Uuden Suomen tapaus – 2,5 miljoonaa negatiivia

Uusi Suomi oli yksi ensimmäisistä suomalaisista sanomalehdistä jonka palkkalistoilla toimi ammattimainen lehtikuvaaja. Ensimmäinen kuvaaja aloitti työnsä 1927. Viimeinen Uusi Suomi ilmestyi 29.11.1991. Tämän jälkeen kuvayksikkö jäi Iltalehden palvelukseen.

Vuonna 2004 Suomen valokuvataiteen museo vastaanotti Alma Media/ Iltalehdeltä noin 2,5 miljoonaa kuvaa käsittävän Uusi Suomi -lehden negatiivikokoelman. Kokoelma kantaa sisällään arvokasta tietoa kulttuurisesta perinnöstämme. Kuvat eivät kerro ainoastaan päivän politiikasta, vaan myös arjesta, elämästä ja ihmisistä - yhteisestä historiastamme.

Suuri osa Uuden Suomen negatiivikokoelmasta luetteloitiin ja digitoitiin Suomen Kulttuurirahaston tuella Uuden Suomen kuvat käyttöön -hankkeessa. Vuonna 2016 Uuden Suomen kokoelma siirrettiin Journalistiseen kuva-arkistoon. Hankkeessa tuotettujen digikuvien ja tietokannan käyttöoikeus on edelleen myös Suomen valokuvataiteen museolla.

Uuden Suomen vaiheita aikajanalla

1847
Suometar perustetaan. Se lopetetaan 1866 poliittisissa ja taloudellisissa paineissa.

1869 
Uusi Suometar aloittaa.

1911 
Helsingin Sanomat ohittaa Uuden Suomettaren levikissä.

1919 
Puolueiden uusjaossa syntyy Uuden Suomen ja Iltalehden parivaljakko.

1920-luku 
Uusi Suomi kukoistaa.

1930-luku 
Lehteä riepottelevat puolue- ja omistuskiistat. Iltalehti lopetetaan.

1940-luku 
Ajan paineissa Helsingin Sanomat nousee yli kaksinkertaiseen etumatkaan levikissä.

1950-luku 
Kilpailu tasoittuu ja Uutta Suomea uudistetaan.

1960-luku 
Uusi Suomi joutuu ahtaalle, kun ajan henki radikalisoituu ja Helsingin Sanomat uudistetaan.

1970-luku 
Uusi Suomi on lopettamisen partaalla, mutta elinkeinoelämä pelastaa sen. Lehti julistautuu "riippumattomaksi porvarilliseksi". Muutto Ruoholahteen.

1980 
"Vuosisadan lehtiuudistus" siirtää Uuden Suomen moderniin eurokokoon. Iltalehti elpyy Uuden Suomen "kolmantena painoksena". Muutto Kaivokselaan.

1988 
US-yhtiö liitetään nykyiseen Alma Mediaan.

1991 
Kansantalous ajautuu lamaan ja 29.11. ilmestyy Uuden Suomen viimeinen numero. Lehden yhteenlasketut tappiot 1970–91 olivat lähes 200 miljoonaa euroa. Levikki oli 1991 lähes sata tuhatta kappaletta.

2007 
Samanniminen verkkolehti aloittaa osoitteessa www.uusisuomi.fi.

Lehtikuva Uudessa Suomessa

Valokuvat yleistyivät sanomalehdissä teknisen kehityksen ja painokustannusten laskun myötä 1920-luvulla. Yhtenä ensimmäisistä Uusi Suomi palkkasi ammattimaisen lehtikuvaajan 1927. Viimeinen Uusi Suomi ilmestyi 29.11.1991, minkä jälkeen kuvayksikkö palveli Iltalehteä. Suomen valokuvataiteen museolle lahjoitettu arkisto on Suomen suurin julkisissa kokoelmissa oleva lehtikuva-aineisto, sekä samalla yksi parhaiten säilyneistä lehtikuvakokoelmistamme.

Uuden Suomen sivuille päätyneet kuvat ovat vain pieni osa koko kuva-aineistosta. Käytettyjä vedoksia on arkistoitu toimitukseen 1920-luvulta. Säilyneet vedokset ovat edelleen Iltalehden arkistossa. Suuri osa museon saamasta lahjoituskokoelmasta koostuu vedostamattomista negatiiveista.

1960-luvun aikana kinofilmin yleistyessä ja kuvajournalismin arvostuksen lisääntyessä lehtien kuva-arkistot alkoivat paisua ennennäkemättömällä tavalla. Kuvaustapahtumaa kohden alettiin käyttää 2–3 rullaa filmiä, kun aiemmin ikuistamiseen riitti muutama otos.

Kuva-arkistot ovat uusien haasteiden edessä, kun lehtikuvauksen filmikaudelta peräisin olevat massiiviset aineistot hakevat paikkaansa. Museon tehtävänä on selvittää, luetteloida ja valikoiden digitoida aineistoa sekä lopulta tuoda sitä internetin kautta katselukäyttöön.

Uuden Suomen kuvatoiminnot

Jo Uuden Suomen varhaisessa edeltäjässä, Suomettaressa, oli piirroskuvia. UusiSuometar alkoi julkaista valokuvia 1910-luvulla. Niitä ostettiin eri valokuvaamoilta, mutta toimituksellakin oli kamera. Sitä käytti etenkin L.M. Viherjuuri, myöhempiSuomen Kuvalehden päätoimittaja.

Ensimmäinen vakituinen valokuvaaja, Paavo Poutiainen, palkattiin Uuteen Suomeen 1927. Samaan aikaan perustettiin kuva-arkisto. Uusi painokone paransi kuvien laatua. 1930-luvulla kuvaajina olivat Osvald Hedenström, Aarne Pietinen sekä Armas ja E.J. Viitasalo. Heidän avullaan tehtiin komeita etusivuja ja jopa syväpainoliitettä.

1940-luvulla kuvaajat olivat puolustusvoimien palveluksessa TK-miehinä ja puute kaikesta vaikeutti kuvien käyttöä. Kuvaosasto ulkoistettiin Viitasalon hoitamaksi US-Kuvahuolloksi. 1958 kuvaosasto uudistettiin Uuskuva-osastoksi. Uusia kuvaajia kiinnitettiin ja kuvien käyttö laajeni. Vuodesta 1952 voitiin julkaista nelivärikuviakin, mutta niiden laatu oli heikko.

1960-luvulla siirryttiin 6x6 cm rullafilmistä kinofilmiin. 1970-luvulla myös Uuden Suomen kuvaosasto joutui saneerausmyllyyn, mutta säilyi. Kuvapäälliköksi tuli Seppo Saves. 1980 siirryttiin Vantaan Kaivokselaan ja huimasti parempaan, osin neliväriseen painojälkeen. Iltalehti elvytettiin.

1991 Uusi Suomi lopetettiin, mutta yhteinen kuvayksikkö jäi palvelemaan Iltalehteä. 1993 siirryttiin näyttöpäätetaittoon. 2000-luvulla luovuttiin filmistä ja siirryttiin ainoastaan neliväriin.

Kuva-arkistojen haasteet

Kustannustalojen säilössä on tällä hetkellä noin 80 miljoonaa valokuvaa. Yksityisten lehti- ja dokumenttikuvaajien kätköissä oleva aineisto lienee lähes yhtä suuri. Museoiden huolenaiheena on filmikauden valokuva-aineiston kohtalo.

Ratkaisematon kulttuuripoliittinen ongelma Suomessa on, kuinka arvokkaana filmiajan valokuvaperintöä pidetään. Mitä kaikkea pitäisi säilyttää ja kuinka paljon pitäisi säilyttää? Tällä hetkellä museoiden ei juuri ole mahdollista ottaa vastaan suuria aineistokokonaisuuksia, sillä tiloja ei ole. Pitäisikö muistiorganisaatioilla olla paremmat valmiudet valokuvan kulttuuriperinnön säilyttämiseen, on poliittisen päätöksenteon asia.

Arkistossa tehty työ saattaa usein jäädä suurelle yleisölle näkymättömäksi. Valokuvataiteen museossa Uuden Suomen aineiston parissa työskenteli 3-4 työntekijää. Kokoelmaa on purettu kronologisessa järjestyksessä alkaen 1930-luvulta. Kokoelmaa on selvitetty Suomen Kulttuurirahaston tuella 2006–2009.

Uuden Suomen kokoelma koostuu 1930–1990-luvuilta peräisin olevista negatiiveista, 1970–1990-lukujen kuvauspäiväkirjoista sekä Uuden Suomen negatiivikortistosta. Arkistolahjoitus käsitti yhteensä kaksi puukaappia, viisi peltilipastoa, 82 suurta pahvilaatikkoa sekä kymmenen muuttolaatikkoa. Valokuvataiteen museossa arkistomateriaali tunnistetaan, luetteloidaan, konservoidaan sekä digitoidaan. Negatiiviaineisto säilytetään kontrolloiduissa arkisto- olosuhteissa.

Luettelointi ja tunnistus

Uuden Suomen kokoelmaa käsiteltiin museolla samanaikaisesti eri työpisteissä. Kokoelman tallennus aloitettiin vuonna 2004 luetteloimalla taulukkoon kuvaustapahtumien perustiedot Uuden Suomen aiheenmukaisesta kortistosta sekä ns. vanhoista negatiivikuorista. Työ jatkuu kokoelman laajuuden vuoksi osaksi edelleen. Taulukko toimii työprosessin pohjana, kun sitä myöhemmissä vaiheissa täydennetään kuvien sisällön ja konservoinnin osalta. Vuodesta 1970 lähtien on tallella myös kuvatoimittajien ylläpitämiä kuvauskirjoja, joista on laadittu vastaavanlaiset taulukot. Kuvauskirjojen tallennus on tällä hetkellä loppusuoralla.

Vuonna 2006 olemassa olevat tiedot yhdistettiin kronologiseen järjestykseen. Samoin eri aikoina erilaisin periaattein ja eri paikkoihin arkistoidut negatiivikuoret koottiin aikajärjestykseen. Tieto ja materia alkoivat kohdata toisensa.

Seuraavassa työvaiheessa kuvia tunnistetaan ja valitaan digitoitaviksi siirtyvät kappaleet. Negatiivikuorten ja kortistojen tiedot ovat usein viitteellisiä. Vanhimmat negatiivikuoret on käyty läpi ruutu ruudulta ja haettu vastauksia kysymyksiin kuka, mitä, missä, milloin ja miksi. Apuna on käytetty vanhoja Uuden Suomen vuosikertoja sekä muita julkaisuja kuten Suomen Kuvalehden ja Kansan Kuvalehden vuosikertoja, moninaisia hakuteoksia kuin myös muiden museoiden ja arkistojen ystävällistä henkilökuntaa. Jokainen digitoitavaksi valittu negatiivi saa oman kuvatekstinsä sekä omat hakusanansa, joiden avulla kuvat aikanaan löytyvät jälkipolvien nähtäviksi.

Vanhimmat säilyneet negatiivit ovat 1930-luvun puolivälistä. Uudessa Suomessavanhinta 1930-luvun materiaalia on eri vaiheissa karsittu reippaasti. Tiedossa on, että lasinegatiiveja hävitettiin kun toimitus ja kirjapaino muuttivat Lönnrotinkadulta Ruoholahteen. Tältä ajalta Aarne Pietisen ja Osvald Hedenströmin negatiivit ovat kuitenkin säilyneet kuvaajien omissa arkistoissa. Sodan ajalta negatiiveja on tallella hyvin vähän: välirauhan vuodelta 1940 vähän yli 200, vuodelta 1942 alle kymmenen. Sodan jälkeen ja varsinkin 1950-luvulla negatiivien määrä alkaa kasvaa.

Editointivaiheessa tehtävänä on ollut valita materiaalista eri tavoin merkittävät kuvat kuten poliittiset tapahtumat ja henkilöt, tieteen ja kulttuurin tekijät, jälleenrakennus, tekniikan kehitys, kaupunkikuvan muutos sekä ihmisten arki. Ja tietysti ne tavalla tai toisella hienot kuvat, joita lehtikuvauksen rutiineissakin syntyy. Kiinnostavimmat kuvat menevät mahdollisimman tarkoin tiedoin konservoinnin kautta digitoitaviksi.

Konservointi

Konservaattori tarkastaa negatiivit ja dokumentoi niiden tunniste- ja kuntotiedot tietokantaan. Kokoelman hoidon kannalta on erittäin tärkeää tietää mitä pohjamateriaalia negatiivit ovat ja millaisia kemiallisia muutoksia niissä on havaittavissa. Tietojen perusteella pystytään myöhemmin jäljittämään ne negatiivit, joiden kuntoa on syytä tarkkailla. Näin voidaan ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin ajoissa, ennen kuin ongelma etenee muihin kokoelman negatiiveihin.

Negatiivien yleisimmät vauriot ovat huolimattoman käsittelyn aiheuttamia, kuten sormenjälkiä, naarmuja ja taitoksia. Aistein havaittavia kemiallisia vaurioita ovat esim. emulsion sävyn muutokset, filmipohjan kutistuminen, voimakas haju sekä hopeapeilin ja/tai hopeasulfidin muodostamat alueet. Kemialliset vauriot voivat johtua filmipohjan koostumuksesta, vääränlaisista säilytysmateriaaleista ja -olosuhteista sekä filmin kehitysprosessista.

Negatiivit puhdistetaan pölystä pehmeällä siveltimellä tai korvapumpulla varovaisesti, emulsiopuoleen koskematta. Ne pakataan yksitellen hyvälaatuisiin, valokuva-aktiviteettitestin läpäisseihin, paperisiin säilytyskuoriin ja stabiileihin arkistolaatikoihin. Jotkin vauriot, kuten esimerkiksi lasinegatiivin rikkoutunut pohja, säilytyskuoreen tai toiseen negatiiviin kiinni tarttuminen tai kuva-alueen peittävä tahra vaativat laajempia konservointitoimenpiteitä.

Negatiivilaatikot sijoitetaan varastoon, jossa on kontrolloidut olosuhteet. Varastossa vallitsevien olosuhteiden vaikutus negatiivien säilymiseen on merkittävän suuri, sillä viiden asteen nousu lämpötilassa puolittaa negatiivien säilymisajan, vastaavasti viiden asteen lasku kaksinkertaistaa. Varaston lämpötila pidetään tasaisena +18 °C +/- 2 °C/vrk, suhteellisen ilmankosteuden ollessa 35 % RH +/- 2 %/vrk. Varaston tuloilma suodatetaan aktiivihiili- ja partikkelisuodattimin.

Taulukko: Uuden Suomen negatiivien pohjamateriaalityyppien kuntoluokitus

Digitointi

Uuden Suomen kokoelman vanhat filmimateriaalit ja erilaiset filmikoot asettavat vaatimuksia skannauslaitteistolle. Filmikoot vaihtelevat 9x12 cm:n negatiiveista aina kinokokoon 24x36 mm negatiiveihin asti. Arimmat filmipohjat ovat lasia, selluloosanitraattia ja selluloosa-asetaattia, useissa negatiiveissa on myös vaurioita. Aran aineiston skannauksen valo- ja lämpöaltistuksen on oltava kontrolloitua. Negatiivit digitoidaan kuvaamalla ne valopöydällä käyttäen palkkikameraa, jossa filmin sijaan on skannaava perä. Digiperän käyttöä hallitaan tietokoneohjelmalla.

Valopöydässä on päivänvaloloisteputket, ja se on varustettu tuulettimella sekä ilmarei'illä. Negatiivi asetetaan erilliselle maitolasille joka hajottaa valoa ja nostaa negatiivin irti valopöydän pinnasta. Näin negatiivi ei skannauksen aikana lämpene.

Digiperä tuottaa maksimissaan (interpoloimaton) 6000x8000 pikselin kokoisen tiff-tiedoston. Arkistointia varten valitaan suuri värisyvyys (16 bittiä/värikanava) ja ns. raakatiedostomuoto, jonka sävyntoisto on lineaarinen toistaen kaiken CCD-kennon vastaanottaman informaation. Negatiivien koko sävyalan tallentumista säädellään valotuksella. Mustavalkoiset negatiivit kuvataan harmaasävytiedostoiksi vihreän kanavan kautta. Poikkeuksina kuvataan väritiedostoja esim. negatiivissa olevan vaurion dokumentoimiseksi. Negatiivikoko ja haluttu suurennussuhde määräävät polttoväliltään sopivan kuvausobjektiivin.

Kuvatiedostot nimetään muun muassa kuvausajan ajan sisältävällä numerosarjalla. Jokaisesta skannauksesta tehdään arkistotiedosto, käyttötiedosto ja pieni näyttötiedosto. Arkistotiedosto on käsittelemätön ja profiiliton raakatiedosto. Käyttötiedosto tehdään arkistotiedostosta kopioimalla: kuvankäsittelyohjelmassa kuva käännetään positiiviksi, siihen liitetään profiili ja kuvan sävyjä sekä jyrkkyyttä säädetään. Myös skannauksessa mahdollisesti tulleet roskat poistetaan. Näyttötiedosto on pieni jpg-tiedosto, joka on tarkoitettu kuvien selailuun ja tunnistamiseen. Kuvan metatietoihin tallennetaan tiedot kuvaajasta, kuvauspaikasta sekä kuvankäsittelytoimista.

Arkisto- ja käyttötiedostot tallennetaan kahdelle ulkoiselle kovalevylle, joihin pääsy on rajoitettu. Opetusministeriön hankkeessa Kansallinen digitaalinen kirjasto suunnitellaan digitaalisten aineistojen valtakunnallista pitkäaikaissäilytystä, jonka piiriin digitaalinen aineisto tulevaisuudessa mahdollisesti päätyy.

Näyttelytyöryhmä

Tutkimus: Marja Haapalahti
Valokuvaus:  Virve Laustela
Näyttelysuunnittelu: Elina Suoyrjö
Konservointi: Eeva-Maria Tikka

Uuden Suomen vaiheita käsittelevä tekstiosuus: Jyrki Vesikansa
(Kirjoittaja on julkaissut Uuden Suomen historian ensimmäisen osan ja lehden loppuvaiheita käsittelevän lisensiaattityön jatkaen edelleen aiheen tutkimista. Hän vaikutti Uudessa Suomessa vuodesta 1964, vuodesta 1983 yhtenä päätoimittajista.)