Muistan selvästi ensimmäisen itse ottamani valokuvan. Muistan hallinnan tunteen pienessä kehossani, kun sainkin itse ensimmäistä kertaa painaa äitini filmikameran laukaisinta. Kun filmi haettiin myöhemmin kehityksestä, oli lopputuloksena tärähtänyt kuva kovasti rakastamistani 101 Dalmatialaista -koirafiguureista.
Tavallaan juuri tätä olen myöhemmin pohtinut – ihmisten halua tallentaa valokuviin ympärillään olevia, itselleen merkityksellisiä asioita. Nykypäivänä suuri osa meistä täyttää erilaisilla kuvilla puhelimensa galleriaa, mikä taas on tehnyt valokuvaamisesta ja kuvien henkilökohtaisista arkistoista jokapäiväisen itsestäänselvyyden. Siinä missä ylpeyttä tuottanut koirafiguurikuvani päätyi valokuva-albumin muovitaskuun, päätyvät nyt valikoidut kuvat elämästäni, itsestäni ja ystävistäni toisinaan myös henkilökohtaiseen, jaettuun arkistooni – siis Instagram-tililleni.
Erityisen tärkeältä pitkin omaa elämääni on tuntunut juuri ystävien ja yhteisten hetkien dokumentoiminen. Ystävien kuvaamisessa on aina ollut jotain luonnollisen tuntuista, ja jälkeenkin päin kuvista välittyy muistojen lisäksi jokin tunnistettava lämpö. Myös muiden ottamat valokuvat ystävyydestä ja ihmissuhteista ovat aina kutkuttaneet tunteitani – niillä on ainutlaatuinen kyky välittää tunnelmia, sekä itselle tuntemattomienkin välisistä tärkeistä ihmiskohtaamisista kumpuavaa voimaa ja luottamusta.
Valokuvaaja Maarit Hohteri on summannut omaa valokuvaajuuttaan seuraavasti: ”Valokuvaan muistaakseni elämäni ja ihmiset, jotka ovat tärkeitä. Otan valokuvia minulle läheisistä ihmisistä, yrittäen tallentaa tunteet ja käsitykset, joita ystävilläni on elämästä. Valokuvani ovat havaintoja siitä, mitä ympärilläni tapahtuu, ja ottamalla valokuvia yritän säilöä hetken, joka tapahtuu jossakin tietyssä ajassa.”
Maarit Hohteri: Roosa ja Jussi keittiössä, 1999 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Puhelimeni valokuvagallerian 26 143 kuvasta suuri osa on otettu tallentamaan tunteita, hetkiä, aikaa ja ympärillä tapahtuvaa. Nykyään puhelimeni osaa myös suunnilleen tunnistaa lähimpien ystävieni kasvot ja kertoa, että tunnistettavia kuvia on Alinasta ainakin 686 kappaletta, Elisasta 505 kappaletta. Kuvissa he ovat tekemässä aivan tavanomaisia, arkisiakin asioita arkisissa olosuhteissa – pilkkomassa tomaatteja keittiössä, silittelemässä kissaa kotisohvalla tai kokeilemassa hassua hattua kirpputorilla. Laskelmien ulkopuolelle jää vielä lukemattomia kuvia kyseisten ystävien kengistä ja käsistä, selistä ja sivuprofiileista. Näitä kaikkia puhelimeni ei sentään vielä osaa tunnistaa.
Hohterin valokuvissa korostuu sama arkisuus, ja toisaalta sen kanssa kulkeva intiimiys. Kuvat eivät vaadi katsojalta liikoja – vangituista hetkistä on helppo tunnistaa myös omat tunteensa ja kokemuksensa. Ehkä juuri tämä rakentaakin katsojan ja kuvan välille erityistä yhteyttä. Hanna ja Hanna, Ripsien värjäys. Roosa ja Jussi keittiössä. Mikko syö kylvyssä. Kuvat voisivat yhtä lailla olla nimetty Elisa ja Joni paistamassa pizzaa, Heta karkkikaupassa, Alina juo aamukahvia parvekkeella. Nämä ovat kuvia, joita minun galleriani on täynnä.
Maarit Hohteri: Mikko syö kylvyssä, Helsinki 2000 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Näen, etteivät kuvat ystävistä tallenna ainoastaan yksittäisten ihmisten muistoja, vaan myös jotakin universaalia yhteyden tunnetta. Jotain, minkä lämpö hohkaa lähes väistämättä valokuvan läpi. Hohterin valokuvat ovat hyvä esimerkki tästä: lavastamattoman tuntuisia, tavallisia hetkiä ihmisistä ja ihmisyydestä. Hetkiä, jotka ovat myös minulle tuntuneet pitkin matkaa tärkeiltä tallentaa. Tarinoita lähellä olevista ihmisistä, ajatuksista, tapahtumista, läheisyydestä.
Teksti: Sandra Haataja, viestintäharjoittelija, 2024
Lainauksen lähde:
A Statement by Maarit Hohteri. Helsinki School. Käännös kirjoittajan. Viitattu 11.9.2024. http://www.helsinkischool.fi/artists/maarit-hohteri?x=texts&article=245.
