Katuvalokuvaajan maailmassa jokainen kaupunkimiljöön elementti – porras, valo, varjo, heijastuma tai mannekiininukke näyteikkunan toisella puolella – voi olla merkityksellinen. Esimerkiksi meitä kastumiselta suojaava kankaanpalanen, sateenvarjo, on äärimmäisen hyvin katuvalokuviin istuva osa.
Katuvalokuvaus on samalla arkipäiväinen ja maagisuuden lävistämä genre. Kuvaaja voi kamerallaan vain jahdata sattumaa. Kuvan rakentavat tilannetaju, liikkeen sommittelu ja eteen kävelevä onnenkantamoinen – etukäteen ei voi päättää millainen lopullinen kuva on.
Kudelma katuja, liikehuoneistoja ja kaupungin historiaa tallentavia rakennusten muotoja on katuvalokuvaajan areena. Esimerkiksi Helsinki, isojen metropolien ja megalopolien pikkuveli, puukylästä täysimittaiseksi kasvanut betonikaupunki kurottelee appelsiininvärisen kaupunkijunan raiteita itään ja länteen - ja tarjoaa katuvalokuvaajalle oivan kuvausmiljöön.
Kuva: Juha-Pekka Inkinen: Osmo veistää pajupillin, kaupungissa klo 10.00, Osmo-sarjasta, 1989 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen Senaatintorin portaat todistavat hameenhelmojen ja housunlahkeiden mittoja ja muotoja, vaihtuvia kampauksia, pareja riisisateessa, koolle kutsuttuja mielenosoituksia sekä outoa kaupunkia ja sen monumentteja ihmetteleviä turistiparvia.
Kuva: I.K. Inha, 1908 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Kun tarkastelee vanhoja pääkaupunkiimme sijoittuvia katuvalokuvia, huomaa, kuinka hevoskärryt ovat muuttuneet nelivetoisiksi, mukulakivet suoriksi asfalttiviivoiksi. Meidät, kuvissa katuja edestakaisin vilistävät pikkumuurahaiset, aika on korvannut yhä uusilla ja uusilla. Katuvalokuvaus paljastaa elämän ohikiitävän nopeuden, kaupungin jatkaessa ja kasvattaessa elämäänsä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Rakennukset tai kaupunkimaisema eivät yksin tee katuvalokuvaa. Lopulta kiinnostava yksityiskohta on usein jokin inhimillinen, esimerkiksi ihminen. Toisaalta inhimillinen voi olla myös jokin todellisuudessa eloton, mutta kuvassa uuden inhimillisen luonteen saava.
Kuva: Merja Salo, 1983 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Kuvaajan ja kuvattavan suhde on katuvalokuvauksen pitkän historian aikana muuttunut. Monet menneen ajan maagiset kuvat eivät olisi enää mahdollisia. Pala katuvalokuvausta on jäänyt niihin kohtaamisiin, jotka olivat mahdollisia vain joskus ennen.
Kaupungit ovat täynnä aistihavaintoja: eri kaupunkeihin liittyvät juuri tietynlaiset äänet ja hajut. Valokuvan kaksiulotteinen pinta tallentaa itseensä pienen visuaalisen havainnon. Katuvalokuva voi vangita ohi vilahtavan persoonan tunnetilan päättymättömäksi hetkeksi. Samaistumme tuohon tunteeseen jonkin pienen eleen tai ilmeen kautta. Silloin yksittäinen, satunnainen hetki voi muuttua joksikin suuremmaksi.
Kuva: Walter Jakobsson: Esplanaden i regn, 1904 / AFK:n kokoelma / Suomen valokuvataiteen museo
Teksti: Reetta Haarajoki, kirjoittaja työskenteli museossa näyttelyamanuenssin sijaisena 2021
