomella on mahdollisuus ottaa se haltuun ja sivistää kansat ja ottaa nämä mineraalivarat kanssa sitten haltuun, että se on hyvin jännä.
E.S: Mä luin jostain, että Matkailuyhdistyksen varhainen motto oli, että isänmaan tuntemus on isänmaan oikealla tavalla rakastamisen ensimmäinen ehto. No tämä on aikalaistekstiä sieltä jostain, mutta Tiina kuinka monta kertaa sä olet käynyt Grönlannissa?
T.I: Apua, mä en muista.
E.S: Suurin piirtein?
T.I: Nyt en ole laskenut pitkään aikaan, mutta jotain se jää siis alle 20. 18..
E.S: Jostain kolmisen kymmentä vuotta, josta 90-luvun puolivälistä?
T.I: 95 vuodesta lähtien. Silloin mä lähdin tekemään mun lopputyötä Grönlantiin ja.
E.S: Oliko se sulle semmoinen myyttinen paikka kanssa? Minkälaiseen Grönlantiin sä lähdit, tai mistä se motivaatio tuli silloin -95?
T.I: Se itseasiassa lähti ihan semmoisesta merenäidin tarinasta. Merenäiti on ollut Jumala Grönlantilaisille ennen kristinuskoa ja se oli niin kaunis tarina. Se jäi mun mieliin ja sitten mä aloin vaan tutkimaan Grönlantia. Se oli siis tarina siitä miten nuori kaunis nainen ei suostunut naimaan ketään omasta kylästä ja sitten hän vihdoin meni naimisiin, mutta tämä mies olikin tämmöinen. Tarina vaihtelee alueelta toiselle, mutta yksi tarina oli tämmöinen, että se mies oli puoliksi tämmöinen lintu ja sitten kun tämä paljastui tälle naiselle niin isä tuli hakemaan hänet pois veneellä ja sitten tämä linnun henki sai valtavan myrskyn aikaiseksi ja tämä isä pelkäsi oman hengen puolesta siellä veneessä ja heitti tämän tytön sinne mereen ja tyttö yritti tulla takaisin ja otti veneestä isää kiinni, kirveellä katkoi hänen sormet ja näistä sormista muodostui sitten hylkeet, valaat, mursut. Ja tämä tyttö vajosi sinne merenpohjaan ja on merenäitinä hallinnut sitten merieläimiä. Tästä se lähti ja mun tarkoitus oli ensiksi mennä kuvaamaan merenäiti, jonka mä kuvasinkin. Tämä mun ystävä Grönlantilainen Julie oli siinä mallina ja samalla reissulla mä päädyin tänne ihan pohjoisimpaan osaan, missä asuu pieni kansa Inughuit nimeltään, heitä on vaan 800 ihmistä, ja he elää kaukana muusta Grönlannista. Niin pikkuhiljaa sitten syntyi semmoinen ajatus, että mä alan kuvaamaan tätä kansaa. Mähän en ollut kouluaikana paljoa ihmisiä kuvannut, että mun opettaja sanoi, että Tiina sitten kun sä menet sinne Grönlantiin, niin sun täytyy kuvata ihmisiä. No siellä mä sitten aloin kuvaamaan ihmisiä ja siis se alkoikin sillä tavalla, että mä saatoin kuukauden viettää yhdessä pienessä kylässä ja viikkoon en kuvannut mitään. Et tutustuin niihin ihmisiin, mä halusin tietää ja tuntea ja sitten mut otettiinkin hyvin vastaan siellä kylässä ja esiteltiin kaikille ja osallistuin kaikkiin metsästysretkiin, piknikretkiin, syntymäpäiviin, jalkapallo-otteluihin. Silloin mä tykkäsin pelata jalkapalloa, mä olin mukana siinä kylän joukkueessa. Siitä se lähti sitten, palasin sinne uudestaan ja uudestaan ja se on yksi semmoinen paikka, mihin mä haluan aina palata uudestaan. Mulla on siellä paljon ystäviä ja he on tullut käymään täällä mun luona ja suurimmaksi osaksi ajasta, kun mä olen siellä, mä en ole valokuvaaja, mä olen 95 % jotain muuta ja käyn kylästä toiseen juttelemassa ihmisten kanssa ja sitten ehkä 5 % kuvaan.
E.S: Pystyisitkö sä sanomaan, että sun suhde Grönlantiin on muuttunut tämän kolmenkymmenen vuoden aikana valokuvataiteilijana?
T.I: Se alkoi näistä, mä kuvasin ihmisiä ja sitten ihmiset alkoivat puhumaan siitä ilmastonmuutoksesta 2005. Mä muistan ensimmäisen kerran, kun mies kertoi, että aikaisemmin merijää oli 2 metriä paksua, nyt se on vaan joku 30 cm. Sitten kun täällä Grönlannissahan ei ole maanteitä kylien ja kaupunkien välillä, se matkustaminen on vaikeata, mutta mä halusin nähdä, mä en ollut nähnyt paljoa Grönlannista, mä palasin aina siihen samaan paikkaan vuoteen 2002 saakka, kunnes mä sain sen Piniartoq projektin loppuun. Ja sitten mä aloin siellä kiertää enemmän ja kuvata maisemia ja mietin sitä ilmastonmuutosta. Ja nyt tämä viimeinen projekti on, että mä olen tehnyt tätä arktisen tutkijan Kristin Laidren kanssa, että hän tutkii näitä jääkarhuja ja aikaisemmin tutki sarvivalaita siellä Grönlannissa. Hän on työskennellyt läheisesti näiden metsästäjien kanssa, joita mä nyt olen kuvannut vuodesta 2016 lähtien. Mä olen seurannut metsästäjäperheiden elämää näillä alueilla missä nämä perheet saavat vielä elantonsa metsästämällä ja miten tämä ilmastonmuutos vaikuttaa ja siihen, että tämä perinteinen ikivanha metsästyskulttuuri on häviämässä, kun merijää sulaa. Meren jäällä he metsästävät merieläimiä.
E.S: Niin ja jos jäätä ei ole tai se on 30 cm, se muuttuu mahdottomaksi ja tuleeko metsästäjistä sitten kalastajia vai?
T.I: Ilmeisesti sinne on nyt, aikaisemmin siellä ei ollut kaloja, että sinne alueille on tullut uusia kalalajeja ja mä muistan, että ihmiset ei edes tiedä mikä kala tämä on. Hassun näköinen ja kato kun ne on kalastanut siellä ja että yhä enemmän ihmiset on muuttanut pieniltä alueilta isompaan kaupunkiin, missä on sitten paremmat mahdollisuudet kalastaa ja siellä on kalatehdas, mihin he voivat sitten myydä niitä. Että ihmisten elämä tulee muuttumaan tosi paljon tällä alueella, täällä Luoteis-Grönlannissa.
E.S: Niin jos ajattelee matkavalokuvausta tollein yleisesti ja niin kuin meillä kaikilla on ehkä turismin kautta joku ote, niin aika useinhan uusiin paikkoihin lähdetään seikkailemaan, tutkimaan, tekemään havaintoja ja sitten se on se jättibingo, kun tutustutaan paikallisiin ja saadaan otettua hyviä henkilökuvia ja päästään vähän sinne sisälle sieluun. Mitäs Leena, kaikki kuulosti Tiinalle tosi vaivattomalta, tutustua ihmisiin ja..
T.I: Ei se ollut, että mä en aluksi puhunut Grönlannin kieltä ollenkaan, sitten kun mä tiedätkö ekalla matkalla aloin opiskelemaan joitain sanoja Grönlanniksi vanhalle naiselle, niin hän heti kutsui kylään. Siitä se lähti, ja nyt mä osaan jonkun verran Grönlannin kieltä, että mä selviän näissä pienissä kylissä, missä ihmiset ei puhu muita kieliä. Että se Grönlannin kielen opiskelu oli se..
E.S: Avain kulttuuriin.
T.I: Niin.
E.S: Joo. Mutta Leena mä sulta vähän kysyisin sun tutkimukseen liittyen tästä henkilökuvauksesta ja siihenhän varmasti liittyy kaikenlaisia valta-asetelmia. Miten sä avaisit asiaa?
L.L: Se on kyllä tosi hyvä kysymys, koska just kuuntelin, miten Tiina tuota kuvaili, että miten on tutustuttu ihmisiin ja vietetty ihmisten kanssa aikaa ennen, kun sitten otetaan kamera esiin, ja ennen kuin ehdotetaan. Niin varsinkin tuo, että olet opiskellut kielen, niin se on ihan mahtava. Koska se on ihan totta, että eihän sellaista kommunikaatiota voi olla, ellei pysty ihmisten kanssa puhumaan heidän omalla kielellä.
T.I: Hyvin alkeellinen mun.
L.L: Mutta se on iso merkitys, koska näkee, että sä olet tehnyt sen effortin siihen, että hyvin monesti tuntuu, varsinkin kun katsoo tällaisia varhaisen vaiheen valokuvaajia, jotka on lähtenyt esimerkiksi vaikka Antarktikselle, oli se sitten Suomen Lappi tai sitten Grönlanti, niin siinä ehkä on enemmän semmoinen ote, että pistetään ihmiset riviin ja otetaan niistä kuvia, halusi tai ei ja sen näkee niistä kuvista tosi voimakkaasti, että hyvin monesti, kun katson sinun ottamia kuvia sieltä Grönlannista, tulee semmoinen tietty välittömyys, mikä jotenkin ehkä ainakin mulle kertoo siitä, että siinä on sellainen ihan erilainen yhteys niiden ihmisten kanssa. Elikkä he on enemmänkin ystäviä kuin että tällaisia arktisen seikkailuretken kohteita mitä sitten dokumentoidaan samalla kun dokumentoidaan jääkarhut ja muut, että siinä ehkä on niin kuin se tosi iso ero, että jos miettii tällaisia varhaisen vaiheen sanotaanko tällaisia hyvin kolonialistisia vivahteita mitä näissä matkailuliiton kuvissakin on. Tämä tämmöinen postkolonistinen aika, kun enää ei voi käyttäytyä tuolla tavalla, kun lähtee ihmisten koteihin tai pyytää ottamaan heistä kuvia, se näkyy sinun ottamissa kuvissa ihan älyttömän hyvin. Että siellä on hyvin eri motivaatiot lähteä näille Grönlannin retkille ja lähestyä ihmisiä ja dokumentoida sitten sitä heidän elämää. Ja tämä oikeasti oli semmoinen kysymys, minkä haluan sinulta kysyäkin, että millä tavalla tuli se kutsu ihmisten koteihin, koska ne on hyvin sellaisia niin kuin lämpimiä, välittömiä tilanteita?
T.I: Joo, se tuli oikeastaan vasta sitten kun mä aloin joitain sanoja sanomaan Grönlannin kielellä ja siis mähän en heti kuvannut. Saattoi olla useita päiviä, että mä en kuvannut ollenkaan ja sitten jossain vaiheessa aloin kantamaan sitä kameraa mukana, mulla oli jalusta ja Hasselblad ja lankalaukaisin, niin ihmisethän olivat hirveän innoissaan. Tuli katsomaan siihen, kun Hasselbladissa katsottiin ylhäältä sitä kuvaa ja kaikki olisi halunnut osallistua siihen ja halusi painaa lankalaukaisinta ja ottaa kuvaa ja välillä mä jouduin sinne..
L.L: Toiselle puolelle.
T.I: Niin. Ja ne otti musta kuvia ja sitten tietysti tämä polaroid, se oli semmoinen, että ihmiset ihan pyysivät että ota mustakin kuva, että he saisivat polaroidin ja mä aina seuraavalla matkalla toin heille sitten isompia kuvia ja he laittoi aina seinälle monilla ei ollut kameraa ollenkaan.
E.S: Tämä oli silloin 90-luvulla?
T.I: Niin, 90-luvulla ja nyt kaikilla on kännykät ja niillä otetaan kuvia ja niitä jaetaan Facebookissa. Kaikki on Facebookissa. Lähes kaikki vanhat ihmiset, lapset, metsästäjät ja koska yhteydet on siellä huonot ja sukulaisia ja ystäviä ei näe, ei pysty matkustamaan helposti heidän luokseen, niin kaikki jaetaan siellä Facebookissa, jos joku kuolee, niin siitä kuolleesta ihmisestä voi olla kuva siellä Facebookissa, hautajaiset, syntymät, niin mä pystyn seuraamaan tällä hetkellä tosi hyvin mitä siellä tapahtuu. Silloin 90-luvulla en ikinä tiennyt mitä on tapahtunut ja kuka on kuollut ja silloin oli vain yksi puhelin kylässä, josta mä kävin sitten kotiinkin kerran viikossa soittamassa, että täällä ollaan.
E.S: Nyt tähän kohtaan me kuunnellaan meidän museon äänitearkistosta pieni pätkä. Tässä valokuvataiteilija Marja Helanderia haastatellaan vuonna 2018, jolloin hänellä oli museon Kaapelitehtaan tiloissa näyttely Ideaaliperilliset.
Äänitallenne:
Marja Helander: Suomalaisille alueille tulee kaivos, niin se ei kuitenkaan uhkaa, että kokonainen suomalainen kulttuuri olisi kuolemassa tai hiipumassa siitä. Mutta kun saamelaisalueelle tulee kaivos, se vie aina suhteessa tosi paljon tilaa sitten juurikin näiltä luontaiselinkeinoilta. Mutta totta kai voi sitten kysyä, että no onko se sitten oikein, että ne kaivokset on hyvinkin paljon kaikissa tällaisissa kolmansissa maissa, missä on tosi huonot olosuhteet. Kaivoksissa saattaa olla lapsityövoimaa, kuten Kongossa. Että jostakinhan kaikki nämä materiaalit meille tulee, myös meille saamelaisille. Että tätä me niin kuin mietittiin, että miten voisi skaalata sitä, että on hienoa, että me pyrimme säilyttämään lähiluonnon, että pitäisikö ajatella laajemmin koko tätä maapalloa ja kaikkea ekologisia ympäristöjä ja että miten tämä on kuitenkin kokonaisuus.
E.S: Tulee mieleen, että sä lähdin sinne Grönlantiin nuorana valokuvataiteilijana, ja nyt tässä viimeisessä matkassa ja viimeisinä vuosina olet tehnyt paljon työtä yhdessä eri tutkijoiden kanssa ja ilmastonmuutos on ollut siinä aiheena ja olisiko se vähän muuttunut kohti semmoista tutkivaa kuvaamista. Löydätkö sä Leena tästä jotain kaarta. Ne varhaiset kuvaajat, joita sä olet tutkinut, on tuskin ollut taiteilijoita koska valokuvataidetta ei varmasti ollut silloin vielä ollut edes olemassa.
L.L: Se on tosi hyvä kysymys, jos nyt vaikka puhutaan siitä Petsamosta, niin siellähän kävi aikapaljon suomalaisia taiteilijoita, ehkä enemmän just tämmöisiä kirjailijoita ja muita tämmöisiä elämäntapaseikkailijoita, mutta kyllä siellä aika varhaisessa vaiheessa kävi ihan ammattikuvaajiakin. Että ehkä ne ensimmäiset kuvaajat olivat just nimenomaan tällaisia niin sanottuja näppäilijöitä elikkä ei koulutettuja valokuvaajia, mutta sitten taas toisaalta olen miettinyt miten paljon jotain valokuvaajakoulutusta Suomessa on siihen aikaan ollut. Että se on todennäköisesti lähtenyt siitä, että ne välineet on hankittu ja sitten ihmiset on vähän niin kuin kouluttanut itseään. Sitä kuvamateriaalia on aika paljon, mutta se on ehkä enemmän semmoista dokumentatiivista vähän niin kuin tämä kuva, mikä oli Väinö Tannerista ja Kostista, niin se enemmänkin tavallaan dokumentoi sitä, että ketkä julkimot siellä on käyneet katsomassa tulevia kaivoksen paikkoja.
E.S: Ja aika useinhan Matkailuyhdistys antoi toimeksiannon eikö vaan?
L.L: Ne antoi toimeksiannon joo. Se oli hyvä korjaus, koska se oli ehkä tässä se dynamiikka siinä, että kävi ensin nämä Matkailuyhdistyksen aktiivit dokumentoimassa ja sitten sinne lähetetään ammattivalokuvaajat ottamaan ne kauniit kuvat, millä promotoidaan sitä kaunista aluematkailua, että se oli jo ihan varhaisessa vaiheessa sen Matkailuyhdistyksen agendassa, että pitää tuottaa tällaista matkailupropagandaa ja se tehtiin nimenomaan just valokuvan keinoin.
E.S: Leena mä tiedän, että sä olet tuonut jonkun kuvan. Mitä sulla on näyttää meille?
L.L: Tällainen kuva. Se minkä takia tällaisen kuvan valitsin, oli just nämä Tiinan metsästäjäkuvat mitä on aikaisemmin otettu siellä Grönlannissa ja en ole Tiina ihan varma tunnistatko tuota kuvaa, että onko se tullut sulla vastaan?
T.I: Ei ole tullut tämä, mutta tämä on varmaan Grönlannissa kuvattu joskus 1900-luvun alussa, siinä on paikallinen metsästäjä kajakin kanssa ja siinä näkyy tuommoinen hylkeestä tehty tommoinen kelluke päällä, jota käytettiin apuna silloin kun metsästetään näitä sarvivalaita. Yhä täällä Luoteis-Grönlannissa saa sarvivalaita metsästää vain kajakista harppuunan kanssa.
L.L: Okei.
T.I: Ja siinä on tämä sama kelluke.
L.L: Okei.
T.I: Viimeiseksi ammutaan, mutta ensiksi se harppuunan kanssa. Että siellä on ihmisillä vielä kajakkeja tänä päivänä josta he metsästää.
L.L: Toi on kyllä tosi mielenkiintoista ja se on ihan totta, että tämä kuva on vähän yli sadan vuoden takaa, että 1900-luvun alusta. Tämä on tämmöinen kuin John Möller, joka oli ilmeisesti Grönlannin ensimmäinen ammattivalokuvaaja. Eli ensimmäinen, joka koulutettiin siihen, että hän sai toimeksiantoja siltä Tanskan siirtomaahallitukselta ja kuvasi tosi paljon inuiittikansaa, mutta myös tanskalaisia, jotka on alueelle muuttanut. Ilmeisesti potretteja pääosin, mutta myös tällaisia ulkokuvia. Ja se jännä juttu tässä oli ehkä kanssa se, että hän oli itse inuiittitaustainen, että hänelle tuli se oppi sieltä Tanskasta, mutta kuitenkin hän kuvasi omaa kansaa, mutta siinä oli se tietty kolonianistinen katse, koska hän tietysti valikoi ne aiheet ja kohteet sen mukaan mitä häneltä toivottiin. Että oli sellaista niin kuin ehkä tietynlaista sellaista Grönlannin ja ihmisten eksotisointia, mutta kuitenkin hänellä on nyt sellainen asema sitten tässä Grönlannin nykykulttuurissa, että hänen kuvia käytetään myös tällaisten inuiittikulttuurin ja identiteetin rakennusaineina. Eli ne koetaan tosi tärkeinä nytkin. Että hän oli ilmeisesti aika tuottoisa valokuvaaja silloin aikanaan. Ja sitten oikeastaan tämä kuva, niin se on semmoisesta kuin Arktisk Institut kokoelmista Tanskasta, ja tämä on ilmestynyt postikorttina aikanaan, elikkä ne on just juhlinut sitä sellaista Tanskan siirtomaavallan 300-vuotisjuhlavuotta ja ne käyttää sitten tämän inuiitti-valokuvaajan kuvia sitten siinä, että siinäkin hyvin jännällä tavalla yhdistyy se semmoinen niin kuin kompleksisuus. Että inuiittipohjainen valokuvaaja, joka käyttää sitä sellaista kolonialistista katsetta, mutta kuitenkin kuvaa omaa kansaa ja hänet koetaan nyt semmoisena hyvin tärkeänä hahmona.
T.I: Mä itseasiassa Instagramissa seuraan ilmeisesti just tätä instituuttia, he julkaisee siellä vanhoja kuvia.
L.L: Nämä on tosi mielenkiintoisia varsinkin just toi taustatieto mitä annoit, että tältä se näyttää aika lailla tänäkin päivänä. Ja sitten se, että tämä jotenkin hyvin paljon muistutti niistä sinun metsästäjäkuvista, mitä toivottavasti tulee kanssa sitten siihen museon näyttelyynkin, että siinä mielessä oli mieleen jäävä kuva.
E.S: Tiina tuonut kanssa kuvan, sulla on läppäri tuossa auki. Mitä siinä on?
T.I: Joo, tämä on tämmöinen kuva mitä mä en ole vielä julkaissut, että vaikka mä olen kuvannut sen vuonna 2015 Alaskassa. Mulla oli arktisen museon näyttelyssä kuvia, ja he kutsuivat sitten mut kuvaamaan sinne Alaskaan, ja mä valitsin paikan ja se oli tämä Kaktovik siellä Pohjois-Alaskassa jäämeren rannalla pieni kylä, 300 asukasta. Joo tässä kuvassa näkyy yksitoista jääkarhua, ne ovat syömässä tässä valaan luukasalla. Täällä kylässä saadaan metsästää muutama valas vuosittain ja luut jää siihen rannalle. Niin tässä on todellakin kerääntynyt yksitoista jääkarhua samanaikaisesti syömään ja meri ei enää jäädy kunnolla kesäisin. Aikaisemmin se oli ympäri vuoden jäässä, ja jääkarhut olivat aina kaukana jäällä. Mutta nyt ne jäävät tähän kylän tuntumaan muutamaksi kuukaudeksi aina vuodessa. Ja tulee sinne kylään, saattaa öisin tulla pihoille syömään, etsimään ruokaa ja siellä on tällä tavalla, että silloin kun mä menin sinne, mä sain tämmöisen sumutteen, mitä mä kannoin mukana, et jos jääkarhu tulee vastaan, pippurisumute, jota mä olisin sitten käyttänyt. Ja kaikkien talojen ovet pidettiin auki, siis ne ei ollut lukittu. Että, jos jääkarhu tulee, niin pääset lähimpään taloon eteiseen sisälle, että se on aika hurjaksi mennyt tilanne tuolla, kun ilmasto on lämmennyt eikä meri enää jäädy niin kuin ennen.
L.L: Siis onko tämä ihan uusi tämmöinen kehityssuunta, että pitää karata karhua naapurin eteiseen vai?
T.I: Niin täällä. Siis tietyissä paikoissa mihin ne jääkarjut jää kylien ympäristöön, niin ne siellä 24 tuntia vuorokaudessa ajaa tämmöinen Jääkarhu Patrol autolla ja jos näkyy jääkarhu, ne ampuu ilmaan pyssyllä ja karkottaa sen jääkarhun pois.
L.L: Toi on kyllä tosi hurja sillein Pohjois-Karjalasta mistä olen kotoisin, niin siellä ongelma on sudet, mutta ei niitä todellakaan tarvitse karata niin kuin sisätiloihin karkuun.
T.I: Aika harvoja paikkoja on vielä tällä tavalla, että ne pyrkii sinne talojen pihalle ja että voi nähdä noin. Mä näin parhaimmillaan kai 15 jääkarhua kerrallaan. Ja tässäkin kuvassa näkyy auton jäljet. Autotie päättyy tähän, niin mä olin autossa kuvaamassa tätä tilannetta.
L.L: Aika hurjaa, siis ne oli ihan tuossa lähellä ne jääkarhut.
T.I: Joo.
L.L: Tämä on ihan mahtava tämä siis kun just puhuit niistä väreistä, siniharmaasta mitä siellä Grönlannissa, selvästi Alaskassa myös. Ihan ensi alkuun ei edes huomaa, että siellä on ne jääkarhut, koska ne aika hyvin maastoutuu siihen valkoiseen lumeen. Mutta sitten kun alkaa katsomaan, täällähän on ihan hirveä lauma näitä jääkarhuja, että tämä on todella säväyttävä.
E.S: Kaunis kuva, joka kertoo ilmastonmuutoksesta karulla tavalla.
L.L: Onko tässä siis ihan juttu, kun me jätetään noi valaan luurangot sinne, niin onko se ihan tarkoituksena niille jääkarhuille vai?
T.I: No sitä mä en tiedä, en tiedä mihin ne laitettaisiin muuten. Että johonkinhan ne täytyy jättää.
L.L: Totta.
T.I: Ja lähelle kylää, että saa ne lihat kuskattua kylään.
L.L: Että se on enemmän käytännön syistä.
T.I: Niin.
E.S: Minkälaisia nimiä sä Tiina annat sun kuville, kun tästäkin tulee mieleen, että yksi kuva, jonka takana on valtava yhteiskunnallinen viesti ja tarina, mutta sen lukeminen ei tuosta kuvasta välttämättä ole niin helppoa.
T.I: Niin joo toi nimeäminen on aina vaikea juttu. toisinaan se nimi tulee automaattisesti, mutta tällä hetkellä tämä on niin kuin englannin kielellä: Eleven polar bears on whale point bay. Mutta mä en nyt tiedä onko se lopullinen nimi vai muuttuuko se. Tässä on vielä hetki aikaa enne kuin näyttelyssä on esillä se, miettiä sitä nimeä.
E.S: Niin, nyt se on tavallaan aika lakoninen, kertoo sen.
T.I: Mulla on monesti ihan semmoinen perusnimi, mutta tässä voisi tietysti miettiä, jos keksisi jonkun paremman.
E.S: Mitä sä ajattelet sarjallisuudesta? Äkkiseltään mulla tulee mieleen, että sulla on semmoisia yhden ison kuvan tarinoita vai lähestytkö sä sarjallisesti jotain teemaa?
T.I: No kyllä ne on siis enemmänkin mun projektit on semmoisia monien vuosien mittaisia.
E.S: Kuinka monien? Sano vähän.
T.I: Siis niin kuin tämä Grönlanti on ollut 28 vuotta.
E.S: Okei. Ja siellä on vaan alaotsikoita sitten?
T.I: Niin. Ja siellä Grönlannissa mulla on ollut kolme projektia, jotka on jokainen saattanut kestää 8-10 vuotta.
E.S: Eli sä tykkäät hitaasta tahdista?
T.I: Joo mä olen hidas kaikessa. Mä tarvitsen paljon aikaa. Ja myös Grönlannissahan sää muuttuu ja kaikki riippuu säästä. Viimeisimmällä matkalla mä jouduin odottamaan kaksi viikkoa, että mä pääsen yhteen paikkaan. Ensiksi helikopteri menee rikki ja sitten on huono sää. Niin sitten mä keksin siinä kahden viikon aikana, mun piti vähän muuttaa suunnitelmia ja yleensä kauhean tarkkoja suunnitelmia mulla ei olekaan, koska se tilanne aina muuttuu siellä ja ei tiedä pääseekö siihen paikkaan ja ei tiedä kuinka kauan joutuu odottamaan. Joka matkalla tulee viivästyksiä.
L.L: Tämä on tosi mielenkiintoista kuunnella, että miten ammattivalokuvaaja tekee vuosikymmenien aikana tällaista työtä sellaisissa maisemissa ja sellaisten ihmisten keskellä, jotka on ollut vähän tämmöisinä vastaanottavina tahoina tällaisesta aika voimakkaasta tanskalaisesta kolonialismista, koska mehän tavallaan rinnastetaan siihen semmoiseen tiettyyn skandinaaviseen väestönosaan, joka sinne on lähetyt silloin aikanaan sitten ottamaan maitaan haltuun. Mutta se on myös tosi mielenkiintoista nähdä, että miten se on se syy ja motivaatio muuttunut hirveän paljon, että se ei ole enää sitä, että lähdetään ihmettelemään eksoottista, vaan siinä selkeästi Tiinalla on hyvin voimakkaasti kanssa tämmöinen tutkiva ote ja ymmärtävä ote ja myös se, että tehdään töitä sen yhteisön kanssa, mikä on ihan älyttömän hieno juttu. Näitä on tosi mielenkiintoista rinnastaa näihin vanhoihin kuviin, koska sen näkee, että se tarina mikä niistä muodostuu, on niin erilainen ja tavallaan se on todella kiva huomata, että tämmöistä työtä tehdään ja varsinkin Tiina on tehnyt tätä monta kymmentä vuotta, että todella mielenkiintoista nähdä minälainen siitä näyttelystä myös tulee, koska se varmaan on aika hyvä läpileikkaus sitten näistä. Oliko se 30 vuotta?
T.I: Lähes 30 vuotta.
L.L: Lähes 30 vuotta. Eli sitä odotan kyllä tosi kovasti. Ja tämä oli tosi mielenkiintoista olla tässä mukana ja kuulla Tiinan ajatuksia tästä asiasta.
E.S: Kiitos teille molemmille.
T.I: Kiitos.
L.L: Kiitos.
E.S: Tämä oli Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Tämän ja ne kaikki muut liki 30 jaksoa voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista. Ja nämä kaikki kuvat löytyy sieltä meidän museon omilta sivuilta. Siellä on myös paljon muita linkkejä ja kuvia jakson muihin aiheisiin.
