Pakko päivittää? on kolmiosainen kirjoitus, joka käsittelee valokuvataiteilijoiden Instagramin käyttöä: sovelluksen hyödyllisyyttä, sen käyttöä taiteellisena työvälineenä ja kuinka käyttää sovellusta ilman sen suurempaa ahdistusta. Blogikirjoituksen ensimmäisessä osassa kerroin hieman Collecting Social Photo -hankkeesta, jossa museon kokoelmiin tallennettiin Instagram-käyttäjien kuvia. Kävin myös läpi sovelluksen toimintaa taiteen välittäjänä ja kerroin konkreettisesti mikä Instagram on sekä miten sen algoritmi toimii. Tässä kirjoituksessa käsittelen Instagramin luovempia käyttötarkoituksia, sovellusta taiteellisena työvälineenä. Lähdemateriaalina toimii tekemäni kysely, johon vastasi neljä Instagram-aktiivista valokuvan kanssa työskentelevää maisteritason opiskelijaa ja valokuvaajaa sekä Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastin jakso neljä, jossa on mukana Instagramissa aktiivisesti toimiva mediataiteilija Liisa Vääriskoski.
Taiteellisen työskentelyn määritelmä vaihteli kyselyyn vastanneiden kuvaajien kesken paljon, osa piti viestintää ja kuvien jakamista taiteellisena työskentelynä, toiset taas eivät. Valokuvaaja ja taiteilija Verna Kovanen kertoo Instagramista olevan hyötyä, kun haluaa tavoittaa monipuolisen yleisön. “Fyysisesti galleriaan eivät kaikki tule tai pääse kuviani katsomaan, mutta voivat silti olla kiinnostuneita töistäni ja ajatuksista töiden takana”, kertoo Kovanen, “toivon, että Instagramiin tulisi enemmän kommentoinnin kulttuuria, että töistä saisi enemmän palautetta.” Instagram vaikuttaa oleva monille kuvaajille bloginomainen paikka, jossa kertoa omasta tekemisestään yleisölle. Kuten Kovanen ehdottaa, voisi sovelluksen välityksellä saada myös rakentavaa palautetta työskentelystä, jos kommentointikulttuuri kehittyisi - muutos selkeästi taiteilijalähtöisempään malliin.
Jos fyysiset tai sosioekonomiset esteet eivät ole museoon, galleriaan tai muuhun taiteen esitystilaan tulemisen rajoitteena, on taiteen kohtaamisesta sille rakennetussa fyysisessä ja konseptuaalisessa ympäristössä hyötyä. Useat valokuvateokset, ja myös muut taideteokset, on toteutettu tietyssä koossa, ja niiden rajoittaminen digitaaliseen formaattiin ja kokoon ei aina tee niille oikeutta. Fyysinen kohtaamispaikka taiteen kanssa antaa tilaa miettiä teosta ja teoskokonaisuutta. Monen instituution tuet ovat myös sidottuja kävijämääriin, joten paras tapa tukea taiteen alan tekijöitä, museoista taiteilijoihin, on osoittaa kiinnostuksensa käymällä näyttelyissä.
Kuva: Ruutukaappaus Utu-Tuuli Jussilan Instagram-tililtä
Turun taideakatemiasta valmistunut Julius Töyrylä kertoo käyttävänsä sovellusta mielikuvien luomiseen ja vertaa tilin ylläpitoa oman sanomalehden julkaisuun. Monien vastaajien tilit näyttävät hyvin harkituilta ja editoiduilta kokonaisuuksilta, tilien voisi nähdä olevan virtuaalisia sarjallisia taideteoksia.
Vastaajista valokuvaaja Utu-Tuuli Jussila käyttää sovellusta taiteelliseen työskentelyyn, jota esittää vain Instagramissa. LIMB-O-rama tilillään Jussila jakaa Googlen Street View -palvelussa ottamiaan glitchmäisiä kuvia ihmisten irtonaisista osista. Monia muitakin vastaavia esimerkkejä on Instagramiin toteutetuista sarjallisista teoksista. Tähän tarkoitukseen sovellus vaikuttaa toimivan hyvin, se antaa taiteilijoille mahdollisuuden julkaista teoksia omina erillisinä kokonaisuuksinaan. Sovellus toimii hienosti matalan kynnyksen alustana ja hiekkalaatikkona projekteille, joista ei halua ottaa liikaa paineita tai jotka on toteutettu erityisesti digitaalisessa ympäristössä esitettäviksi.
Hyvänä esimerkkinä taiteellisesta työskentelystä Instagramissa valokuvaaja Rasmus Mäkelä tuo esiin mediataiteilija Liisa Vääriskosken Instagramissa valloillaan olevan taiteilijapersoonan Munalissun. “Hän onnistuu julkaisemaan siellä täysin omannäköistä, hauskaa materiaalia, joka sopii hyvin alustalle”, Mäkelä kommentoi. Vääriskoski esiintyy itse Munalissun hahmossa kaikissa kuvissa ja videoissa, usein värikkäästi pukeutuen viettelevissä asennoissa. Taustat ovat Vääriskosken itse luomia, joissa on paljon liikkuvia animoituja elementtejä. Instagramissa hyvin suosittuja tilejä ovatkin naisten pitämät tilit, joissa naiset esiintyvät itse vähäpukeisesti ja kuvat ovat värikkäitä, taustalla usein uima-allas tai jokin lomakohde. Kuva-aihe menestyy hyvin Instagram-taiteessa, tosin Munalissun kuvien sisällön voi tulkita kyseenalaistavaksi satiiriksi. Munalissun teokset puhuvat Instagram-estetiikan kieltä ja näin vaikuttavat käyvän keskustelua alustan kanssa.
Liisa Vääriskoski itse ei puhu teoksistaan satiirina, vaan kommentoi haluavansa herättää ajatuksia siitä, millä tavoin nainen saa näkyä ja nauttia itsestään häpeilemättä. Kuvia katsoessa tulee kuitenkin mieleen Guerrilla Girls taiteilijaryhmän printtiteos Do women have to be naked to get into the Met. Museum? jossa informatiivisesti kerrotaan vuonna 1989 Metropolitanin taidemuseon nykytaiteen osiossa New Yorkissa olevan 5 % naistaiteilijoita, mutta alastomina esiintyvistä 85 % on naisia. Herää kysymys siitä, täytyykö naistaiteilijoiden esiintyä alasti tai vähäpukeisesti myös omissa teoksissaan menestyäkseen, Instagramissa tai IRL? Vähäpukeisuus on toki osa Instagram-estetiikkaa, mutta täytyykö taiteen imitoida voidakseen kritisoida? Imitaation vaarana on, että jatkaa vanhaa esittämisen ja totutun kuvamaailman perinnettä.
Noora Vaaralan kirjoittama tiukka kritiikki Helsingin Sanomissa Ylen uudesta sketsisarjasta Hillo voisi sopia myös Munalissun tuotantoon. Noora Vaarala kirjoittaa sarjan naiskuvan olevan turhauttavan tuttu ja jatkaa “uutta on olevinaan se, että naisen seksuaalinen himo on avoimesti esillä. Se ei vain enää vuonna 2019 tunnu kovin tuoreelta.”
Ymmärrän kuitenkin Munalissun päämäärän naisten seksuaalisuutta juhlivana ja takaisin ottavana voimana. Ongelmallista on se, että Instagram-alustalla taide, mainokset, selfiet ja muut sosiaalisen median kuvat sekoittuvat keskenään. Naisten seksuaalisuutta hyväksikäyttävät mainokset lomittuvat voimaannuttavan seksuaaliseksi tarkoitetun taidesisällön kanssa, ja voi olla vaikea erottaa näiden päämääriä toisistaan. Ehkä tässä tapauksessa Instagram ei ole taideteoksille oikeanlainen kehys, joka herättää konseptuaalista ja kriittistä ajattelua. Taide ei kuulu pelkästään museoihin tai gallerioihin, mutta uskon että sosiaalisen median alustalla taideteoksen konsepti voi olla helpommin väärinymmärretty tai kokonaan sivuutettu.
Kuva: Utu-Tuuli Jussila, 2018
Kyselyyn osallistuneet:
Utu-Tuuli Jussila @ututuuli, @limb_o_rama
Rasmus Mäkelä @rasmus.m, @ras_makela
Verna Kovanen @vernako
Julius Töyrylä @juliustoyryla
Teksti: Anna Björklund, kuraattoriharjoittelija, kuvataiteilija ja Visual Cultures, Curating and Contemporary Art -maisteriopiskelija, Aalto-yliopisto
Lähteet:
https://www.apu.fi/artikkelit/kepea-manifesti
Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast, jakso 4: Onko omakuva selfie?
Kuuntele Kuva ois kiva -podcast täältä:
https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/podcast/4-onko-omakuva-selfie
