Kun tartun pinoon JH Engströmin valokuvakirjoja, selaan ne ensin läpi nopeasti, aivan kuten ensin kiisin läpi hänen näyttelynsä, Härifrån, noin 600 valokuvaa. Engströmin kuvasarjat muodostavat usein suuria massoja, joissa ihmiset, tapahtumat, hetket ja muistot vyöryvät päälle. Engströmin teoksissa oikeat henkilöt ja tapahtumat sekoittuvat fiktioon, mustavalkoinen sekoittuu värilliseen, snapshot sekoittuu maisemaan, muotokuva sekoittuu asetelmaan.
Valokuvakirjan muoto on Engströmille läheinen tapa työskennellä, ja hän onkin uransa aikana julkaissut huikeat 18 valokuvakirjaa. Valokuvakirja Härbärge vuonna 1998 merkitsi Engströmin taiteellista läpimurtoa. Engström on kahdenkymmenen vuoden aikana julkaissut useita kansainvälisesti arvostettuja ja palkittuja valokuvakirjoja kuten Trying to Dance (2004) ja Revoir (2016). Selailen Engströmin kirjoja museon kirjaston nahkasohvalla, lopulta keskittyen kirjaan Tout va Bien (2016), jossa Engström on kuvannut omien lastensa kasvua Värmlannin maaseudun metsiköiden keskellä. "Katso", huudahdan kollegalle, kun eteeni osuu kuva, jossa taiteilijan ehkä kilon painoisina syntyneet kaksoset pilkistävät pienistä pussukoistaan synnytyssairaalassa. Sitten on kuva kahden lapsen kuona-aineita ja happea kuljettaneista istukoita. Kun joku toinen hautaa istukan omenapuunsa alle, Engström liittää istukan osaksi lastensa kasvutarinaa valokuvakirjassaan.
Engström kasvoi Värmlannin maakunnassa, Ruotsin eteläisellä länsipuolella. Karlstad on Engströmin lapsuuden kotikaupunki. Kymmenvuotias Jan-Henrik matkusti ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille, kun isän työ vei perheen suurkaupunkiin kahdeksi vuodeksi. Isä antoi pojalleen Pariisiin metrolipun ja kartan ja pian tämä oppi kulkemaan Pariisin mutkikkaassa tunneliverkossa. Aivan uudenlainen maailma avautui elokuvafestivaaleineen ja museoineen. Kun teini-ikäinen Engström palasi kahden vuoden kuluttua takaisin Karlstadiin, oli suurkaupunki tehnyt hänestä maailmankansalaisen, joka jakaisi elämänsä hiljaisen maaseudun ja hektisen Pariisin sekä muiden suurkaupunkien välillä. Samalla häneen oli istutettu kiinnostus filmille kuvaamiseen sekä maailmasta paikkaansa etsivän nomadin aistit. Kodin etsintä kulkeekin punaisena lankana halki koko Engströmin tuotannon. Kun ei ole enää juurtunut yhteen paikkaan, kodista muodostuu karkaileva käsite, jota etsitään toisista ihmisistä, rakkaudesta, vierailta kaduilta.
Tout va bien -kirjassa Engström on palannut maailman metropoleista Värmlannin maaseudulle asuttamaan valkoista puutaloa ja seuraa nyt kaksostensa kasvua oman lapsuutensa kotiseudulla. Lasten kasvua ympyröi metsistä, järvestä ja hiljenevästä maaseudusta koostuva lämmin pesä. Valokuvataiteilija on kertonut, että Värmlannin metsät tuntuvat hänestä turvallisilta, hieman samaan tapaan kuin olisi kohdun suojassa. Vieraalle maisema voi näyttäytyä hieman aavemaisena, mutta Engströmille se on tuttu ja turvallinen. Kronologinen järjestys on kirjasta hävitetty, tapahtumat ovat yksittäisiä hetkiä ja muistoja, joita ei selitetä tai nimetä. Kirjan muoto sallii minun palata yhä uudelleen hetkiin ja kuviin ja tuijottaa aivan lähietäisyydeltä kahta ”toisiaan kädestä pitävää” istukkaa.
Tout va bien on täynnä taiteilijan elämän suuria käännekohtia: Lasten äidin auki leikattu vatsa, josta lapset nostetaan, syntymää seuraavat nopeasti vierivät kasvun vuodet. Mutta tämä ei ole päiväkirja, joka kiinnittyy juuri näihin lapsiin ja juuri heidän vanhempiensa tarinaan tai taiteilijan uuteen rakkauteen. Selatessani kirjaa mieleeni tulvivat omat muistot omista kokemuksistani, lapsen syntymästä sekä tylsistä ja arkisista hetkistä, jotka aika on siirtänyt mielessäni kultaisiin kehyksiin. Engström antaa minulle tilaa sanoittaa itse mieleeni nousevia hetkiä ja tunteita. Hänen kirjoittamansa kuvallinen runo näyttäytyy minulle hyvin totena kuvauksena vanhemmuudesta, joka ilmiönä on minulle edelleen jollain tapaa mysteeri.
Ennen kuin lapsi syntyy, olet tavallaan tietoinen siitä, mitä tulee tapahtumaan. Mutta vaikka Väestöliitto tai neuvola tai kuka tahansa henkilö jakaisi kuinka monta opasta ja neuvoa vanhemmuudesta, voi sen, kuinka elämänmullistavaa ja fyysistä lapsen syntymä todellisuudessa on, ymmärtää vasta siitä hetkestä, kun napanuora on sykkinyt viimeiset sykäyksensä. Tämän jälkeen aukeaa maailma, joka vaatii läsnäoloa ja omien heikkouksiensa katsomista uudella tavalla. Olen itsekin tehnyt päiväkirjamerkintöjä lapseni kasvaessa. Merkinnät ovat kirjallisia, lyhyitä, itseään toistavia, säätä, mielialoja ja lasta kuvaavia. Niistä ei saisi kasaan kansainvälisesti palkittua teosta, mutta omassa mielessäni ja kirjaston nahkasohvalla jaan hetken jotakin niin yksityistä ja samalla universaalia tämän valokuvakirjan äärellä. Engströmin kuvat kaivavat esiin tunteet avuttomuudesta, väsymyksestä, kivusta ja ihmetyksestä.
Lapseni synnyttyä oma elämäni on välillä tuntunut seilaavan ohitseni kuin lapseton ystäväni kreikkalaisen huvipurren kannella Instagramissa. Vähitellen uusi elämä, johon kuuluu lapsi, alkaa muodostua uudeksi, erikoiseksi, mutta jollain tapaa ihan hyväksi. Suurimmaksi tragediaksi nousee tietoisuus siitä, että lapsestani kasvaa oma yksilönsä, jonka elämässä tulen lopulta olemaan vain sivuhenkilö. Tiedän, että kaikki ne kehotukset nauttia pikkulapsiajan hetkistä, myös niistä tylsistä ja haastavista, ovat armoton totuus, sillä juuri niitä tulen elämäni lopussa kaiholla muistelemaan. Engströmin verta, istukoita, melankoliaa sekä arkisia ja absurdeja kuvia sekoittava teos maalaa esiin minulle läheisen kuvan vanhemmuudesta. Sillä juuri niin vaikeasti sanoihin vangittavana ja ohikiitävänä vanhemmuus on minullekin näyttäytynyt.
Teksti: Reetta Haarajoki, näyttelyamanuenssi, elo-syyskuu 2018
Tout va bien -valokuvakirjan dokumentointi: Venla Laksola
Kirjalliset lähteet:
JH Engström: Tout va bien, Aperture, tammikuu 2016
Suulliset lähteet:
JH Engström, Valokuvataiteen museolla 21.8.2018
Elina Heikka
