Pietisen kokoelma on arvokas dokumentti värivalokuvauksen vaiheista suomalaisessa mainoskuvassa. Värivalokuvausta oli kokeiltu Suomessa pitkin 1900-luvun alkua. Itse asiassa Pietiset olivat tässäkin edelläkävijöiden joukossa ja Valokuvataiteen museon kokoelmissa on joukko Reino Pietisen autochromeja 1910-luvulta. Näihin kuviin voi tutustua museon Flickr-tilillä täällä. Sota-aikana ja sitä seuranneena vuosikymmenenä värivalokuvaus oli Suomessa suhteellisen vähäistä, sillä materiaalia oli vaikea saada maahan ja se jouduttiin lähettämään kehitettäväksi joko Ruotsiin tai Keski-Eurooppaan.
Vaikka värikuvien määrä oli koko Pietisen kuvaamon aineistoon nähden suhteellisen pieni ainakin vielä 1950-luvun lopussa, perustui kuvaamon menestys osittain juuri rohkeaan panostukseen värikuvaan. Värinegatiivi ei ollut Suomessa yleisesti ammattilaiskäytössä, vaan värikuviin käytettiin tyypillisesti diaa aina 1970-luvulle asti. Pietisen kokoelmasta ensimmäiset värinegatiivit löytyvät kuitenkin jo vuodelta 1954 ja vuonna 1958 kuvaamo otti suuren taloudellisen riskin hankkiessaan uusia värille sopivia kehitystankkeja.
Suomen Kalastus Oy:n iloista pakkaussuunnittelua Pietisten tallentamana. Kuva Otso Pietinen 1954. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Pietisen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo.
Mainostajalle värikuva oli helppo tapa erottua säästeliäämmistä kilpailijoista vaikka mainostettavien tuotteiden laatu olisi ollut yhtäläinen. Tilaajan oli kuitenkin mietittävä tarkkaan, oliko värin vaikutus sen vaatiman taloudellisen panostuksen arvoinen. Esimerkiksi vuosina 1956–57 värillisen kuvan hinta oli 9.000 markkaa, kun mustavalkoisen sai 1.500–2.000 markalla. Värillinen oli siis yli neljä kertaa kalliimpi. Lisäksi oli huomioitava painotekniikan rajoitukset: vaikka kuvaamon myymä negatiivi tai vedos toisti värit hyvin, saattoi kirja- tai sanomalehtipainon lopullinen jälki aiheuttaa ikäviä yllätyksiä. Värikuvatilaukset olivatkin alkuun kokeiluluontoisia muutaman kuvan eriä ja värikuvan rinnalla saatettiin tilata samasta aiheesta vielä mustavalkoinenkin versio.
Punainen samettitausta luo ylellisyyttä Kahvi Oy Okan Saunakahvi-mainokseen. Kuva Otso Pietinen 1955. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Pietisen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo.
Kilpailevat maalitehtaat Suomen Väri- ja Vernissatehdas sekä Schildt & Hallberg Oy:n Tikkurilan väritehtaat olivat ensimmäisiä värikuvaa runsaasti käyttäneitä tilaajia. Voi helposti uskoa, että kirkkaina hohtavat perusvärit antoivat maalitehtaan tuotannosta aivan erilaisen kuvan kuin harmaan eri sävyt, joihin pienemmät valmistajat joutuivat vielä mainoksissaan tyytymään.
Värit hohtavat Suomen Väri- ja Vernissatehtaan mainoskuvassa. Kuva Otso Pietinen 1955. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Pietisen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo.
Seuraavan vuosikymmenen suurtilauksista esimerkiksi paperiteollisuuden Fincell- (1968) tai tekstiiliteollisuuden Finlayson-kuvat (1970) perustuvat jo ensisijaisesti värin taitavaan käyttöön ja kuvista koottujen teosten julkaiseminen mustavalkoisena olisi edellyttänyt aivan toisentyyppistä lähestymistapaa.
Aikakauslehdet alkoivat jo 1950-luvulla tavoitella näyttävyyttä värikuvien ja vähintään värillisten kansien avulla. Naistenlehti Eeva esitteli syksyn muotivärejä ja sisustuslehti Kaunis Koti aistikkaasti kalustettuja asuntoja. 1950–60-luvuilla rakennettu Tapiolan puutarhakaupunki ja maineikkaiden arkkitehtien suunnittelemat ihannekodit ihanteellisine sisustuksineen haluttiin myös tallentaa värillisinä. Juuri arkkitehdeille ja taiteilijoille värikuva tarjosikin yhden työvälineen esitellä töitään. Toisaalta tällä saralla myös sävykäs mustavalkokuva säilytti suosionsa. Mikäpä sopisikaan paremmin esimerkiksi 1960–70-luvun Béton brut -tyylin ikuistamiseen.
Väri oli keskeisessä osassa 1960-luvun mainoskuvissa. Mainostoimisto Erva-Latvalan tilaama Turun vanun mainoskuva. Kuvaaja tuntematon. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Pietisen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo.
Värikuva nostetaan esiin Suomen valokuvaaja-lehdessä 8/1960, jossa kerrotaan Pietisen valokuvaustalon avajaisista Lauttasaaressa: ”Valoisana aikana antaa suuri ikkuna päivänvaloa. Värikuvausten ajaksi se voidaan peittää tummanharmaalla verholla, jotta ei synny sekavaloa. - - Mustavalko- ja värikuvien vedostamista varten on omat tilansa, mutta lisäksi on eri huone nimenomaan suurten suurennosten valmistamista varten.” Lauttasaaren aikana suurista, jopa neliömetrien kokoisista värisuurennoksista tulikin kuvaamon erikoisalaa.
Valokuvaaja-lehden reportteri jatkaa katsaustaan kuvaamon avajaisissa: ”Pietisen firma ei ole turhaan tunnettu suurien suurennosten tekijänä. Oman talonsa kaunistukseksi he olivat tehneet 2 suurta kuvaa. - - Värikuva peittää eteishallin seinäpinnan mitoin 8,4x2,4 m erittäin dekoratiivisella tavalla. Alkuperäinen värinegatiivi oli 6x6 kokoa.” Lehden kanteenkin päätynyt värikuva oli myös siitä poikkeuksellinen, että se oli teollisuuskuvasta kokonaan abstrahoitu työ. Myös valokuvaamon kaupunkikonttorissa, ”Otson kuvakioskissa”, värisuurennokset peittivät kokonaisen seinän. Kuvasuurennokset olivat yksi tapa vastata kilpailuun siinä vaiheessa kun pelkkä värikuva ei enää ollut kuvaamon valttikortti.
Diakuvaa, jota useat ammattilaiskuvaajat käyttivät ja joka muodosti keskeisen välineen 1970-luvulla yleistyneissä multivisioissa, Pietiset eivät suosineet, vaikka kokeilivatkin sitä satunnaisesti 1950-luvulta alkaen. Multivisio muodostuikin viimeiseksi muoti-ilmiöksi, jota Pietisen kuvaamo ei enää jaksanut omaksua ensimmäisten joukossa.
Teksti: Eemeli Hakoköngäs, 2014
