Kuvat ja sanat kohottavat toisiaan uusiin ulottuvuuksiin Susanna Majurin teoksissa. Museon äänitteet, dokumenttikuvat ja sanasto kertovat Majurin työskentelytavoista ja teosten sisäisistä maailmoista.
Kevät 2020 oli monin tavoin vaikea ja kummallinen. Valokuvataiteen maailmassa kevään raskain uutinen oli kuitenkin se, että Susanna Majuri on poissa. Jäljellä on hänen teostensa omintakeinen maailma – kuvat ja niihin usein alkujuurina liittyvät sanat.
Valokuvataiteen museon kokoelmissa on neljä Susanna Majurin teosta. Jokaisessa kuvassa ollaan veden alla, jonne hänen kuviensa tyttöhahmot olivat jo asettuneet melko pysyvästi vuoteen 2009 mennessä. Vesi on keskeinen elementti, reitti moniin merkityksiin, mutta siihen yhdistyvät lukuisat muut, joiden juuret voivat olla saduissa, musiikissa, kirpputorilta löydetyn suklaarasian kuvioinnissa ja vieraiden kielten sanojen herättämissä mielikuvissa. Kuvien ilmansuunta on pohjoinen, jossa veden olomuotona on usein myös lumi.
Vuonna 2010 Majurilla oli Valokuvataiteen museossa suuri näyttely Vedentutkijan tytär. Näyttelyä varten tehty sanasto johdattaa taiteilijan sisäiseen logiikkaan, kuin hypellen rantakiveltä toiselle, merkityksestä toiseen, tärkeiden ja inspiroivien paikkojen, sanojen, olentojen, värien ja muistojen välillä.
Museon verkkosivulla on säilynyt näyttelyamanuenssin muistiin merkitsemänä myös Majurin lämmin kohtaaminen näyttelyssään lukion kuvaamataidon opettajansa kanssa.
Susanna Majuri: Kultakolikot, 2009. Mustesuihkutuloste. Suomen valokuvataiteen museo.
Kultakolikot-teoksen taustakuvan sorsat lensivät alkujaan vanhassa suklaarasiassa, jonka Susanna Majuri oli löytänyt kirpputorilta. Sukeltava tyttö liittyi hänen mielessään japanilaisen piirretyn Muumilaakso-tv-sarjan Aliisa-hahmoon, joka opiskeli noidaksi ja halusi oppia lentämään. Teoksessa on toki kyse paljosta muustakin, mutta se on hieno esimerkki siitä, miten taiteilijaa inspiroineet ajatukset ja vaikutteet muuntuvat ja piiloutuvat lopulliseen teokseen: suklaarasian pinnasta on tullut vedenalainen maailma, ja Aliisan tunnistaa vain punaisista hiuksista. Majurin maailmaan Aliisa sopii erityisen hyvin myös siksi, että hän osaa hengittää veden alla.
Vedentutkijan tytär -näyttelyyn tehdyssä kännykkäguide-äänitteessä taiteilija kertoo Kultakolikot-teoksensa mallista ja kuvauksista.
Susanna Majuri: Vesiputous, 2009. Mustesuihkutuloste. Suomen valokuvataiteen museo.
Vesiputous-teoksessa taiteilija on tuonut sveitsiläisen vesiputouksen kuohut taustakuvaksi Kangasalla sijaitsevaan uima-altaaseen ja antautunut niistä yhdessä muodostuvan virran vietäväksi. Läpikuultava mekkokin virtaa kuin vesi.
Susanna Majuri: Lintukallio, 2012. Väridiffuusiovedoksia. Suomen valokuvataiteen museo.
Lintukallio-diptyykin toteutus lähti liikkeelle Valokuvataiteen museon Polaroid-projektista, jonka aikana Susanna Majuri sai tilaisuuden käyttää Suomessa vieraillutta erikoissuurta 50x60cm:n filmikoon polaroid-kameraa. Polaroid-integraalifilmistä syntyy kerrallaan vain yksi kuva, valmis väridiffuusiovedos, jota ei voi kopioida eikä muokata jälkeenpäin. Ainutkertainen kokemus valtavan kameran ja uniikin filmimateriaalin kanssa poikkesi huomattavasti Majurin yleensä käyttämistä välineistä ja teki häneen suuren vaikutuksen. Itse kuvan rakentaminen tapahtui taiteilijan tutulla menetelmällä, käyttäen veteen upotettuna taustana suurta, vahakankaalle painettua valokuvaa. (Samalla taustakuvalla on tehty myös toinen, digikameralla kuvattu yksiosainen Lintukallio-teos. Vaikka kuvan sisältö on periaatteessa sama, lopputulos eroaa huomattavasti diptyykkimuotoisesta polaroid-vedoksesta. Sisällöllisesti suurin ero on ihmishahmossa, joka on yksiosaisessa teoksessa vaaleampi ja selvemmin näkyvillä, kun taas diptyykissä tummapukuinen hahmo melkein katoaisi meren pohjaan kallion juurelle, ellei vesikasvimainen käsi nousisi esiin tummasta taustasta.)
Lintukallion kuvaustilannetta opiskelija-asuntolan uima-altaalla dokumentoitiin valokuvin ja ne koottiin videoksi, joka oli esillä Polaroid-näyttelyssä. Videon kuvat: Jarno Parkkima / Suomen valokuvataiteen museo.
LINKKI
Vaikka Susanna Majurin kuvamaailma on täynnä lumoutumista, uneksimista ja leikkiä, siinä on tilaa myös varjoille. Sense of Water -kirjansa alussa Majuri kirjoittaa, että vesi ja kuvat ovat myös tapa käsitellä vaikeita tunteita, ääneen lausumatonta, surua ja menetystä.
Sofia Lahti, kokoelma-amanuenssi, 2020
Kirjallisuutta:
-Susanna Majuri: Sense of Water. Kehrer, 2016
-Reetta Haarajoki: Susanna Majuri. Kirjassa Liisa Ihmemaassa (toim. Elina Heikka, Anna-Kaisa Rastenberger & Sheyi Bankale). Suomen valokuvataiteen museo, 2011
-Kati Lintonen: Mustissa vesissä - Melankolia nyt! Julkaisussa Taide 6/2006
-Anna-Kaisa Rastenberger: The Water Researcher's Daughter. Susanna Majuri interviewed by Anna-Kaisa Rastenberger. Julkaisussa Next Level 20 - Helsinki Issue 2010
-Helsinki School vol. III. Hatje Cantz, 2009
