Halujen ja ohikiitävien hetkien tallentaja
Daido Moriyama on Japanin yksi tunnetuimmista, ellei tunnetuin valokuvataiteilija. Liki 60-vuotisen uransa aikana hänen työnsä ovat vaikuttaneet tapaan, jolla katsomme valokuvaa. Moriyamalle maailma on eroottinen paikka, jonka läpi hän kulkee aistiensa varassa, kamera valmiina taltiomaan ohikiitäviä hetkiä. Ihmisten maailman eroottisuus ei kuitenkaan hänen mukaansa ilmene millään ilmiselvällä tavalla. Moriyama puhuu ennemminkin halusta ja siitä, kuinka halu on olennainen osa ihmisen olemassaoloa. Eritoten kaupungit ihmisten halujen ruumiillistumina ovat toimineet ajavana voimana Moriyaman työskentelylle. Kulkiessaan katuja pitkin, hän etsii omia halujaan, samalla tallentaen hetkiä ajasta. Moriyama onkin sanonut, että hän on addiktoitunut kaupunkeihin ja ettei voisi kuvata mitään, ilman niiden olemassaoloa.
Moriyama tunnetaan erityisesti rosoisista ja epätarkoista mustavalkokuvistaan. Hänen mukaansa symbolismi ja abstraktio ovat voimakkaammin juuri niissä läsnä. Moriyama on sanonut mustavalkokuvan herättävän hänessä vaistomaisen kehollisen reaktion. Moriyaman mukaan värikuvien ongelma on se, että ne itsessään tekevät katsojasta riippumattomia valintoja, jonka vuoksi värikuvissa on jotain vulgaaria hänen mielestään. Suomen valokuvataiteen museossa esillä oleva näyttely koostuukin liki kokonaan mustavalkokuvista.
Suomen valokuvataiteen museon K1ssä keväällä 24 nähtävä Moriyaman retrospektiivi keskittyy valokuvakirjojen ympärille, joita Moriyama itse pitää tärkeimpänä ilmaisumuotona kuvilleen. Sen vuoksi hän ei korosta yksittäisten kuviensa merkitystä taideteoksina. Näyttelyn eri osiot koostuvat Moriyaman valokuvakirjoista kuratoiduista kokonaisuuksista.
Uransa alkuaikoina Moriyama tutki tapaa, jolla valokuvien avulla voitaisiin kuvata kulttuurien murrosta. Tämän lisäksi hän halusi ymmärtää, mikä rooli valokuvalla oli kulttuurisen muutoksen ja mahdollisesti jopa vallankumouksen aikaansaattamisessa. Näyttelyn alkupuolella nähtävissä kokonaisuuksissa käsitellään mm. amerikkalaisen kulttuuriin vyörymistä miehitettyyn Japaniin, matkanteon aikana tapahtuvien ohikiitävien hetkien tallentamisen merkitystä, sekä ihmisen olemassaolon häilyvyyttä.
Kriisi, merkityksettömyys ja katarsis
1970-luvulla Moriyama kävi läpi merkittävän kriisin valokuvauksen suhteen. Hän alkoi omien sanojensa mukaan vihata valokuvaa, joka pyrki jonkin sortin rauhaisaan henkiseen harmoniaan. Tällainen valokuva ei Moriyaman mielestä kyseenalaista sitä, mitä valokuva on ja tällöin todellisuus ei ole niissä läsnä.
Moriyaman henkilökohtainen kriisi kulminoitui Hyvästi valokuvaus -kirjan julkaisuun. Hän on todennut olleensa tuolloin nuori ja pettynyt siihen, miten asiat hänen ympärillään olivat. Tämän vuoksi moni asia tuntui väärältä, eritoten valokuvauksen suhteen. Moriyama oli jatkuvasti ärsyyntynyt samalla, kun kysymykset siitä, mitä valokuva on ja miksi hän ylipäänsä itse kuvaa piinasivat häntä.
Hyvästi valokuvaus kirjan valokuvat koostuvat Moriyaman sekä hänen ystäviensä hylkäämistä filminpätkistä ja otoksista. Katsellessaan näitä hylättyjä filminpätkiä pimiön lattialla, Moriyama kysyi itseltään: Miksi nämä ovat täällä lattialla? Nämäkin ovat kuvia maailmasta, joten miksen hyödyntäisi niitä? Tämä yksinkertainen oivallus ei toiminut ainoastaan lähtökohtana Hyvästi valokuvaus –kirjalle, vaan samalla Moriyama tajusi, että mikä vain olisi mahdollista valokuvan suhteen.
Monien japanilaisten ajatus kodista synnyinpaikkana, jossa kasvetaan ja missä kaikki ovat aina läsnä, on Moriyamalle vieras, koska hänen perheensä muutti jatkuvasti. Moriyama kuvaileekin oman työskentelynsä olevan hänelle tapa luoda itse kotinsa, yhdistelemällä mielikuvituksensa tuottamia kuvia asioihin, joita hän on nähnyt lapsena. Hän toivookin, että katsoja tarkastelisi omia muistojaan, katsellessaan hänen kuviaan.
Kaupunki, rakkaudella
Muistilla on keskeinen rooli, kun Moriyama puhuu siitä, miksi hän pitää valokuvasta. Hän on sanonut, että valokuvan tärkein tehtävä on toimia yhdistävänä tekijänä kuvaajan ja katsojan muistoille. Moriyama painottaa, että vaikka kuvanottohetkellä valokuva onkin valokuvaajan, asia ei ole enää niin, kun kuva laitetaan nähtäville. Esillepanon jälkeen katsojalla on täysi vapaus katsoa ja tuntea mitä haluaa kuvan äärellä, jolloin kuvasta tulee hänen omansa.
Kamera on Moriyamalle kopiokone, jonka avulla hän voi pysäyttää ajan. Tämä ominaisuus on hänen mukaansa ainoastaan valokuvakameralla, sillä sen avulla kuvaaja voi seisauttaa maailman sekä painaa mieleensä ja tallentaa juuri tuon tietyn hetken. Näillä valokuviin tallentuneilla hetkillä onkin kyky herättää katsojassaan tunne, jonka avulla hän voi palata tiettyihin muistoihin tai paikkoihin.
Muistin ja ajasta tallennettujen fragmenttien merkitys Moriyaman työlle korostuu erinomaisesti Valo ja Varjo sekä Labyrintti -kokonaisuuksien äärellä. Niissä Moriyama tutkii menneisyyden ja nykyhetken suhdetta, pohtimalla mm. omaa isäsuhdettaan, nuoruuteen liittyvää ahdistusta, USA:n sotilastukikohtia sekä arkisiin hetkiin ja paikkoihin liittyvien muistojen häilyvyyttä. Pyrkimys ei ole kohti nostalgiaa, vaan tunnetta, joka nousee, päänsisäisten mielikuvien ja ulkopuolisen maailman näkymien yhteentörmäyksen hetkellä. Näitä hetkiä Moriyama on sanonut taltioivansa pitkillä kävelyillään, joita hän on harrastanut jo yli 55-vuoden ajan. Jo nuoresta saakka hän on rakastanut kävellä pitkin kaupunkeja, aina niiden isoista pääväylistä pimeisiin kujiin ja hämyisiin nurkkiin.
Moriyaman ystävät ovat ihmetelleet, että eikö tämä kyllästy kävelemään ja kuvaamaan samoja paikkoja. Tähän hänellä on yksinkertainen vastaus: ei koskaan. Moriyama on todennut, että vaikka hän on kuvannut kaupunkeja jo liki 60-vuotta, ei hän koskaan voi nähdä niitä vanhan miehen silmin, eli niin, että ymmärtäisi kaiken. Sillä vaikka ihminen olisi kuinka vanha, on hänellä aina haluja. Nuo halut toki muuttuvat laadultaan ja määrältään iän saatossa, mutta ne ovat silti aina todellisia ja läsnä. Valokuvaus on Moriyamalle tapa ilmaista näitä haluja, jonka vuoksi on aina uusia kokemuksia ja hetkien herättämiä tunteita, jotka voi taltioida. Valokuvataiteen museon näyttelyn päättävä Record –kokonaisuus onnistuu tiivistämään tämän hyvin. Se on omakustannelehti, joka jo kertaalleen haudattiin 1970-luvulla, ja jonka Moriyama herätti henkiin 2000-luvun alkupuolella. Se toimii tietynlaisena päiväkirjana, jonka avulla Moriyama haastaa sekä itseään että valokuvaa. Erityisesti, se on rakkauskirje Moriyamalta kaupungeille, noille paikoille, jota ilman hän ei voisi kuvata.
