Kokoelmien avaimet -opintopiirin tuotantoa vielä kerran, olkaa hyvät!
Erikoistutkija Jukka Kukkonen on tunnettu ”kuva-arkistojen velhona”. Hän tuntee suomalaisen valokuvan historian, aineistot ja arkistot. Myös meidän kokoelmamme – eikä aivan sattumalta.
Syksyllä 1994 museo sai Opetusministeriöltä erillisrahoitusta kokoelmien laadun selvittämiseen; tehtävän otti hoitaakseen Viktor Barsokevitsch -valokuvakeskuksen entinen toiminnanjohtaja Jukka Kukkonen. Kokoelmien luonteesta ja sisällöstä ei edes museossa työskentelevillä ollut mahdollisuutta muodostaa selkeää kuvaa ennen systemaattisen kokoelmatietokannan perustamista. Kokoelmaa ei myöskään ollut esitelty laajasti näyttelyissä ennen vuoden 1986 suurta Minne? -näyttelyä.
Aluksi kerättiin perustiedot museolle hankituista tai vastaanotetuista kokoelmaeristä. Tietoa oli koottava vastaanottolomakkeista, kortistoista, pöytäkirjoista, vuosikertomuksista ja suullisesta muistitiedosta. Seuraavaksi inventoitiin huoneet ja hyllyt varastoluetteloksi. Museon ensimmäisen vuosikymmenen toimintaa oli leimannut resurssipula: ei budjettia hankintoihin, ei henkilökuntaa, ei aikaa suunnitella eikä kehittää systemaattista luettelointia saati kontekstualisoida aineistoja. Tuolta ajalta on suuria kokoelmia, joiden mukana ei tullut alkuperäisluetteloita, ja toisaalta saatiin kortistoja tai kuvauspäiväkirjoja ilman niihin liittyviä kuvia.
Sama pirstaleisuus vaivaa yleensä museoiden kuvakokoelmia: vedokset on usein erotettu alkuperäisestä yhteydestään, järjestetty ja luetteloitu aiheen mukaan. Sen sijaan negatiivikokoelmat ovat säilyneet usein yhtenäisinä. Provenienssia ei myöskään aina osattu ajatella: kun aineistokokonaisuuksia saatiin tai hankittiin, ei aina kyselty niiden taustoja saati selvitetty, missä muualla oli osia saman kuvaajan tai kuvaamon aineistosta. TAKO-yhteistyöstä ei vielä ollut tietoakaan.
1970-luvulla Suomen valokuvataiteen museon kokoelmien kartuntaa ohjasi paljolti museon perustaneiden valokuva-alan järjestöjen aktiivisuus. Niiden edustamat valokuvakulttuurin alueet karttuivat. 1980-luvulla museon lähestymistapa muuttui jo tutkivammaksi ja aktiivisemmaksi kiinnostavien aineistojen etsimiseksi. Minne? -näyttely oli tämän tutkimuksellisen asenteen tulos ja julistus.
Diaarinumerojärjestelmään siirryttiin vasta Kukkosen selvityksen jälkeen 1990-luvun puolivälissä. Vuonna 1994 Suomen valokuvataiteen museo nimettiin valtakunnalliseksi erikoismuseoksi, mikä täsmensi museon tehtäviä ja velvollisuuksia.
Yllämainituista syistä 1970-luvulla karttuneen aineiston avainten valinta – edes esimerkinomaisesti – on haastavampaa kuin myöhempien aineistojen. Kukkonen poimi kuitenkin paljoudesta esimerkkejä: kameraseurojen mestarit Aarne Tengén, Nicolai Leibowitsch, Eino Mäkinen tai Walter Jakobsson, modernistinen ateljeekuvaaja Petra Tiirikkala...
Museon avajaisnäyttelyn aineistoa on tullut kokoelmiin vähitellen. Miltähän sama näyttely näyttäisi uusintana?
Avainten valintaa helpompaa on luetella 1970-luvulla museolle tulleita aineistoja, jotka ansaitsisivat oman selvitysprojektinsa. Sellaisia onkin jatkuvasti käynnissä: parhaillaan selvitettävänä on Suomen matkailuliiton valtava kokoelma, jonka haasteita ovat tuhannet moninkertaiset päällekkäisnumeroinnit, monet eri vaiheissa saapuneet erät ja eri käyttö- ja arkistointivaiheiden aikaansaama epäjärjestys. Mutta kuinka palkitsevaa onkaan, kun kokoelmaa lopulta voi käyttää vaivattomasti!
Näin suurta kokoelmaa on vaikea hallita ja tuntea, varsinkin kun kaikkia sen osia ei ole luetteloitu eikä digitoitu. Kukkosen neuvo olikin: tutustu joka viikko edes yhteen kokoelmaan ajan kanssa. Siellä lukemattomat uudet avaimet ja oivallukset odottavat löytäjäänsä.
Teksti: Sofia Lahti
P. S. Yksi museolla näyttelyissä nähty Kukkosen ja yleisönkin suuri suosikki on mainittava, vaikka se ei originaalina kuulu museon kokoelmaan: Maria Hirnin kuvasarja viittomakielen sanoja esittävästä Fritz Hirnistä (sarjaan voi tutustua esimerkiksi tästä). Ehkä avaimia kokoelmaan voivat olla myös kokoelmasta puuttuvat, mutta sinne kovasti kaihotut objektit?
