30: Valokuvataidekirjat
Vieraina: Kustantaja, julkaisija ja valokuvaaja Iina Esko ja Valokuvataiteen museon johtaja Anna-Kaisa Rastenberger.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Moi, tämän on Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast ja tänään me jutellaan valokuvataidekirjoista. Studiossa on kustantaja, julkaisija ja sä olet vielä valokuvaajakin Iina Esko, Moi.
Iina Esko: Hei.
E.S: Ja sitten meidän museon johtaja Anna-Kaisa, jatkossa Ankka, eikö vain? Rastenberger.
Anna-Kaisa Rastenberger: Moi.
E.S: Ja mä olen vanha tuttu Erja Salo, Valokuvataiteen museolta. Iina, mikä on sun polku kustantajaksi ja julkaisijaksi?
I.E: Mä olen valmistunut vuonna -22 valokuvataiteen maisteriksi Aalto yliopistosta ja lopputyössäni tutkin valokuvan eri esitysmuotoja haastattelujen kautta. Tämän työn nimi oli Teokseksi tulemisen mahdollisuudet ja siinä käsittelin kirjan ja näyttelyn ja muiden mahdollisten valokuvan esille tuomisen näkökulmia. Ja sitä aikaisemmin mä olen opiskellut Turun taideakatemiassa, josta valmistuin 2010. Mutta siinä ehkä viimeisenä opiskeluvuonna mä aloin kuvata myös sellaista projektia, joka oli mun henkilökohtaisesta elämästä lähtevä. Kuvasin lähelläni olevia DJ:tä. DJ tai letunkeräilijöitä ja sitten näin, kun olin opiskellut vähän niin kuin taidepainotteisesti ja tein valokuvataidetta ja mulla oli taiteilijaidentiteettikin. Ja sitten mä näin, että tämä projekti ei ole taidetta, että tämä on enemmänkin kuin dokumentaarinen ja nyt joku tulee heti vihaisena, että eikö dokumenttivalokuva ole taidetta.
E.S: Se on. Ei mennä siihen.
I.E: Ei mennä sinne ollenkaan, mutta mä itse näen, että tälle oikea esittämispaikka ei ole galleria eikä museo, vaan tälle se sopiva paikka olisi kirja. Ja sitten siinä kesti jonkin aikaa, että lähdettiin työstämään sitä kirjaa ja sain siihen kaksi hyvää graafikkoa kaveriksi. Aluksi Antti Grundsten ja Martti Martonen ja sitten myös loppusuoralla, ei nyt loppusuoralla, mutta siinä vaiheessa, kun projekti oli kestänyt jonkin aikaa, saatiin toimittajaksi Matti Nives, joka teki sitten teoksen henkilöistä haastattelut ja sitten yhdessä toimitimme muun sisällön. Tilattiin siihen artikkeleita ja näin. Mutta se oli hyvin tämmöinen tee se itse -projekti, mutta se meni hirveän hyvin.
E.S: Ja sä jäit sille polulle ja nyt sulla on Khaos tai Kheyos, Khaos.
I.E: Saa sanoa ihan miten haluaa.
E.S: Se on ollut jo kuinka vanha?
I.E: Se DJ kirja tuli ulos omakustanteena, siihen hankittiin rahoitusta joukkorahoituksella. Se tuli ulos 2013. Sitten heti seuraavana vuonna, vuonna 2014 aloin ideoimaan seuraavaa myös musiikkiin liittyvää teosta Konesuomi. Kaikenlaista on tullut tehtyä, sekä tämmöistä dokumentaarisempaa, sekä valokuvataidekirjoja ja sitten ihan myös yhteiskunnallista kirjallisuutta ja viimeisimpänä upea runoteos Sini Silveriltä.
E.S: Hei mä avaan täällä tämmöistä ruskeaa kansiota ja sen alla on kuplamuovissa kirja, meidän Valokuvataiteen museon kirjastosta. Katsellaan tätä vähän yhdessä. Iina, mitä tulee mieleen, kun sä näet tämän kannen?
I.E: Pessi ja Illusia-satu, kirjoitti ja valokuvasi Yrjö Kokko WSOY. Sadun maailma, tässä on pieni tyttö, suuri hyönteinen kuvassa.
E.S: Ota käteen vaan, selaa. Jutellaan kirjasta, niin sehän on sellainen kosketeltava objekti.
I.E: Joo’o. Tämä on aika harvinainen yhdistelmä, että on satu, joka on kuvitettu valokuvilla.
E.S: Mitäs Ankka sulla tulee mieleen? Pistetään kirja kiertämään.
A-K.R: Mulle tämä on tuttu kirja, ei siksi että mä olisin itse sen ikäinen, että mä olisin tätä lapsena lukenut. Mä tiedän, että tämä on julkaistu vuonna -44, elikkä vielä, kun toinen maailmansota oli käynnissä. Ja silloin kun mä näin tämän, mä olin lapsi, mä törmäsin tähän ehkä jossain kirjastossa ja mulle oli aivan käsittämätön asia, että satukirja voidaan kuvittaa valokuvilla, tai että miten valokuvat ja satu voi liittyä yhteen. Mä olin jotenkin niin järkyttynyt siitä ajatuksesta, että tämä jäi todella vahvasti mieleen. Ja mä olen sittemmin nähnyt Pessistä ja Illusiasta kyllä piirroskuvituksillakin kuvitettuja versioita, jotka on aivan ihania, mutta jotenkin kerta toisensa jälkeen muistan sen semmoisen mullistuksen, joka mulle tapahtui silloin, kun mä selailin tätä kirjaa lapsena, että tässä ei kaikki nyt ole kohdillaan. Että kukaan ei voi kuvittaa sillä mun todeksi uskomallani välineellä, eli valokuvalla sitä niin kuin mielikuvitusta ja sitä maailmaa jota satu mulle silloin edusti.
I.E: Tuossa sukelletaan suoraan sinne valokuvan indeksisyyden syvään päätyyn, jossa ajatus on, että valokuva on aina jälki jostain, mitä on oikeasti ollut tässä maailmassa ja sitten toisaalta selvästi on taustalla myös ajatus, että satu ei ole millään tapaa indeksinä, niin näiden yhteen sovittaminen.
A-K.R: Se oli ainakin sellaiselle 8-9 vuotiaalle lapselle aivan mahdoton ajatus. Sittemmin olen törmännyt tähän kirjaan just sen takia, että tämä on näitä kohtuullisen harvoja valokuvateoksia, jotka on suoraan suunnattu lapsille ja vaikka tässä on vahvana myös tämä teksti ja tarina, niin tämä kuvitus itseasiassa koostuu lähinnä tällaisista luontokuvista; linnuista, kukista ja mä tiedän, että Yrjö Kokko, joka oli sodassa, niin hän kuvasi tätä, vaikka hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta valokuvaamisesta, niin hän kuvasi tätä sodassa. Nimenomaan asemasodan vaiheessa, jolloin sotilaalla oli paljon aikaa ja esimerkiksi sitten Karjalankannaksella, jossa Kokko oli, niin siellä oli hylättyjä puutarhoja ja tämmöisiä niin kuin metsiä, jossa hän vietti sitten asemasodan aikaan paljon aikaa ja valokuvasi.
E.S: Joo Yrjö Kokko tosiaan oli valokuvaaja ja eläinlääkäri. Ja ehkä joku kuulijoista muistaa hänet laulujoutsenen suojelusta. Ja vähän semmoista huhua liikkuu, että hän olisi tavallaan ajatellut tuon kirjan alun perin aikuisille, mutta aika pian siitä tuli kuitenkin semmoinen lasten satu Pessi-peikosta ja Illusia-keijusta, jotka oli toistensa vastakohdat, mutta ystäviähän heistä sitten tuli.
A-K.R: Nyt mä en ole lukenut tätä satua pitkään aikaan, että nyt tietysti aikuisena tuohon toisen maailmansodan poliittiseen tilanteeseen ja peikon ja keijun ystävyyteen, niin varmaan tässä on valtavasti erilaisia maailman poliittisia ulottuvuuksia ja sen ajan arvoja myös.
E.S: Joo ja kun ne kirjan kuvat on tavallaan suoria valokuvia, luontokuvia, mutta sitten se kansi on vähän erilainen. Että siinä ehkä ollaan jossain vähän tuommoisessa valokuvamontaasissa. Uskoisi ehkä väittää ajalla ennen kuvankäsittelyä tietenkin, eli on kuvattu tausta ja aiheet erikseen, ja leikattu ja kuvattu uudestaan ja saatu tuommoinen vähän surrealistinen tai absurdi aihe. Mitä te näette siinä kannessa?
I.E: Mittasuhteet tässä on selvästi käsitelty. Siitä tulee ihan hauska kontrasti, kun tästä ymmärtää kuitenkin, että kyseessä on valokuva eikä piirros niin hyönteinen ja tyttö on ikään kuin samassa koossa tai kokomaailmassa esitetty.
A-K.R: Tämä varmasti kertoo siitä ajasta, nykyään mun on vaikea kuvitella, että kirjaan laitettaisi kuva alastomasta lapsesta, tai laitettaisi ainakaan kirjan kanteen. Mutta viitaten mitä sä sanoit mittakaavasta, niin mun mielestä tässä on hirveän hauskaa se, että se kertoo myös tästä valokuvan ominaisuudesta, että koska usein meillä on niin vahva usko siihen kuvan todenperäisyyteen ja siihen indeksisyyteen, että se viittaa todella johonkin olemassa olleeseen asiaan, niin me ollaan valmiita jotenkin loputtomasti skaalaamaan sitä valokuvaa, että vaikka näkee passikuvan ihmisestä ja se on pikkuruinen, niin silti hyvin harvoin ajattelee, että onpas tuossa kuvattu tuommoinen..
I.E: Pienikokoinen ihminen.
A-K.R: Vaan, että tässä on leikitty just tällä mittakaavalla, joka kyllä tuo tämän valokuvan ja totuuden suhteen tähän kirjaan.
E.S: Hei jutellaan vähän siitä, että tämä kirja on kuitenkin esine, jota pidetään kädessä, sillä on jokin fyysinen koko ja sitten sillä on jokin muoto, sitten se on jostain materiaalista. Okei siellä on sisältä, siellä voi olla paperia, joka on eri laatua, tuntua erilaiselta. Sitten painovärijuttua on vaihdellut eriaikoina teknisistä ja muista syistä. Sitten sen voi sitoa tai nitoa ja varmaan nykyään tehdä monta muutakin juttua. En tiedä onko valokuvataidekirjoja äänikirjoina vielä, mutta ei mennä siihen. Ja sitten mainitsit Iina siitä tavallaan näyttelystä mediana vs. kirja. Pohditaan sitä, tuleeko sulla Ankka mieleen jotain tästä?
A-K.R: Tulee paljonkin, se varmaan niin kuin jos ajatellaan valokuvataidekirjan historiaa, niin niissä on ehkä ollut se painotus, tai tuntuu siltä, että se on ollut kysymys sen valokuvaajan halusta ilmaista tiettyjä asioita kirjan muodossa ja siitä kirja merkitsi sitä, että se muuttui tämmöisistä yksittäisistä hyvistä otoksista jotka haluttiin esittää yksittäisinä erillisinä valokuvina sellaiseksi ehkä elokuvalliseen kerrontaan liittyväksi tai siihen niin kuin rinnastettavaksi tavaksi kertoa valokuvilla asioita. Mutta sitten oikeastaan, musta tuntuu, että viimevuosina, mä olen käynyt ehkä kaikkein kiinnostavimpia keskusteluja valokuvakirjan ympärillä just siitä, että miten se valokuvien esittely näyttelynä ja toisaalta miten valokuvan esittely kirjana, miten ne liittyy toisiinsa. Minkälaiset erilaiset esittämisen muodot ne on. Ja mä ajattelen, että ei tietenkään ole oikeampaa tai parempaa, mutta voi olla tietylle kuvamateriaalille sopivampi tai sitten niin, että kerta kaikkiaan ne kuvat ja se esittämisen muoto, ne mietitään niin tarkkaan yhteen, että siitä esimerkiksi kirjasta, jossa silloin yhdistyy tämä kuvakerronta, teksti, se että kirja on objekti ja sitten se, että miten katsoja eli lukija eli sen objektin kohtaaja käyttää sitä vs. että näyttely tilana on tämmöinen fyysinen ja enemmän sosiaalinen tila, jossa sitten ne kuvien mittakaavat voi olla toisenlaiset ja se yleisön kohtaaminen niiden kanssa erilaista.
I.E: Mä vielä kirjan muotoisesta teoksesta, että se ei..
E.S: Aika hyvä.
I.E: Joo ja se kertoo sen, että kyse ei ole vaan, että on jonkinlaista sisältöä, joka sitten laitetaan jonkinlaisten kansien sisään, vaan se on kokonaisteos. Ja jotta se välittyy lukijalle, tai katsojalle mahdollisimman hyvin, ne täytyy huomioida siinä kokonaisteoksen muotoilussa se nimenomainen medium. Ja nyt näyttelystä, vaikka siitä ei tässä puhuta, mä kommentoin sen verran, että mä olen vähän eri mieltä tuosta sosiaalisuudesta. Mä näen nimenomaan kirjan, jota tuotetaan. Kirjahan on tämmöinen demokraattinen väline, sitä tuotetaan paljon ja sen yksittäishinta on paljon edullisempi kuin yksittäisen taideteoksen. Se on saavutettava sitä kautta, että se leviää ympäriinsä, näyttely on yhdessä paikassa. Näyttelyyn mennessä voi olla avajaisissa tupa täynnä, mutta näyttelyssä voi myös olla hyvin yksin ja jäädä sen asian kanssa yksin ja niinhän voi kirjankin kanssa jäädä, että se ei sitä tietenkään poista, mutta kirja myös tuo mahdollisuuden jakamiseen sen henkilökohtaisuuden kautta. Että itsessään kirjan voi käydä ostamassa, kirjan voi lainata kirjastosta, kirjan voi vaikka varastaa. Mutta se viedään joka tapauksessa kotiin, usein. Sitä voi lukea peiton alla, sitä voi lainata, sen voi antaa lahjaksi, siitä voi keskustella, niin mä pidän siis kirjaa hyvin sosiaalisena välineenä ja nyt vielä tämä historiaulottuvuus, joka tuli tämän Pessin Ja Illusia satukirjankin myötä esiin, niin näen että kirjahan tehdään osittain myös tulevaisuutta varten. Tai se jää siihen ja se keskustelu jatkuu ja myöskin se mitä siitä kirjasta keskustellaan tai miten se tulkitaan tulevaisuudessa me ei voida ennustaa sitä. Me ei päästä, vaikka kuinka hyvin tunnettaisi historiaa, me ei voida täysin enää päästä siihen kokemukseen mikä on ollut Pessi ja Illusia -sadun lukijalla silloin kun se on julkaistu. Me voidaan vähän sitä arvuutella, mutta me ei voida siihen päästä, niin samoin ne kirjat mitä me nyt julkaistaan niin saa nähdä mitä niistä ajatellaan ja miten ne tullaan tulkitsemaan tulevaisuudessa.
E.S: Ja aika pihvi on toi, että sä sanoit, että nyt puhutaan valokuvataidekirjoista niin siellä on se valokuva, eli kuva, eli me ei nyt ainoastaan lueta yksin tai harvemmin ehkä kahdestaan samaa kirjaa, vaan sitä katsotaan. Sulla on Ankka jotain.
A-K.R: Joo no mä en sanonut, että kirja ei ole sosiaalinen, mutta mä olen kyllä taas sun kanssa aivan erimieltä siitä, että..
E.S: Ihanaa erimielisyyttä. Naurua väliin.
A-K.R: Kirja olis demokraattinen. Tai sanotaan, että se niin kuin silloin puhutaan hyvin hyvin tietyn tyyppisestä kirjasta. Ensinnäkin kirjan painaminen vaatii valtavasti resursseja.
I.E: Se on totta.
A-K.R: Sen levittäminen vaatii aivan valtavasti resursseja. On todella totta, että sen kokemuksen kanssa voi näyttelytilassa jäädä yksin, mutta mä uskon ehkä siihen, että se sosiaalinen kokemus, sen ei välttämättä tarvitse olla sanallisesti jaettu, vaan se voi näyttelytilassa olla ihan sitä, että sä olet yhdessä muiden ihmisten kanssa tilassa kuvien äärellä. Mutta tämä nyt ehkä vie tämän keskustelun just siihen näyttelyyn ja vielä haluan painottaa, että arvostan valtavasti valokuvakirjaa tai just tuota kirjan muotoisuutta ja juuri sitä, että molemmat, sekä valokuvakirja, että näyttely, sanotaan nyt vaikka valokuvanäyttely tai valokuvapohjaisten asioiden näyttely voi olla semmoinen paikka ja tila, jolla vastustaa tätä läpikaupallisuutta ja kapitalistista yhteiskuntaa, koska näyttely tarjoaa tilan, jossa ihmisen ei tarvitse olla kuluttaja ensisijaisesti ja kirja tarjoaa sitten kokemuksen, jossa ihmisen ei tarvitse myöskään olla kuluttaja päästäkseen kokemaan sen.
I.E: kyllä. Ja kiitos kirjastolaitokselle myös tästä.
E.S: Ehkä vielä ihan kliinisesti kiteytän, että tässä on siis kaksi erilaista muotoa.
I.E: On.
E.S: Näyttely ja kirja ja sitten molempien käyttäjällä on se näyttelykävijä, tai kirjan lukija tai katsoja, on osallisena siinä, että mikä se vuorovaikutus on.
I.E: Eikä sen valokuvan kohdalla jää tähän tietenkään ja toisin kuin aika monessa taiteen välineessä, niin valokuvallahan ei ole sitä alkuperäistä samalla tapaa, että ei ole maalausta, johon maalaustaiteilija on koskenut pensselillään, että ainahan valokuva, joka esitetään, on kopio, ellei se ole se negatiivi joka sinne seinälle laitetaan.
E.S: Joo ja valokuvahan on ihanan joustava vekkuli kaveri, että sillä on tämä kontekstuaalisuus tai asiayhteys, että sitten se sopeutuu aina siihen alustaan tai paikkaan tai ympäristöön. Mutta nyt hei kuunnellaan, eli meidän museolla on valtava äänitearkisto ja nyt me kuunnellaan sieltä yksi tähän podcastiin valittu pätkä, jossa valokuvaaja Mikko Savolainen vuonna 1976 juttelee, ja häntä on haastatellut valokuvaaja viime kesänä, vuonna -23 kuollut Reijo Porkka, jonka haastatteluja, valokuvahistoriallisia haastatteluja meidän museossa arkistossa on kymmeniä kappaleita.
Äänitallenne:
Mikko Savolainen: No se on kiitos tämmöinen levitysongelma kanssa, että jos joku asia ei leviä, niin ei se paljon vaikutakaan. Näitä kirjoja on kai myyty parikymmentä tuhatta kappaletta kumpaakin, että se nyt on aika pieni määrä. Sen mä tiedän kyllä, että näitä kirjoja on aika paljon, siis niitä on kirjastoissa ja sitten niitä on aika paljon käytetty esimerkiksi kouluissa ja ryhmätyöaiheina. Siis sitä kautta se on tietysti levinnyt. Toivon mukaan se on edes vähän vaikuttanut. Se on selvää, että jos tuommoisen kirjan tekee, että se edes vähän vaikuttaa ja se on liian optimistista ajatella, että tuommoinen paljon vaikuttaisi ja tietysti joku voisi ajatella, että ei vaikuta mitään, mutta ei sitä oikeastaan niin saisi ajatella, koska silloinhan helposti monenlainen tekeminen menettää mielekkyyden. Siis helposti ajattelee, että mitä tässä sitten mitään tekee.
E.S: Voisi ajatella, että Mikko Savolainen viittaa kuutisen vuotta aikaisemmin, 1970 julkaistuun visuaaliseen pamflettiin nimeltä Suomea tämäkin. Se on aika kontrastinen 70-lukulainen teos, jossa on ollut aikoineen kuulemma aika edistyksellinen taitto, että siinä on sellaisia koko aukeaman täyttäviä kuvapintoja, jolla voitu ohjailla sitten sitä, mitä kuvia luetaan. Ismo Hölttö ja Savolainen kierteli Pohjoiskarjalassa ja tallensi semmoista autioituvaa suomalaista maaseutua ja tapasi lukuisia ihmisiä. Voiko kirjalla vaikuttaa, valokuvakirjalla? Iina onko sulla kokemusta? Mitä mieltä sä olet?
I.E: Mä uskon, että joka ikinen julkaisu vaikuttaa ihan riippumatta siitä, onko se valokuvataidekirja, joku muu teos tai näyttely tai mikä tahansa. Ja mä toivon, että niissä käytetään nimenomaan suurta harkintaa siinä, että mitä julkaistaan. Joka kerta, kun joku tarttuu siihen julkaisuun, niin jotain siitä julkaisusta siirtyy häneen ja valokuvataidekirjoissa, kuten kirjan muotoisessa teoksessa muutenkin, niin se vaikuttamisen voimahan on juuri tässä mitä ääninauhallakin kuultiin se sana levittäminen, niin sillä on se potentiaali siihen, että se leviää laajastikin. Ja nyt mä vielä tartun, tuossa äänitteessä hauskasti sanottiin, että myyty parituhatta kappaletta ja sehän ei ole paljon. No valokuvataidekirjoissa se on paljon.
E.S: Nykypäivänä.
I.E: Nykypäivänä jep. Että ehkä tämä, kun julkaisuja tehtiin harvemmin niin sitten niiden odotettu yleisökin ehkä oli laajempi, Nykypäivänä valokuvataidekirjojen tuottaminen on mahdollisempaa useammalle ja yleisön saavuttaminen on ehkä se haaste siinä ja sanotaan, että valokuvataidekirjoilla painosmäärät liikkuu sadoissa yleensä, ellei ole kyse ns. hitti nimestä, jolla on joku suuri näyttely ja sitten se samaan aikaan julkaistaan tällein vähän bisnesvetoisesti joku iso julkaisu. Niin tällainen parintuhannen kappaleen myynti valokuvataideteoksellehan olisi tosi paljon.
E.S: Eli ne ovat tavallaan aika uniikkeja rariteetteja, jos sen kääntää positiiviseksi.
I.E: No näin sen voi nähdä, mutta sitten kun sijainnit menee kuitenkin myös niihin kirjastoihin ja arkistoihin, niin se ei ole ollenkaan niin yksiselitteistä, että sinänsä se vaikuttavuus, niin sehän tulee siitä, että on mahdollista levitä ja se pysyy ja säilyy historiassa.
A-K:R: Mietin tuota problematiikkaa just tuosta levittämisen kohdalta, koska se on monelle valokuvaajalle varsin iso ongelma, että kirjoja painetaan paljon. Tai painetaan satoja, painetaan ehkä 1000 tai 1500 ja sitten ne ei leviä minnekään. Että se levittäminen on se ongelma. Suomessa on tämä ihana kirjastolaitos, joka ainakin ennen osti valokuvataidekirjoja myös kokoelmiinsa, tai osti levitettäväksi, mikä laajensi niiden yleisöjä, mutta toi on musta tavallaan kauhean hankala kysymys, että mä haluaisin nähdä tuon valokuvataidekirjojen roolin noin positiivisena kuin Iina, että kun ne on siellä kirjastossa, niin ne leviää.
I.E: No se ei ollut ihan näin suoraviivaisesti sanottu.
A-K:R: Mä en usko siihen vaan mä näen sitä, että meidän pitäisi nyt aktiivisesti valokuvakentällä eikä vaan valokuvataidekentällä, vaan yleensä kaiken valokuvan piirissä tuoda esille näitä erilaisia valokuvan julkiseksi tulemisen muotoja, esittelemisen muotoja. Mukaan lukien näyttelyt, kirjat, erilaiset kirjat siis, tämmöiset niin kuin taidekirjat ja katalogit ja valokuvataidetietokirjat ja sitten myös tämä koko internetjulkaiseminen, esimerkiksi Sakari Tervo on tehnyt aivan fantastista pdf-sarjaa internetissä ja jotenkin puhua näistä, että miten se kuva vaikuttaa näissä erilaisissa yhteyksissä.
I.E: Musta tuntuu, että usein valokuvataidekirjakentällä nähdään, että se prosessi päättyy siihen, kun se kirja on ottanut sen fyysisen muotonsa ja sehän tarkoittaa sitä, jos näin tehdään, että se ei saavuta sitä kaikkea potentiaaliansa. Ja nyt mä itse näen, kun käytän rinnakkaisnimikkeitä kustantaja ja julkaisija, niin mä näen, että tämä nimike julkaisija nimenomaan huomioi sen työn, joka on mahdollisimman laajojen yleisöjen saavuttamisen työ, ja englanniksi puhutaan, on publishinghouse ja on Publisher, niin siihen suomennokseksi se, että valitaan kustantaja, niin se on aika jännä valinta.
E.S: Se on aika staattinen.
I.E: Se on tosi staattinen ja se viittaa vaan siihen sen objektin tuottamiseen ja siihen, että aletaan kerätä rahaa sisään, että julkituominen ja yleisöjen saavuttaminen. Mä itse koen sen itselleni tärkeimpänä roolina julkaisemisessa ja myös se missä jokaisen julkaistun kirjan kanssa niin ollaan toimittu vähän eri tavalla, niin tämä on myös se mistä keskustelen taiteilijoiden kanssa yhdessä, että mitkä on ne asiat mitä he pystyvät tekemään ja tulevat heiltä, ja minkä suhteen heidän tulee säilyttää heidän autonomia, esimerkiksi siinä miten ne sisällöt tuodaan esiin yhteistyössä kullanarvoisten hyvien graafikkojen kanssa. Ja sitten taas se julkaisijan rooli on totta kai yleisen prosessin hallinta ja näin. Ja omien kanavien ylläpitäminen, omien verkkokaupan, omien kirjakauppakontaktien ylläpitäminen, kirjastojen ja muiden jälleenmyyjien verkostoihin pääseminen. Mahdollinen kansainvälinen myynti, joka tällein pienellä toimialalla on aina käsityötä tai yksittäisiä kontakteja, just sain lähetettyä hyvän paketin kirjoja Koreaan, mikä oli hirveen kiva juttu, mutta että se on tällaista käsityötä ja se on sitä julkaisijan työtä ja suuremmilla taloilla voi olla laajemmat verkostot, mutta sitten kysymys on se, että hyödynnetäänkö niitä vai ei. Ja se mitä mä henkilökohtaisesti pidän suurimpana ongelmana suomalaisella valokuvataidekirjojen julkaisukentällä, on se kuinka se valta ja pääomat siirretään tämmöisille suurille keskieurooppalaisille julkaisijoille.
A-K.R: Nyt viimevuosina, sanotaan viimeisen viiden, ehkä kymmenen vuoden aikana Suomeen on tullut tosi paljon, sun lisäksi siis muita pienkustantajia ja valokuvaajat tekee omakustanteita, mikä on tosi tosi tervetullutta, koska meillähän oli tässä sellainen aika, että kun suomessa aloitettiin tämä niin kutsuttu valokuvataidekirjojen laatutuki, mikä on ollut aivan mahtava yhteiskunnallinen tuki valokuvauskirjoille, aloitettiin vuonna 82 ja siitä seurasi se, että niin kuin suomalainen valokuvataidekirja tai täällä niin kuin pääsi kehittymään ja pystyttiin testaamaan erilaisia formaatteja, koska sen tuen merkitys oli juuri se, että ei tarvinnut olla markkinavetoinen, niiden julkaistujen kirjojen ei tarvinnut tuoda rahaa myynnin kautta. Mutta sitten se kääntyi jotenkin niin kuin perverssillä tavalla, kun keskieurooppalaiset isot kustantamot tajusi tämän, että tuolla pienessä maassa on valtavan hyvä tämmöinen yhteiskunnallinen tuki valokuvakirjoille, niin yhä enemmän ja enemmän sitä meidän julkista tukea alkoi virrata näille keski-eurooppalaisille isoille kustantamoille ja se myös vääristi sitten sitä ajatusta siitä, koska se on niin merkittävä suhteessa taas muihin maihin. Se alkoi vääristämään osittain koko eurooppalaista valokuvakustantamisen kenttää, koska sitten taas nämä isot kustantamot pystyi volyymilla tekemään näyttäviä julkaisuja, mutta se loppui just siihen niin kuin sä sanoit, että se objekti oli tullut ulos, niitä kirjoja oli pakattu laatikoihin, mutta niiden levittäminen jäi siihen.
I.E: Kyllä, ja musta on ihana kun käytit tollein provosoivasti termiä perverssi, mä olen samaa mieltä. Se on aivan järkyttävää tämä mekanismi, jossa suomalainen taiteilija hakee 10, 20 tai 30 tuhatta euroa rahastoista ja säätiöiltä, saa sen ja se käytännössä siirtyy kokoanisuudessaan sinne kansainvälisille keski-eurooppalaiselle kustantajalle, joka sitten tuottaa tämän teoksen ja vaikka teosta tehtäessä sanotaan vaikka 1000 kappaletta, niin siinä on myös sitä marginaalia, joka jää sinne kustantajan kassaan ja se mitä taiteilija siinä saa, niin kyllä, hän saa teoksen, sen voisi tuottaa muutenkin ja edullisemmin, mutta se mitä taiteilija saa suhteessa siihen, mitä hän ei saisi tällä kotimaisella kentällä julkaistessa, on mahdollisuus siihen, että tämä keski-eurooppalainen kustantaja vie niitä museoihin ympäri maailman. Se ei ole mikään automaatti, sekään ei välttämättä tapahdu, mutta siellä on semmoinen pieni mahdollisuus ja toivonkipinä siihen. Yleisempää on, että niin ei tapahdu ja itseasiassa bisnes, jota tämä keski-eurooppalainen kustantaja pyörittää, niin se onkin itseasiassa se taiteilija ja sen taiteilijan tuomat rahat. Ja se on väärin.
A-K.R: Niin ja sitten se tavallaan koko vastuu on taiteilijalla ja mä olen puhunut tästä monen eurooppalaisen pienen kustantajan ja tämmöisen kanssa ja just keskustellut siitä minkälaisia erilaisia strategioita tälle levittämiselle voi olla ja osa käyttää sellaista mallia, että he sitouttaa taiteilijan hyvin vahvasti siihen. Eli ottaa sen taloudellisen riskin itse, eli julkaisija ottaa sen riskin sitten, mutta se diili on se, että kun taiteilija esimerkiksi saa puolet siitä palkkiosta vasta silloin, kun hän aktiivisesti käyttää omia verkostojaan myös sen kirjan levittämiseen, eli siinä tehdään vähän tämmöinen fifty/fifty -diili, että julkaisija kantaa taloudellisen riskin ja levittää puolet kirjoista ja sitten jossain kohtaa tsekataan, että se on myös taiteilijan intressi saada se kirja leviämään omien verkostojen kautta, koska taiteilijathan on nykyään valtavan verkottuneita.
E.S: Te olette molemmat tuoneet jonkin kirjan mukananne, aletaan kuunnella vähän rapinaa vai miten, onko sulla digitaalisena vai ihan oikea opus Iina?
I.E: Mulla on kirja. Mulla on Aura Saarikosken Crey Mélange, julkaistu vuonna 2023 ja mä itseasiassa toin tämän nimenomaisen teoksen sen takia, että tässä on aika pitkä ja monipolvinen se rakenne siitä mitä on ollut alun perin, onko ollut näyttely, onko ollut kirja, onko ollut tarina ja lisäksi täältä löytyy vielä sisältä postikortti.
E.S: Kirja on keltainen.
I.E: Joo’o, hyvin yksinkertainen tai riisuttu ulkoasu. Tässä lukee mustalla Aura Saarikoski ja Crey Mélange. Kirjan sisältä löytyy valkoisia sivuja, jossa on mustavalkoisia valokuvia, on siellä jossain vähän väriäkin mukana, mutta aika sillain vähän. Kirjan keskellä on tämmöinen, ehkä ruskeasävyisiä sivuja, joissa on suomeksi ja englanniksi tekstiä. Tämmöinen tarinamuotoinen.
E.S: Miltä se paperi tuntuu? Minkälaista paperia?
I.E: Paperi on tämmöinen matta, nyt en osaa sanoa grammamäärää, mutta pysyy vielä käänneltävänä ihan hyvin. Ja sitten täällä on tosiaan vielä tämmöinen postikortti, jossa olevassa kuvassa on t-paita, jossa on tekstiä, luonnossa riippumassa siellä ja tämä samainen t-paita esiintyy myös kirjan sivuilla. Vähän eri kuva, mutta tässä kirjan sivuillakin on tämä t-paita luonnossa ja sitten täällä on myös toinen kuva t-paidasta, mihin tämä koko teos ja sarja kiinnittyy. Tämmöinen meleeratun harmaa paita, jossa on ripsiväritahra.
E.S: Tuleeko toi yksittäinen postikortti siis tuon kirjan mukana?
I.E: Tulee. Se on osa sitä.
E.S: Onko se siellä jotenkin tietyllä sivulla? Miten se on siinä mukana?
I.E: Se on täällä välissä.
E.S: Ihan random jossain välissä?
I.E: No kyllä taiteilija on katsonut sille sopivan paikan. Ja näitä on kaksi erilaista, jotka sitten on satunnaisesti jaettu. Käsin laitettu jokaisen kirjan väliin ja tämä on siis käsin taiteilijan riso printtaama. Ja Aura Saarikoskihan tekee väitöskirjaa Aalto yliopistossa autofiktiosta tällä hetkellä ja tutkii nimenomaan sitä, kuinka oikea tosielämä muuntuu taiteeksi ja mitä siinä tapahtuu mahdollisesti näin. Mutta sitten tosiaan tänne kirjan osalta sen näyttelyn suhde on hyvin monitasoinen. On ollut tarina, on ollut näyttely ja kirja taas sisältää kuvia näyttelyn ripustusvaiheesta, mutta ei valmiista näyttelystä. Ja myös se tarina, joka on ollut läsnä sekä näyttelyssä, että tässä kirjassa, niin se on kehittynyt tämän näyttelyn jälkeen myös ja hän myös näkee, että voi olla, että tulee vielä seuraavakin vaihe tässä. Että ei voida yksiselitteisesti sanoa, että on ollut näyttely, jossa on kuvia ja sitten on kirja. Tai toisinpäin.
E.S: Niin tai, että kumpi olisi alisteinen jotenkin.
I.E: Ei, vaan hyvin tällaista monitasoista, ja mun mielestä Aura Saarikoskella on myös hyvin mielenkiinnostava tapa muutenkin työskentelyssä käyttää tekstiä ja kuvaa, että hän käyttää kuvia välillä ikään kuin ne olisi tekstiä vähän niin kuin viitteinä. Ja hän saattaa käyttää tekstiä tai tekstin näköisiä asioita, kirjeitä ikään kuin ne olisi kuvia. Se on moniulotteista.
E.S: Älyttömän kiinnostavaa.
I.E: Eikö totta.
E.S: Ja tavallaan, että ne ei ole todellakaan alisteisia tai edes rinnasteisia, että hän on napannut sieltä näyttelyn ja kirjan erilaiset tarinankerronnan tavat ja ne muodostaa yhdessä yhden tarinan. No Ankka mitä sulla on? Kuuluuko rapinaa vai onko näytöllä kirja vai missä?
A-K.R: Mä uhmasin sun pyyntöä ja otin kaksi kirjaa.
E.S: Sallitaan.
A-K.R: Ja nyt, mä otin kaksi tällaista kirjaa joista en sano vielä mitä ne ovat, vaan sanon, että kaksi kirjaa, jotka näyttävät valtavan herttaisilta, jotka näyttävän mielettömän suloisilta päällepäin, mutta jotka molemmat sisältävät musta tällaisia sukupuolisia stereotypioita purkavia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja jotka piiloutuu tämmöisen erittäin hienon kirjanmuotoisen ilmaisun sisään.
E.S: Mä näen hempeää väriä kannessa ja kukkia.
A-K.R: Kyllä, tässä toinen kirja on Hilla Kurjen Almoust All the Flowers In My Mother’s Garden, joka on julkaistu, te olette Khaos julkaissut tämän vuonna -22.
I.E: Vuonna -22 ja nyt täytyy väliin sanoa, että huomaan, että sulla on ensipainos käsissäsi. Ensipainos oli 500 kappaletta ja meni puolessa vuodessa. Ihan todella harvinaista valokuvataidekirjalle ja vuonna -23 me otettiin toinen painos, jossa on eri kansi. Hilla halusi tehdä siihen ihan ymmärrettävästi, tai ettei tehdä bulkkina vaan lisää, niin hän otti uudet kuvat ja tuotti uuden pohjan kannelle ja tehtiin tällä samalla riso printtimenetelmällä uuden näköinen kansi, niin musta on tosi hauskaa, mulla itseasiassa on tuolla laukussa myös se kakkospainos, niin voidaan siitäkin ottaa kuva. Hauska, että molemmat läsnä täällä.
A-K.R: Hyvin yksinkertaisesti tämä kirja sisältää valokuvia Hillan äidin puutarhasta, elikkä tekijän äidin puutarhasta. Tämä on hyvin pehmeä tämä kirjan paperi, ja valokuvat ovat vähän niin kuin tämmöisiä pehmeän epäteräviä ja sitten tämä sisältää tekstejä, joista jokainen jonka Hilla on pyytänyt ystäviltään ja tuttaviltaan, tämä on englanninkielinen kokonaan, jokainen näistä lauseista, jotka tähän kirjaan on kirjoitettu alkaa ”I remember” elikkä ”Minä muistan” ja tämä on viittaus tällaisen Joe Brainardin kirjaan, joka julkaistiin vuonna 1970, jos muistan oikein. Jossa hän käsitteli omaa lapsuuttaan ja tämä kirjan tarina on mulle ainakin se, että jotenkin tämä kirja puhuu sekä kuvien, että tekstien, että tämän kokoanisuuden osalta siitä miten meidän itsekertomamme tarinat on fiktiota, vähän samaa mistä tuo Aura, että sellaista autofiktion ja fiktion siitä, silloin kun me puhutaan minä muodossa, niin me ikään kuin paikannetaan itsemme omaan tarinaamme päähenkilöksi ja se on tarinan kerrontaa, se ei ole totta.
I.E: Kyllä.
A-K.R: Se ei ole ihan oikea faktoihin pohjaava muisto ja miksi tämä on mun mielestä tärkeä kirja yhteiskunnallisesti, on se, että tässä puhutaan äidin hellyydestä puutarhaa kohtaan, eikä tytärtään kohtaan. Ja tietyllä tavalla siitä niin kuin puretaan sitä stereotypiaa, että naiset ovat helliä lapsiaan kohtaan, vaan ajoittain tämä teksti voi olla aika raskaskin, kun tässä ihmiset muistelee omia äitisuhteitaan.
E.S: Ja se puutarha voi jokaiselle olla eriasia.
A-K.R: Niin se voi olla.
E.S: Mikä se toinen kirja on?
A-K.R: No tämä toinen kirja on sitten taas Johannes Romppasen Lilja -kirja, Jonka hän on omakustantanut, ja olisiko tämä nyt ollut vuonna -19 tai -20, nyt mä en muista.
E.S: Ja sen sä otit tuommoisesta niin kuin kansikotelosta ulos. Ihan erilainen kirja ulospäin.
A-K.R: Tähän kuuluu tämmöinen pahvinen kansikotelo, jossa on kauniisti painettu kukkia, myös tähän kanteen, ja sitten tähän on niin kuin tämmöisellä rei’itetty sana Lilja, ja Lilja on valokuvaaja Johanneksen tyttären nimi ja tämä kirja esineenä on myös hyvin pehmeä. Eli molemmissa on tämä tällainen taktiili, mitä mä pidän itselleni tärkeänä kirjassa myös, että se tuntuu hyvältä. Tämän Johanneksen kirjan ydinajatus mulle taas sitten, tämä on hyvin tämmöinen päiväkirjamainen kertomus hänen tyttärestään, jolla on hyvin haastavia erityistarpeita, Liljalla on cp-vamma ja sitten tämä heidän koko perheen elämä rytmittyy Liljan elämän ympärille, mutta tässä kirjassa mulle tärkeätä just se, että miten ja kuka sen ihmisen tarinan kertoo. Tätä varmaankin voitaisiin kritisoida siitä, että ymmärtääkö Lilja itse, että näitä hänen kuviaan esitetään ja levitetään, mutta mä ajattelen sen pikemminkin niin, että jos meiltä täysin puuttuu semmoinen rakkauden läpi katsottu kuva ihmisistä, jotka ei sovi tähän meidän pärjäävään ja voittavaan normiin. Jos meiltä puuttuu se. Jos me ajatellaan, että hauraus on heikkoutta niin sitten tämä yhteiskunta on tosi kova. Eli tässä on niin kuin isän valokuvaajan katse omaan tyttäreensä ja heidän perheensä elämään.
I.E: Kyllä.
E.S: Hei olipa ihana nähdä, kun te piditte noita tuomianne kädessä ja Ankkakin pläräsi tuossa edes takaisin. Taitaa olla just tuommoinen muoto, ettei tarvitse aloittaa alusta ja lopettaa, vaan voi palata, istua alas ja katsella kaverin kanssa. Hei kiitos teille.
A-K.R: Kiitos.
E.S: Kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämä ja lukuisat muut jaksot sä voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista. Ja nämä kirjat ja kuvat, joista me juteltiin tänään, voit nähdä Valokuvataiteen museon omilla sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi, ja siellä on myös muita linkkejä ja kuvia tähän jakson aiheeseen valokuvataidekirjat. Moikka, kiitti.
