Valmistellessani teoskylttejä Surrealismia ja silmänlumetta -näyttelyä varten selailin läpi konservaattorin aineistosta laatimaa taulukkoa. Ehkäpä lievän maanantaiväsymyksen seurauksena sarakkeiden sisältämät lyhyet tekstipätkät alkoivat vähitellen muuttaa mielessäni muotoa. Yhtäkkiä tajusin lukevani runoa:
Syviä naarmuja,
painaumia, ryppyjä,
muutama tahra, kulmat kuluneet,
versopuolella foxingtahroja ja kellastumaa.
Paljon pusuttelevia pareja, ylhäällä teksti:
Milovati bez libáni, jak bez vůnĕ růzĕ, vždyf ta láska bez polibků ani být nemůze.
Saksalaisvalmisteinen kortti, noin 1910.
Mutta mistä tässä ”runossa” on oikeasti kyse?
Surrealismia ja silmänlumetta -näyttelyssä oli esillä valtava määrä vanhoja postikortteja. Kukaan ei ole tainnut laskea tarkkaa määrää, mutta reilu 500 yksittäistä kuvakorttia lienee lähellä totuutta. Jokainen kuva on käynyt läpi tietyn prosessin ennen näyttelyyn päätymistä, mutta iso osa tästä työstä jää ikään kuin näkymättömiin.
Jokaiselle museolle luovutetulle kuvalle annetaan oma diaarinumeronsa, oli sitten kyse näyttelyn ajan lainassa olevista (kuten kyseisessä näyttelyssä) taikka museon kokoelmiin näyttelyn loputtua päätyvistä teoksista. Lainassa olevat teokset luetteloidaan, jotta näyttelyn tiedot saadaan arkistoitua ja niitä voidaan myöhemmin tutkia. Teosten diaarinumerot ovat vähän kuin henkilötunnuksia, sillä niiden alkuosa määrittyy vuoden mukaan, eikä kahdella eri teoksella voi olla samaa numeroa.
Konservaattorin yksityiskohtaisiin taulukoihin kirjataan diaarinumeroiden lisäksi kaikki oleellinen kuvista: tekniikka, mitat ja kuntokartoitus sekä korttien kuva-aiheen kuvailu. Tekniikan määrittelyssä konservaattori käyttää asiantuntijuuttaan. Kyseisen näyttelyn kohdalla suurin osa kuvista on väritettyjä hopeagelatiinivedoksia. Vaikka näyttelyssä on esillä sata vuotta sitten markkinoilla olleita postikortteja, kyse on nimenomaan aidoista valokuvista, sillä nämä niin kutsutut kilometrivalokuvat on valotettu – eikä siis painettu, kuten postikortit nykyään – paperille.
Kuntokartoituksessa listataan kuvien vauriot, osin käyttäen erikoistermistöä, jonka tulkitsemisessa olisi ajoittain hyötyä suomi–konservointi–suomi -sanakirjasta. Esimerkiksi versopuoli tarkoittaa korttien osoitteelle ja tekstille tarkoitettua ”kääntöpuolta”, hopeapeili juuri varhaisissa hopeagelatiinivedoksissa usein havaittavaa sinertävää efektiä kuvan reunoilla ja tummissa alueissa, ja foxingilla taas tarkoitetaan ruskeaa pilkutusta, jonka aiheuttaa tietty kemiallinen reaktio paperissa.
Teoskuvailu tehdään mahdollisimman tiiviisti, mutta silti niin, että jokaisen kuvan pysyy tunnistamaan kuvauksen perusteella. Ja kuten itse sain luetteloa tutkaillessani huomata, tiivis muoto ja selkeyden periaate eivät välttämättä sulje pois luovuutta. Joskus runollinen tapa ilmaista asia saattaakin olla se kaikkein selkein ja kompaktein. Eikö vain?
Hopeapeiliä, hieman hankautunut,
kulmat kuluneet, hieman kellastunut.
Viiksekäs herra istuu neljän muun itsensä kanssa pöydän ääressä.
Multivalokuva, Studio Arkadian, Göteborg, noin 1910.
Hopeapeiliä, naarmuja, kulmat hieman kuluneet
yläreunassa kolhu, oik.alakulma tumma viiva, versopuoli kellastunut.
Kuolema viikate kädessä korjaamassa pois paljasrintaista naista,
vas. yläkulma teksti: Kandela.
Varieteetaiteilija Kandela, julkaisija Georg Gerlach, Saksa, noin 1910–1920.
Teksti: Aura Nikkilä, 2013
Kuntokartoitukset ja teoskuvailut: Liisa Valkeapää
Kuvat: Virve Laustela
