Keväällä 2022 minusta tuli pilvibongari. Vasta pilvibongauksen alkeiden jälkeen aloin toden teolla havahtua siihen, kuinka uskomattomia esteettisiä elämyksiä pilvet meille viikoittain tarjoavat. Olen myös jo muutaman vuoden ajan kerryttänyt kasvituntemustani, minkä erinomaiseksi lisäksi keväällä 2021 tuli puhelinsovellus Seek. Sekä kasvien että pilvien tunnistaminen asettuu osaksi henkilökohtaista projektiani, jossa pyrin tulemaan paremmin tietoiseksi ympäristöstäni ja kokemusmaailmastani. Ympäristön kuvaileminen on hyvä keino olla läsnä hetkessä; sisäisessä puheessa pyörii turhan usein sama tuttu menneisyyttä vatvova tai tulevaisuutta huolehtiva levy. Astihavaintoihin keskittymällä on helppo toteuttaa filosofi Alan Wattsin ohjetta: Go out of your mind and come into your senses. Olen myös aina ihaillut kirjojen luontokuvauksia, ja toivon jonain päivänä pystyväni kuvailemaan havaintojani samalla tavalla.
Kaiken, minkä tällä hetkellä tiedän pilvistä, olen oppinut Gavin Pretor-Pinneyn kirjasta Pilvibongarin opas. Ihan ensi alkuun on hyvä tietää, että pilvet jaetaan ala-, keski- ja yläpilviin.
Alapilviin kuuluvat:
- kumpupilvi (cumulus)
- sumupilvi (stratus)
- kumpukerrospilvi (stratocumulus)
- kuuro-/ukkospilvi (cumulonimbus)
Keskipilviin kuuluvat:
- hahtuvapilvi (altocumulus)
- verhopilvi (altostratus)
- aito sadepilvi (nimbostratus)
Yläpilviin kuuluvat:
- palleropilvi (cirrocumulus)
- harsopilvi (cirrostratus)
- untuvapilvi (cirrus)
Suurin osa pilvistä kuuluu johonkin näistä kymmenestä pilvilajista. Pilvilajit luokitellaan edelleen erilaisiin alalajeihin ja muunnoksiin, ja niillä saattaa olla myös lisäpilviä ja täydentäviä piirteitä. Mutta nämä päälajit riittäkööt meille tässä tekstissä.
Pilviä on hauska katsella ja nimetä, mutta kaikkein upeimmista tekee mieli ottaa myös valokuva. Pilvien tie osaksi valokuvausta ja valokuvataidetta ei kuitenkaan ollut ihan mutkaton.
Väärennetyt taivaat
Pilvien vangitseminen valokuvaan oli vaikeaa valokuvauksen alkuaikoina 1800-luvulla. Syynä oli ajan lasinegatiiveissa käytetty ortokromaattinen emulsio, joka oli erityisen herkkä sinisen sävyille. Maisemaa kuvattaessa tämä tarkoitti usein sitä, että taivas valottui hyvin vaaleaksi, eivätkä pilvet erottuneet sitä vasten. Valokuvauksen pioneerit eivät kuitenkaan tyytyneet valkoisiin taivaisiin, vaan keksivät että vedostusvaiheessa maisemakuviin saattoi lisätä pilviä erillisistä pilvinegatiiveista.
Valokuvaaja ja valokuvaustarvikekauppias sekä suomalaisten piktorialistien johtohahmo Daniel Nyblin (1856–1923) esittää elokuun 1907 Nyblins magasin -lehdessä sekä marraskuun 1910 Nyblinin tietolipas -lehdessä pilvisiirtojen yleisiä linjauksia ja antaa käytännön ohjeita. Nyblin kirjoittaa väärennetyistä taivaista sekä valhetaivaista ja toteaa taitamattomasti kuvaan yhdistettyjen pilvien olevan kuin toisesta kankaasta pukuun pantu paikka. Ukkos-, sade- tai lumipilvien lisääminen kauniin sään maisemaan osoittaa hänen mukaansa täyttä taideaistin ja luonnon tuntemuksen puutetta.
Nyblin ei kuitenkaan kokonaan tuomitse pilvien kopioimista toisiin kuviin. Myös Suomen valokuvaaja -lehden tammi-helmikuun numerossa 1923 todetaan, että taivaan väärentäminen on hyväksyttävää, mikäli työ on tehty huolella sekä taiteellisella maulla ja ymmärryksellä. ”Taivas ei aina ole niin armollinen, että se pukeutuisi kauniisiin pilviin juuri sillä hetkellä, kun me olemme tilaisuudessa kuvaamaan ihanan maiseman”, Nyblin kirjoittaa.
Nyblinin mukaan erityisiä pilvinegatiiveja tuotettaessa kannattaa taivasta kuvata vuorella tai korkealla paikalla ja vaikka merta kohden. Kameraa ei saa missään nimessä kääntää taivasta kohti, sillä yläpilvet ovat ihan eri näköisiä kuin taivaanrannan pilvet, joita valokuviin useimmiten tarvitaan. Maisemaan yhdistettäessä on valittava pilviä, joilla on sama valaistus kuin maisemalla.
Pilvinegatiiveja ei tarvinnut aina kuvata itse, vaan niitä myös myytiin valokuvaajille, kuten alla oleva kuva Solio – fotografiska magazinet -valokuvaustarvikekatalogista 1920-luvulta osoittaa:
Kirjoituksissaan Nyblin kuitenkin painottaa, että kopioituja pilviä on käytettävä vain hätäkeinona. Nyblin osoittaa myös tyytyväisyyttään siitä, etteivät retusheeraamalla valmistetut pilvet olleet päässeet suosioon Suomessa. Eräs ulkomailla näkemänsä retusoitu taivas oli Nyblinin mukaan ”kerrassaan inhottava”.
Luontoäidin abstraktiot
Valokuvataiteen ja pilvien liitto tulee Gavin Pretor-Pinneyn Pilvibongarin oppaassa esiin valokuvaaja Alfred Stieglitzin (1864–1946) muodossa. Stieglitz oli tunnettu piktorialisti, joka muiden piktorialistien tavoin kamppaili sen puolesta, että valokuvaus hyväksyttäisiin itsenäiseksi taidemuodoksi. Stieglitzin mielestä pilvet olivat ainut tapa tuottaa valokuvaamalla abstraktia taidetta, joka oli hänen intohimonsa.
Stieglitz otti ensimmäiset pilvivalokuvansa vuonna 1887, mutta kohtasi silloin arvatenkin samanlaisia ongelmia, joiden yli Daniel Nyblin meitä aiemmissa kappaleissa opasti. Laajemman sävykirjon mahdollistaneet pankromattisen emulsion negatiivit tulivat myyntiin 1910-luvulla, ja niiden yleistyessä Stieglitz aloitti tunnetuimman pilvivalokuvasarjaansa Equivalents (1922–1934), johon kuuluu yli 200 valokuvaa erilaisista pilvistä taivasta vasten.
Stieglitzin mukaan valokuvat pilvistä heijastelivat hänen mielentilojaan (equivalents = vastaavuuksia). ”Halusin kuvata pilviä selvittääkseni mitä olin oppinut valokuvauksesta neljässäkymmenessä vuodessa. Pyrin ilmaisemaan elämänfilosofiaani pilvien kautta, sillä halusin todistaa, etteivät valokuvani olleet alisteisia aiheille – eivät erikoislaatuisille puille, kasvoille, interiööreille taikka joillekin erivapauksille. Pilvet kuuluvat kaikille – vielä niistä ei peritä veroa”, Stieglitz kertoi.
Stieglitzin sitaattiin olisi väkevää lopettaa, mutta pilviä ei ole tehty puhetta, kirjoitusta tai ajatuksia varten, vaan ennen kaikkia silmiä varten. Loppuun siis esimerkkikuva jokaisesta kymmenestä pilvilajista Suomen valokuvataiteen museon kokoelmasta:
Kumpupilviä (cumulus). Kuva: Yrjö Kokko, 1950 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma,
Kumpukerrospilvi (stratocumulus). Kuva: Matti Saanio: Kouteloaapa, 1961 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Sumupilvi (stratus). Kuva: Tatu Hiltunen: Seinäjoki, sarjasta Low times, 2005 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Kuuro-/ukkospilvi (cumulonimbus). Kuva: Paavo Hanste: Ukkospilvi, 1935 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Hahtuvapilviä (altocumulus). Kuva: Kauko Keränen: Gamvikin majakka, 2012 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Verhopilvi (altostratus). Kuva: Trond Hedström: Sumusta / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Aito sadepilvi (nimbostratus). Kuva: Matti A. Pitkänen: Kevätsade (The Rain is coming) / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Palleropilviä (cirrocumulus). Kuva: Matti Halmeenpää: Kevättalvea, 1958 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
(Okei, tässä ei välttämättä ole palleropilviä, mutta se on paras mitä kokoelmasta löysin. Tämä saattaa olla myös kumpukerrospilvi.)
Harsopilvi (cirrostratus). Kuva: Kristoffer Albrecht, 1985 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Untuvapilvi (cirrus). Kuva: Taneli Eskola: Jalaspilvi, 1990 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Teksti: Jaakko Laasanen, viestintäasiantuntija. 6.10.2022
Kirjoittaja jatkaa uudella pilviä käsittelevällä tekstillä heti kun on sisäistänyt pilvien alalajit sekä muunnokset paremmin, ja osaa vaikkapa epäröimättä todeta, että nyt taivaalla näkyy altocumulus floccus radiatus.
Lähteet:
Kirjat:
Hirsch, Robert (2000). Seizing the Light: A History of Photography.
Pretor-Pinney, Gavin (2006). Pilvibongarin opas.
Whelan, Richard (1995). Alfred Stieglitz: A Biography.
Lehdet:
Stieglitz, Alfred. How I came to Photograph Clouds. Artikkeli lehdessä Amateur Photographer and Photography, syyskuu 1923.
Nyblins magasin. Elokuu 1907.
Nyblinin tietolipas. Aikakausikirja valokuvausta varten. Marraskuu 1910.
Solio – fotografiska magazinet. Osakeyhtiö Solion valokuvaustarpeistokatalogi. 1920-luku.
Suomen valokuvaaja. Tammi-helmikuu 1923.
