Metsä on tärkeä paikka monille suomalaisille ja merkitsee eri ihmisille eri asioita. Osa saa metsästä elantonsa, osa käy syksyisin poimimassa marjoja ja sieniä, jotkut eivät ole koskaan edes käyneet oikeassa metsässä, ja joillekin se on paikka rentoutumiseen ja virkistymiseen. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Olen luonnonlapsi, olen asunut lähes koko lapsuuteni omakotitalossa metsän ympäröimänä. Huoneeni ikkunasta näkyi takapihan lisäksi ainoastaan metsää ja peltoja.
Kuva: Kalervo Ojutkangas, 1978 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Lapsuudessa metsä, tai kuten meillä Pohjois-Pohjanmaalla sanotaan, ’mehtä’, oli pihan jatke, leikkikenttä. Sisarusteni ja naapurin lasten kanssa mehtässä leikittiin kotia, rakennettiin majoja, kiivettiin puihin, leikittiin piilosta, vakoiltiin ohikulkijoita ja keiteltiin taikajuomia. Mehtässä käytiin kävelyllä ja eväsretkillä, paistettiin makkaraa, tehtiin iskän kanssa polttopuita sekä raahattiin risuja. Tehtiin myös linnunpönttöjä lähimehtän linnuille.
Kuva: Leena Saraste: OMT, sarjasta Lintumetsät – karjahaat, 1975 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Lapsuudessa metsän läheisyys oli täysin normaalia, eikä sitä osannut sen kummemmin arvostaa. Tiettyyn ikään tultaessa metsässä rymyäminen ei ollutkaan enää niin jännittävää kuin se joskus oli ollut. Sen sijaan oli tylsää, kun ulkona ei ollut mitään tekemistä. Muistan usein valittaneeni, kuinka oli ikävää, kun asuttiin ”keskellä ei-mitään”. Näin vanhemmiten kaupungissa asuvana metsää ja sen läheisyyttä osaa kuitenkin arvostaa aivan eri tavalla. Ei ole todellakaan itsestäänselvyys, että saa viettää lapsuutensa metsissä rymyten, ainakaan koko maailman mittakaavassa.
Kuva: Matti A. Pitkänen: Satumetsä II, 1961 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Kaupungeissa on tietenkin puistoja ja metsiä, mutta eivät ne ole sama asia. Niissä ei voi koskaan unohtaa olevansa kaupungissa. Siitä pitävät huolen moottoritien, rautatien ja lentokoneiden melu. Yleensä kaupunkien metsissä polkuja kävellessä saa myös väistellä koirankakkoja ja ihmisten heittämiä roskia, mikä osittain pilaa autenttisen metsäkokemuksen.
Kuva: Susanna Juvakka, sarjasta Arjen kuvat, 2016 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Itselleni metsä on erittäin tärkeä paikka, jonkinlainen turvapaikka tai henkireikä. Jos en pääse metsään vähään aikaan, minulla tulee sinne kova ikävä. Kaipaan usein luonnon läheisyyttä. Metsässä olo rauhoittaa, mutta lähinnä vain silloin, jos kaupungista kuuluvat äänet eivät peitä luonnon ääniä. Rakastan kuunnella lintujen laulua, puron solinaa, tikan hakkausta ja puiden huminaa tuulessa.
Kuva: Ari Yrjänä: Pakkanen kertoo, 1960-1965 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Metsässä koen voivani olla täysin oma itseni. Siellä ei tarvitse esittää mitään. Halutessaan voi olla ihan hiljaa ja maata vaikka sammaleella hiljentymässä. Männyt ja kuuset eivät tuomitse. Puiden keskellä voi rentoutua ja unohtaa kaikki arkiset murheet.
Kuura Jokela, viestintäharjoittelija, 2021
