Valokuvaamisessa on aina läsnä valtasuhde. Kriittisimmät ajattelijat hahmottavat kuvaajan tai yleisön katseen aina kylmäksi, arvioivaksi tai vähintäänkin pelkistäväksi. Samalla hetkellä kun suljin naksahtaa, typistyy kuvattava yksilöstä representaatioksi.
“Kuvattavalle ihmiselle tehdään väkivaltaa, sillä hänet nähdään silloin tavalla, jolla hän ei itse koskaan itseään näe; hänestä tiedetään jotain sellaista, jota hän ei koskaan voi tietää”, väitti kulttuurikriitikko Susan Sontag 1970-luvulla.
Olisiko kuitenkin mahdollista ajatella kuvausprosessia myös lämpimänä suhteena? Entä jos kuvaajan katse onkin rakastava ja rakentava? Entä jos toisen katse auttaakin näkemään itsessä hyvää?
Voimauttavan valokuvan menetelmässä ideana on antaa kuvattavalle valta määritellä, miten toivoo tulevansa nähdyksi. Turvallisessa kuvaussuhteessa kuvaajan katse voi olla korjaava. Sosiaali- ja terveysaloillakin ammatillisena välineenä käytetty menetelmä pohjaa ajatukseen, että ihmisen on oltava arvokas ensin jonkun toisen silmissä, ennen kuin hän voi nähdä itsensä arvokkaana.
Yhtä lailla omakuvat ovat pitkään olleet osa itsen luomisen perinnettä. Omakuva antaa tilaisuuden näyttää itsensä sellaisena kuin toivoo toisten näkevän. Yhdessä tehdyt kuvat voivat parhaimmillaan olla ikään kuin jaettuja omakuvia. Toinen voi auttaa näkemään itsen uudessa valossa.
Kuva: Raakel Kuukka: Rebekka ja kansallispuku, 2003 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Henkilökohtaista ja dokumentaarista
Valokuvataiteilija Raakel Kuukka on kuvannut pitkään läheisiään: vanhempiaan, sisaruksiaan ja omia lapsiaan. Kuukka kuului 1980-luvulla vahvasti esiin nousseiden naisvalokuvaajien etujoukkoon. Tuolloin valokuvan kohteeksi otettiin enemmän myös henkilökohtaisia aiheita ja haastettiin 1970-luvun yhteiskunnallisen dokumentarismin ihannetta.
“Joskus tuntui, etten pysty kuvaamaan vieraita ihmisiä ollenkaan! Läsnäolo kuvaustilanteessa on tärkeä. Helposti vieraita kuvatessa saattaa syntyä ulkokohtainen tunnelma”, Raakel Kuukka kertoo.
“Valokuvaamiseen liittyi halu rakentaa oman elämän käsikirjoitusta; tutkin valokuvaamalla identiteetin käsitteitä ja käytin valokuvaa kommunikaatiovälineenä. Pyrin myös uudistamaan kangistuneita ja stereotyyppisiä kuvia naisista ja identiteeteistä”, Kuukka kertoi vuosina 2011–2012 esillä olleessa retrospektiivinäyttelyssä.
Kuva: Raakel Kuukka: Rebekka – Huiskis, 2007 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Voiko kamera olla huolenpidon väline?
Raakel Kuukan Rebekka ja kansallispuku -diptyykki (2003) ja Rebekka – huiskis -triptyykki (2007) dokumentoivat tämän tytärtä Rebekkaa (s. 1996). Erona vanhempien ja sisarusten kuvaamiseen on se, että Rebekka on lapsi. Lapsi ei aivan täysin ymmärrä, mitä tarkoittaa, kun kuvasta tulee julkisesti esillä oleva teos.
Raakelille on ollut tärkeää kuvata vain luontevissa tilanteissa, Rebekan omilla ehdoilla. Kymenlaakson kansallispuvun Rebekka puki päälleen siinä missä tykkäsi sovitella muitakin äidin vanhoja mekkoja.
“En koe että erityisesti otan kuvia vaan ennemminkin saan kuvia”, Raakel sanoo. Rebekasta tuntuu aivan samalta. “Tuntuu että vain leikin ja teen, ja äiti on dokumentoinut tätä.”
Kuvissa on vahvasti läsnä lempeä katse. Rebekka kertoo itse, että äidin kuvattavana oleminen on ollut turvallista, hyvää huomiota. Se on tarpeellista vastapainoa ikävälle, toiseuttavalle huomiolle. Miten hyvää huomiota sitten osoitetaan kuvaamalla?
“Huolenpitoa voi osoittaa tekemällä asioita näkyväksi. Näyttää, että lapsi on lapsi. Näyttää kauneutta ja hyvää. Albumikuvauksessa on paljolti kyse juuri tästä”, Raakel sanoo.
“Kamera on symboloinut turvallisuutta ja rakkautta, koska se on ollut aina läsnä elämässäni”, Rebekka Kuukka kertoo.
Kuva: Raakel Kuukka: Rebekka – Huiskis, 2007 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Identiteetin peili kuvassa
Nykyään Yeboyah-nimellä tunnettuna DJ:nä ja muusikkona työskentelevälle Rebekka Kuukalle kuvasarjat ovat vahvistaneet myös esiintyjän identiteettiä. Lapsuuden minää katsellessa on helppo muistaa, kuinka kivaa mekkoihin pukeutuminen ja kameran edessä leikkiminen oli.
“Kyllä näillä kuvilla on ollut vahva merkitys identiteettini rakentumisessa. On hienoa, että esimerkiksi Kansallispuku-diptyykissä isoja identiteettiin liittyviä teemoja voi käsitellä näin hienovaraisesti ja kauniisti minua kohtaan”, Rebekka toteaa.
Kun Rebekka on aikuistunut, Raakelin on tullut kuvattua Rebekkaa vähemmän.
“Aikuisena Rebekka on tehnyt niin omia juttujaan, että en ole kokenut tarvetta kuvata häntä samalla tavalla”, Raakel toteaa. Viime aikoina hän on kuvannut Rebekasta vain lähinnä promokuvia tämän omiin tarpeisiin.
Entä kääntyykö asetelma vielä toisin päin? Rebekka toteaa, että olisi kiinnostava ajatus kuvata myös äitiä. “Siinähän sitten ympyrä sulkeutuisi, kun kuvaisin äitiäni, joka on myös kuvannut äitiään”, Rebekka naurahtaa.
Kuva: Raakel Kuukka: Rebekka – Huiskis, 2007 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma.
Teksti:
Suvi Tuomisto, viestintäharjoittelija, 2020
Lähteet:
Eid, Mona: Esiäitien voimalla. Ruskeat Tytöt Media. Julkaistu 4.10.2019. https://www.ruskeattytot.fi/rtmedia/esiaitienvoimalla
Kukkonen, Hinkka & Vuorenmaa (1992): Valokuvan taide: suomalainen valokuva 1842-1992. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kuukka, Raakel (2011): Kirjeitä tyttärelle. Musta taide.
Sontag, Susan (1977): Valokuvauksesta. Love kirjat.
