1930-luvulla merikotkat olivat käyneet harvinaisiksi Saaristomerellä. Harrastajavalokuvaaja Gunnar Granberg (1895 - 1981) etsiytyi eräänä kesänä saariston etäisimpään kolkkaan, jossa ikihongat vielä humisivat ihmiskätten ulottumattomissa. Sieltä löytyi merikotkaperhe, jonka tarkkailuun ja valokuvaamiseen Granberg perheineen käytti lomansa. Ensimmäiset päivät saapumisen jälkeen kuluivat kotkia etäämpää seuraten. Kun saarelle ilmaantuneen vieraslajisen yleisön linnuissa aiheuttama hämmennys oli laantunut, alkoi piilomajan rakentaminen kotkien naapuripuuhun, noin 30 metrin päähän mahtavan männyn latvassa olevasta pesästä. Tästä piilopaikasta Granberg taltioi untuvaisten kotkanpoikaisten kasvun sulkapeitteiseksi nuorisoksi.
Merikotkien pesiä. Oikeanpuoleisessa kuvassa pesälle kiipeävä valokuvaaja.
Ensimmäisessä julkaisemassaan kirjassa Lintumaailmaa kameran näkemänä (WSOY, 1939) Granberg kuvailee saaren tapahtumia tavalla, joka tuo mieleen Viisikon ja muut lapsuudesta tutut seikkailukirjat: aurinko paistaa, eväät maistuvat ja luonnon ihmeet paljastuvat vähitellen pitkän matkan taittaneille tarkkailijoille. Kertojan äänessä on selvästi aistittavissa haikeutta, kun hän lopulta käynnistää veneen moottorin ja suuntaa takaisin kohti kaupunkia. Eväät ovat lopussa, samoin loma. Arjen velvollisuudet kutsuvat diplomiekonomi Granbergia takaisin kaupunkiin, mutta sydän jää vielä kotkasaarelle.
Gunnar Granberg julistaa kirjan esipuheessa: ”Nykyisenä luonnonsuojelun aikakautena on olemassa monia sellaisia innokkaita metsämiehiä, jotka ainaiseksi ovat ripustaneet kiväärinsä seinälle ja sittemmin saaneet metsästysinnolleen tyydytystä samoilemalla metsässä kameroineen. Tällä uudella metsästysmuodolla on melkein kaikki muu yhteistä vanhan kanssa, paitsi että se on veretöntä.” Mainittu luonnonsuojelun aikakausi oli kuitenkin vuonna 1939 vielä pikemminkin harras toive kuin todellisuutta. Esimerkiksi merikotkat oli rauhoitettu vuonna 1926, eikä niistä siis enää maksettu tapporahaa haittaeläiminä, mutta niiden ampuminen ja häirintä jatkuivat, sillä vuosisataiset asenteet istuivat tiukassa. Myöhemmin, kun asenneilmapiirin muuttuminen alkoi vähentää metsästysvimmaa, ilmaantui uusi uhka: ympäristömyrkyt, jotka kasautuivat ravintoketjun huipulla oleviin merikotkiin, ja olivat vähällä tehdä selvää saariston viimeisitäkin yksilöistä. Vasta vuonna 1972 WWF:n yhteyteen perustetun merikotkatyöryhmän määrätietoisen suojelutyön myötä kotkakannan hiipuminen taittui. Ratkaisevaa oli kotkien talviruokinta, joka takasi niille myrkyttömän ravinnon saannin. Nyt merikotkien tilanne Suomessa on parempi kuin kertaakaan yli sataan vuoteen.
Merikotka saalistaa ruokaa poikasilleen.
Gunnar Granberg kuuluu lintutieteilijä Einari Merikallion ohella lintukuvauksen pioneereihin Suomessa. Toisin kuin Merikalliolle, Granbergille lintujen tarkkailu oli vapaapäivien harrastus. Valokuvakokoelma karttuikin verkkaisesti. Ensimmäistä kirjaansa Granberg kuvasi viiden vuoden ajan. Granbergin kirjoissa esiintyy runsaasi eri lintulajeja, mutta erityisinä tähtinä esiin nousevat suuret petolinnut: kotkat, haukat ja kalasääkset.
Varpushaukan poikaset kuoriutuvat pesässä.
Suomen valokuvataiteen museon kokoelmissa on Granbergin julkaisemien kirjojen paino-originaaleja. Ne on vedostettu syväpainotekniikan vaatimusten mukaisesti sävyalaltaan hyvin loiviksi. Siksi itse kirjat tuovat vedoksia paremmin esille kuvien luonteen. Granbergin käytössä oli useita teleobjektiiveja, jotka mahdollistivat lintujen tarkkailun etäältä. Lukijat saivat nauttia kuvista, jotka vaikuttivat siltä kuin kuvaaja olisi istunut aivan pesän reunalla linnun hautoessa tai poikasten kuoriutuessa. Granberg hyödynsi monipuolisesti eri rajauksia ja kuvakulmia taltioidakseen niin pesäpuut, poikaset kuin lentävät linnutkin. Ja ainakin kerran hänen tiedetään turvautuneen saksiin ja liimaan, kun kokonaisuuden kannalta tärkeä otos puuttui.
Kalasääksi on tehnyt pesänsä korkeimman männyn latvaan. Oikeanpuoleisessa kuvassa on kalasääksen kuvaamista varten rakennettu piilopaikka. Koska ympäristön puut ovat kaikki pesäpuuta matalampia, on kuusen runkoa pitänyt jatkaa telineellä.
Granbergin toisesta kirjasta Siivekkäiden maailmasta (1945) otettiin pian ilmestymisen jälkeen toinen painos, ja molemmat kirjat julkaistiin vielä yhdistettynä painoksena WSOY:n toimesta nimellä Lintujen elämää (1949). Kirjojen lisäksi Gunnar Granbergin lintukuvia on julkaistu sekä kotimaisissa että kansainvälisissä lehdissä. Ehkäpä suositut kirjat edesauttoivat myös osaltaan asennemuutosta suhteessa petolintuihin. Eläytyen kerrottujen tarinoiden ja valokuvien yhdistelmä tuo linnut lähelle tavalla, jonka jälkeen voisi kuvitella lukijankin mieluummin tarttuvan kiikareihin ja kameraan kiväärin sijasta. Granberg ei kuitenkaan ole jäänyt luonnonsuojelun historiaan, toisin kuin aikalaisensa Yrjö Kokko, jonka panos laulujoutsenten pelastamiseksi on tunnustettu laajalti.
Granbergin ja Kokon lisäksi valokuvauksen ja uhanalaisten lintujen yhteisestä historiasta kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tarttua myös Teuvo Suomisen kirjaan Lintujemme katoava aateli (1967), joka sisältää kuvia useilta valokuvaajilta.
Nämä ja monta muuta aarretta löytyvät Suomen valokuvataiteen museon noin 18 000 niteen tutkimuskirjastosta, jonka kokoelmiin pääsee Kaapelitehtaalla. Pääsy kirjastoon vain vierailuajan varanneille, ei uloslainausta. Katso lisää: https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/tietopalvelut/kirjasto
Maria Faarinen, näyttelyamanuenssi, 2021
Lähteet:
Gunnar Garnberg: Lintumaailmaa kameran näkemänä, WSOY, 1939
Merikotkien puolesta – WWF:n merikotkatyöryhmän vuosikymmenten taival. WWF raportti 2016. merikotkaraportti_130117.pdf (wwf.fi)
