“Kun uusi sarja on valmis, kaikki on hetken kirkasta ja selvitettyä. Hiljaisuus on rikkeetön, kuvieni kaltainen. Sitten tilaan astelee uusi tekijä, katsoja. Hänen ajatuksiaan ei voi johdatella. Vasta kun työn antaa käsistään pois, se alkaa muuttua todeksi.” Timo Kelaranta. Opasteita. The Quiets. 2006. 91.
Kun puhutaan valokuvan runollisuudesta, ajattelen Timo Kelarantaa. Hänen kuvansa näyttäytyvät minulle vieraan, oman maailmansa edustajina – niiden historiaa, kulttuuria tai kieltä ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Riittää, että kuuntelee niiden puhetta; sävyt, korostukset ja rytmi avaavat todellisuuden, jossa totuus on toisarvoinen. Tai juuri sitä, mitä kokija itselleen puheesta kääntää.
Voisi kai siis sanoa, että kuvat toimivat ikään kuin peilinä katsojalle, joka saattaa kokea siinä omaa itseään tekijän kokemuksien kautta. Toki kuvan subjektiivisuus olemassaolollaan olettaa, että kuvan katsojalla on työkaluja lukea kuvaa; tässä kohti vahvasti subjektiivisen kuvan käsitteellisyys saattaa olla ongelmallinen. Subjektiivisuudessa on ennen kaikkea kyse symboliikasta; muistot, arvot, pelot ja unelmat luovat omia merkkejään ja yhteyksiään, joita ulkopuolelta kokevan voi olla vaikeaa löytää. Kuten sanottua, kokijan alitajunta luo oman tulkintansa kuvasta, mutta vain jos siinä on edes pieni tarttumapinta.
Kuva: Timo Kelaranta, teoskokonaisuudesta Huone I, 1986 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Kuva: Timo Kelaranta: Hiljainen järvi, 1982 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
“Valokuvaa katsotaan aina aiheena. Sille haetaan tunnistuskohta todellisuuteen. Se on siirrettävissä aikaan ja paikkaan. Mä koettelen tätä lähtökohtaa kuvissani. Mun valokuva voi koostua siitä, että siinä on suuri musta alue ja valkoinen tausta.” Timo Kelaranta, kännykkäguidenauhoite näyttelyyn Outo Rakkaus, 2012. / Suomen valokuvataiteen museo
Kelarannan teoksissa tälläisenä tarttumapintana toimivat pinnat ja muodot, niiden syvyyssuhteet, tasot ja kerroksellisuudet. Vaikka kyseessä olevat abstraktit kuviot helposti lukee olemassa oleviksi objekteiksi, voi katsoja haastaa itseään - entä jos opitut määritelmät olisivatkin epätosia? Ehkä teosten hahmot ovat olemassa vain omassa todellisuudessaan, eikä niille ole nimiä. Hylkäämällä halun nimetä sen, mitä kuvassa näkee, antaa itselleen vapauden tutkia sitä uusin silmin. Antautumalla tuntemattomalle voi kuvasta löytää erityisiä, ennennäkömättömiä tasoja - runoutta.
Ehkä tässä valokuvan runollisuus todella astuu esiin; näkemäänsä voi tai voi olla nimeämättä. Tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoitakin, ja kaikki totuudet ovat arvossaan samoja.
Kuva: Timo Kelaranta: Nimetön, 2002 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma
Subjektiivinen valokuva tuli Suomeen 1980-luvun loppupuolella vastareaktiona dokumentaariselle, kaupalliselle ja journalistiselle valokuvalle. Valokuvaajat kääntyivät ulkomaailman kuvaamisesta sisäänpäin, omien todellisuuksiensa äärelle, ja pääosan kuvissa ottivat nyt taiteilijan omat haaveet, pelot tai esimerkiksi unet.
Emi Linna
Valokuvaopiskelija
Valokuvataiteen museon harjoittelija, 2020
