31. Omakuva
Vieraina: Valokuvataiteilija Emma Sarpaniemi ja Valokuvataiteen museon kuraattori Orlan Ohtonen.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Moi, tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast ja tänään me jutellaan omakuvista. Mä olen Erja Salo, sitten täällä on valokuvataiteilija Emma Sarpaniemi, moi.
Emma Sarpaniemi: Moi.
E.S: Ja sitten meidän Valokuvataiteen museon kuraattori Orlan Ohtonen, moi.
Orlan Ohtonen: Moi.
E.S: Emma sulla avautuu tässä kesäkuussa -24 tuolla meidän museon K1:ssä näyttely Honey Crunch, sano äkkiä sillain niin kuin nopeasti, että mitä omakuva sulle merkitsee?
Emma S: Apua, nopeasti. Semmoista leikkikenttää, leikkimistä.
E.S: Keiden kanssa leikit?
Emma S: Yksin, mutta myös sitten katsojan kanssa ja yhteistyökumppaneiden tai yhteistyökumppani on ehkä vähän hassu sana, mutta ihmisten, jotka ovat mukana siinä prosessissa, kuvien rakentamisessa tai niiden luomisessa ehkä enemmän.
E.S: Minkälaisissa paikoissa sä tykkäät leikkiä, tai miten sä leikit?
Emma S: No siihen vaikuttaa todella paljon mun sen hetken tavallaan tunnemaailma tai mitä käy läpi, millainen fiilis on kuvaushetkellä. Mutta paikka voi olla mikä tahansa oikeastaan, että monet kuvat kuvaan kotona tai sitten työhuoneella tai sitten joku toinen lokaatio mikä mua inspiroi, missä sitten lähtee rakentamaan sitä maailmaa.
E.S: Orlan, mitä sä ajattelit, kun kuulit että me jutellaan omakuvista?
O.O: Mä ajattelin, että siitä voi lähteä aika moneen suuntaan, mutta sitten Emman kuvien kautta tuntui kivalta, että voi puhua myös sen omakuvan historiasta ja feminismistä ja se oli tosi inspiroiva ajatus myös tämmöiseen keskusteluun, että voidaan purkaa sitäkin.
E.S: Mä olen tuonut museon kokoelmista kuvan, katsellaan sitä vähän yhdessä. Mitä sä Orlan näet tässä?
O.O: Näyttää tuommoiselta vanhalta kuva-albumilta ja neljä eri kuvaa, tuollaisia eri-ikäisen näköisiä hahmoja. Mitähän muuta. Ne on mustavalkoisia kuvia ja nyt mä kiinnitän huomiota, että tuon yhden kasvot on peitetty tuollaisella kankaalla, mutta muut on kasvoiltaan näkyvissä.
E.S: Mitä Emma sulla tulee mieleen?
Emma. S: Tulee mieleen myös joku ikoni, tai että noi voisi myös olla yhteinen joku teos, mutta samalla kyllä joo tuollainen kuva-albumi, että näillä henkilöillä olisi joku yhteys toisiinsa. Tai sitten toi on myös koristeltu, että siinä on kasveja niiden kuvien ulkopuolella.
E.S: Pystyttekö te sijoittamaan tätä mihinkään aikakauteen? Ajoittamaan tätä johonkin, onko tässä sellaisia piirteitä?
Emma S: Varmaan jotain 1800-luku tai jotain tämän tyylistä? Mutta voi se olla uudempikin, tai vanhempi.
E.S: Orlan meillä on vähän yli 2miljoonaa kuvaa kokoelmassa, onko tämä sulle tuttu? Osaatko ajoittaa tätä?
O.O: Ei ole tuttu. Ajattelin just tuosta ajasta, että toi näyttää myös siltä kuin noi voisi olla eri ajoilta, mutta ajattelen samaa kuin Emma, että mennään tuonne niin kuin sillä tavalla pitkän ajan päähän, että voi olla yli sata vuottakin.
E.S: Tämä on valokuvataiteilija Jenni Hailin ihan uusi teos vuodelta 2020 ja sitten ja sitten seuraavana vuonna, eli -21 se hankittiin meidän museoon kokoelmiin, onko tuttu kollega?
Emma S: Joo on kyllä Jenni tuttu, mutta hän kuuluu myös tuohon Värinään, eli tämmöiseen väripimiö osuuskuntaan, missä olen jäsenenä. Sieltä kautta tunnen Jennin, mutta en niin kuin henkilökohtaisesti kyllä.
E.S: Joo ja Värinään liittyen nämä onkin hopeagelatiinivedoksia, eli tämä on ihan esine, kädessä pidettävä albumi, josta me katsottiin yhtä sivua, mutta sitten tämä on tämmöistä hybriditekemistä, vaikka nämä on pimiössä tehtyjä kuvia, hopeagelatiinivedoksia, niin sitten näissä on käytetty kuitenkin tekoalyä. Jenni Haili kirjottaa nettisivuillaan, että nämä valokuvat pohjautuvat muotokuvaan hänestä itsestään, eli on omakuvia, mutta sitten kasvoja muokattu tekoälyn avulla ja tämä onkin nimeltään Altera Familia, eli vähän niin kuin kuvitteellinen toinen suku.
No hei Emma kun sä kuvaat, niin sä olet siellä itse ja sulla on se yhteisö jonka kanssa sä leikit, no mä sanoin sen itsekin. Oletko sä oikeasti sä siinä kuvassa vai onko se joku muu? Eikö tämä ole ihan omakuvan perimmäinen asia?
Emma S: On joo. Kyllä mä koen, että mä olen itse niissä kuvissa. Tai että mulle on just tosi tärkeätä tunnistaa itseni siitä, että se katse on mulle rehellinen ja aito.
E.S: Se sun oma katse?
Emma S: Niin mun oma katse kyllä. Että, kyllä silloin aikoinaan, kun olin koulussa tai tein mun valokuvataiteen kandidaatin lopputyötä, niin siinä paljon tutkin sitä omakuvan historiaa, mutta myös tavallaan tietyille taiteilijoille, että mitä se omakuva merkitsi, tai että oliko heidän henkilökohtainen tarinansa tuli siitä tai identiteetti, että käsiteltiinkö siinä sitä vai oliko enemmän alter ego, että kyllä mä niitäkin tavallaan kokeilin. Tai onhan se vähän hassua, että joissain kuvissa mulla on vaikka joku kukkoasu ja sitten mä sanon, että mä olen tässä kuvassa, mutta kyllä mä koen, että mä olen se kukko siinä kuvassa. Vaikka se olisikin tosi semmoinen teatraalinen, tai ne vaatteet tai jotenkin semmoiset leikkisät.
E.S: Eli kuulostaa vähän siltä, että sä osittain rakennat sitä kuvaa ehkä leikin ja asusteiden kautta, mutta sitten sä tavoittelet myös sitä, että sut tunnistettaisi sieltä.
Emma S: Joo, kyllä. Tietysti onhan se fiktiivinen kuva, mutta ehkä mulle se tunteiden välittyminen ja että mä itse tiedän henkilökohtaisesti, että mä olen siinä ja että se on mulle rehellinen se kuva.
E.S: Kuinka pitkä se sun prosessi on? Voiko sitä avata, että puhutaanko me tunneista studiossa, viikoista, puolesta vuodesta?
Emma S: Se rakentuu monella tapaa. Musta tuntuu, että mun prosessi raksuttaa 24/7, että sitä on vähän vaikea päästä pakoon välillä. Vaikka tässä uudessa teossarjassa Two Eays to Carry a Cauliflower, niin siinä se mun lähtökohta on yleensä se, että mä kierrän kirpputoreja ja sitten mikä kiinnittää mun huomion, niin saattaa olla joku lelu tai kangas tai vaate ja siitä mä alan rakentamaan sitä kuvaa tai mulla tulee ideoita tai sitten saattaa olla joku nimi, mikä mulla tulee vaan yhtäkkiä mieleen vaikka Self-portrait as a French Toast ja sitten mä ajattelen, että okei nyt on makua missä tai jotenkin mä ajattelin sen ensin, että mä olisin täynnä jotenkin toasteja, mutta sitten se toteutustapa ei ollut niin helppo, että mun ajatuksen on aina tosi optimistisia, mutta aina se tekotapa ei välttämättä sitten toteudu. Mutta se vähän riippuu, välillä mä saatan myös sieltä kirpputoreilta vaan ottaa kuvia mun kännykkään niistä väreistä tai objekteista, mä en välttämättä osta niitä. Sitten ne jää mulle arkistoon, niin sitten mä saatan palata johonkin. Tai sitten joku paikka, että se riippuu tosi paljon.
E.S: Mitäs Orlan tuliko sulla mieleen tosta, kun Emma jutteli tosta opiskeluaikaisesta kuvastosta tai tutkimusmatkasta omakuvan historiaan, niin jotain semmoisia linkkejä mieleen?
O.O: Joo mä mietin sitä, kun sä sanoit, että osat on semmoisia omakuvissa, että ihmiset rakentaa jonkun toisen hahmon tai jonkun, tai on siinä itsenään. Rupesin miettimään, että joskus se tuntuu, että se on myös jotenkin häilyvää ja ehkä se on just sellainen mikä on kiinnostavaa siinä omakuvassa myös, että sitä katsoessa miettii, että mitä mä katson, tai ketä mä katson tai mihin se vie. Ja sitten mietin sitä, mainitsin tuossa aiemmin, että sun kuvien äärellä ollaan puhuttu feminismistä, niin sitä niin kuin historiaa siinä omakuvassa ja erityisesti feministisessä valokuvassa, että on voitu leikkiä myös eri identiteetillä ja sukupuolella ja haluttu esittää erilaisia tapoja siitä, että miten vaikka sitä omaa sukupuolta tai ylipäätään identiteettiä voi ilmaista sen kuvan kautta ja että se jonkinlainen fiktiivisyys tai kuvan rakentaminen voi tuoda siihen tosi uutta.
E.S: No kun itseään kuvaa ja on omissa kuvissaan, ei voi olla varsinkin meikäläinen vanhenevana naisena ajattelematta, että sitähän muuttuu mieleltään ja kieleltään ja kasvoltaan ja keholtaan. Ajatteletko sä tämmöisiä ajatuksia, kun olet oman kuvasi objektina?
Emma S: No ehkä niissä Lemons kuvissa, mä käytän siitä lyhennettä, kun se on niin pitkä se nimi. Niin niissä tietysti näkyy se ajan kulu, kun mä olen tehnyt sitä projektia tänä vuonna viisi vuotta. Mutta en mä ehkä ajattele sitä sillein aktiivisesti. Mutta siinä mua kyllä kiinnostaa se mun suhde siihen mun ystävään ja miten se muuttuu ja miten me ollaan kasvettu. Että se projekti lähti niin, että mä aloin kuvaamaan sitä silloisen kämppiksen Helmin kanssa, mun ystävän. Ja siinä niissä ensimmäisissä kuvissa jotenkin näkyy tosi vahvasti semmoinen jotenkin haavoittuvaisuus ja se arkuus ja että me ei tunnettu toisiamme ja sitten kun ne monet kuvat sijoittuivat sinne Haagiin, meidän kotiin etenkin Helmin huoneeseen, niin me otettiin siellä sitten 2022 se viimeinen kuva siinä huoneessa niin sitten siinä on kaunis tavallaan, pystyy nähdä sen kolmen vuoden ajan siinä. Tavallaan tuli kuvapari aika tällein sattumalta kahdesta kuvasta, ensimmäisestä ja viimeisestä. Se oli mulle semmoinen tietynlainen, että joku kappale vähän niin kuin sulkeutui siinä projektissa. Ehkä mä en ajattele siinä mielessä aktiivisesti ainakaan tässä Lemonsissa, koska kyse ei ole niin kuin musta ja mun kehosta ja ulkonäöstä, vaan että se on enemmänkin se, että ne on jaettuja omakuvia, että me ollaan enemmänkin sulaudutaan yhteen vaikka tietysti me ollaan kaikki siinä omia itseämme, mutta en voi tietenkään määritellä miten joku katsoo sitä tai mihin katsoo. Että se on jokaisen oma kokemus ja näin, mutta mitä mä itse ajattelen sitä kokonaisuutena ja jaettuna, etenkin näissä yhteisissä omakuvissa.
E.S: Kuunnellaan tähän väliin meidän laajahkosta äänitearkistosta pieni äänite. Siinä valokuvataiteilija Kari Soinio puhuu omista kuvistaan, Ideaalin perilliset näyttelyssä, joka oli meidän Valokuvataiteen museon Kaapelin tiloissa vuonna 2018.
Äänitallenne:
Kari Soinio: Olin lähtökohtaisesti ruvennut kuvaamaan itseäni ja tavallaan mieskuvaa sen takia, että mä olin kokenut aina tavallaan aika epämukavaksi tai itseni ulkopuoliseksi sen semmoisen tietyn maskuliinikulttuurin. Että vaikka mä olen itse pitkä ja hyvin sovin kuvioon ja urheiluun ja kaikkea semmoista, niin mä en oikein pitänyt siitä kulttuurillisesta kuvasta, johon mut nuorena miehenä ilman muuta asetettiin. Ja se oli varmaan suurimpia syitä siihen, että mä rupesin kuvaamaan itseäni. Mua myös kiinnosti se, niin kuin laajemmassakin mielessä sukupuoliroolit ja miehen maskuliininen suhde ja feminiinisyyden välinen jännite. Että mä olen niin kuin aina kaikissa näissä mieskuva sarjoissa ja näyttelyissä pyrkinyt siihen, että siellä on kuvia jotka ovat androgyynejä tai feminiinisiä ja joista ei välttämättä pysty yksittäin nähtynä katsoja päättelemään sen hahmon sukupuolta.
E.S: Mitä sulla tulee Orlan mieleen näistä Kari Soinion ajatuksista?
O.O: Kyllä mä myös palasin joihinkin keskusteluihin mitä on käyty Emman kanssa noista sun töistä ja mietin sitä, että toi on ehkä se mikä on itse aikanaan vetänyt omakuvan puoleen. Mun valokuvaopinnoissa oli se kaikki ne mahdollisuudet mitä se antaa siihen itsensä ilmaisuun erilaisilla tavoilla ja myös haastaa sen ilmaisun kautta sitä, tai mahdollistaa sen, että ne kuvat voi haastaa sellaista yleistä ajattelua tai sen katsojan ajattelua siitä, vaikka nyt sukupuolesta.
E.S: Onko omakuva terapiaa aina tai joskus tai välillä?
Emma S: Onhan se. Tai ehkä kun mä mietin tätä podcastia ja meidän keskusteluja, niin mä vähän niin kuin palasin sinne jonnekin mun alkuaikoihin, kun mä aloin kuvaamaan omakuvia ja tavallaan silloin kun mä opiskelin siellä Haagissa, niin mä olin 23 ja se oli semmoista identiteetin kriisivaihetta, että kyllä se ehkä sellaisesta psykologisesta näkökulmasta, että kun nuoruuden viimeinen vaihe, missä sen jälkeen siirryt aikuisuuteen, niin tavallaan ne kaikki kasvukivut ja itsensä määrittely on tosi vaikeata. Ja se omakuva oli kyllä mulle sitten se tapa tutkia niitä tunteita ja sitä kasvua ja, että miten määritteli itseään ja omaa naiseutta ja feminiinisyyttä ja tavallaan suhteessa muihin ja semmoisia yhteiskunnan normeja tai oletuksia. Kyllä se just mahdollisti sitten sen tutkimuksen siihen omaan identiteettiin ja tavallaan onhan se niin kuin, sitä tavallaan kokoaika tutkii ja löytää uusia tapoja kun identiteetti on niin muovautuva, että se tutkimusmatka on koko läpi elämän, että on se terapeuttista.
E.S: No teillä on molemmilla jotain kuvatuomisia puhelimessa tai sitten ihan paperisena. Mitä sä olet Orlan tuonut?
O.O: Mä otan tämän mun puhelimen täältä esiin. Tämä on Julianna Huxtablen omakuva tai se ei ole kyllä nimetty omakuvana, se on nimetön kuva, mutta hän on tämmöinen yhdysvaltalainen multimedia taiteilija, joka tekee osana työskentelyään omakuvia ja tutkii niissä identiteettiä ja sukupuolta ja seksuaalisuutta ja rotua. Ja hän kuvaa aina itsensä jonkinmoisena hahmona, josta hän on sanonut, että on tämmöisiä monilajisia. Eli jotenkin ei ihmisiä ja ei ehkä myöskään sen niin kuin ihmisen rakentaman kulttuurin ja katsomistavan piirissä jollain tavalla. Ja mä toin tämän, kun mä ajattelin, että tässä on kiinnostavaa se, että toi Julianna haastaa just sitä valokuvan kautta, miten me katostaan toisiamme ja millaisia oletuksia me tehdään tai miten me määritellään sitä toista ihmistä ja miten me määritellään kulttuurin meissä luomia ja rakentamia ajatuksia ylipäätänsä ihmisyydestä. Joku semmoinen ajatus siitä, että se omakuva voi olla myös tämmöinen tulevaisuuteen katsova tai johonkin rinnakkaiseen maailmaan katsova.
E.S: Joo, ehkä tämä on tosi kuvaavaa, jos mä sanon kahdella sanalla mitä mä muistan tuosta puhelimen kuvasta, jota sä alussa näytit. Mä muistan, että siinä oli kuutamo tai kuu ja alaston ehkä naishahmo.
O.O: Joo.
E.S: Mitä sä Emma näit siinä Orlanin kuvatuomisessa? Mitä tuli mieleen?
Emma S: Se oli vihreä se hahmo. ehkä mä siinä pohdin paljon semmoista maailmaa ja niitä mahdollisuuksia. Tai, että siinä on just ne mahdollisuudet ja tavallaan mä voin alkaa miettiä. Tai niin mahdollisuuksia. Tai jotenkin semmoista.
E.S: Sehän oli hyvin pelkistetty, siinä ei paljon yksityiskohtia mihin jäädä kiinni.
Emma S: Niin. Mutta sitten tavallaan se jotenkin myös ehkä antaa semmoista, tai että siinä on semmoiset välineet ja mä voin itse muodostaa sen mielikuvan tai ehkä alkaa rakentamaan sitä tarinaa, että mihin tämä voi jatkua tai ulottua.
E.S: Niin se oli aika avoin se kuvan kutsu musta, siitä voi lähteä moneen suuntaa. Ja mä näen tuon aika isona kuvana. Missä mittakaavassa hän työskentelee? Kuinka iso toi on?
O.O: Erilaisissa mittakaavoissa, ja sitten hän myös tekee videota, että on myös liikkuvaa kuvaa ja hän esiintyy jonkun verran erilaisissa tehtävissä tai rooleissa. Tässä ei tainnut lukea minkä kokoinen tämä kyseinen kuva on ollut. Tämä on kirjasta.
E.S: Tai jos sen kuvittelee kymppikuvaksi, niin koko kuvan viesti muuttuu ainakin mulle hyvin erityyppiseksi. No, sulla näyttää Emma, että on jokin kymppikuva, tosiaan kädessä pidettävä kuva mukana. Kerro siitä, miksi toit sen ja mitä me nähdään?
Emma S: Joo mä itseasiassa tähän aamuun asti mietin, että minkä kuvan mä tuon. Se oli hirveän vaikeata, mutta sitten mä ajattelin, että okei, että siinä välittyisi tosi vahvasti semmoinen mun työskentelyn prosessi, mutta sitten se työskentely niiden ihmisten kanssa. Tämä on siis tämmöinen kuva nimeltä Kanootilla. Oikeastaan vuodelta 2022, eli tässä kuvassa me ollaan kanootissa järvellä ja sitten tuolla taustalla on tuommoinen todella klassinen suomalainen pelto-, metsämaisema ja sitten meillä on aika tällaiset sirkustyyliset vaatteet ja sitten mun äiti on itseasiassa ollut tässä mukana, että hän oli tarkentamassa kameraa kun kuvaan myös analogisesti sellaisella keskikoon kameralla ja mulla on aina tämä itselaukaisin tai lankalaukaisin, mikä myös viittaa just siihen, että mä olen ottanut sen kuvan ja tavallaan siihen mun tällaiseen, että mulla on aina vähän niin kuin se valta. Jotenkin tässä kuvassa kiteytyy vahvasti se prosessin alku, että mistä ne vaatteet on löydetty ja mun ajatus, että mä haluaisin kuvata tuossa kanootissa ja myös teen aina pieniä piirroksia mun luonnoskirjaan, mutta sitten tämä on tehty yhteistyössä, että Nelli on tässä, mun äiti on kuvausassistentti, että tavallaan myös olen avannut sen kuvausprosessin myös niin kuin ihmisille, että olen kutsunut läheisiä ihmisiä auttamaan siinä, että yhdessä vaiheessa mä olin ehkä vähän jotenkin sulkeutuneempi, että mun oli vaikea päästää ketään lähelle sitä prosessia. Varsinkin tämän uuden teossarjan alussa, koska sitten mulla oli semmoinen olo, että jos joku vie tai varastaa tämän mun idean. Mutta ehkä sitten se avautuminen ja se kollektiivinen yhdessä tekeminen on myös niin suuressa osassa mun työskentelyä ja tuo sitä iloa jotenkin. Tässä kuvassa on myös hauskoja videoita mitä sitten näkyy siellä näyttelyssä. Tavallaan siitä työskentely tavasta ja miten se on semmoista leikkiä ja ollaan niin siinä hetkessä, että Nelli meidät tuonne kanootilla souti tuohon kohtaan ja pitää olla nopea koska kuvaa filmille niin se on hidasta. Mutta tämä oli semmoinen, kun me olimme toisella puolella järveä ja kamera oli laiturilla, niin siinä oli omat haasteensa. Mutta jotenkin siinä on niin vahva se tarina, että mä valitsin tämän, vaikka tämä kuva ei olekaan mikään ns. pääkuva, mutta sitten se kiteyttää tavallaan sen kaiken mun työskentelyn ja prosessin ja nämä projektit ja sen.
E.S: Tärkeä kuva, vaikka ei olekaan teoskuva. Niinkö?
Emma S: No on siis teos tietysti, mutta ehkä just tämä, Nellin kanssa me ollaan kuvattu tämmöisiä kuvia, mitkä on sitten sekoitus sitä Lemonsia ja Kukkakaalia, että se on semmoinen oma meidän sarja ja kokonaisuus mikä ei sitten välttämättä, tai ne ei kuulu sitten kumpaankaan kuvasarjaan, mutta ne on semmoista omaa jatkumoa ja sitä meidän yhteistyötä. Että ehkä sitten joskus myöhemmin siitä sitten muodostuu semmoinen sarja, mutta se on myös enemmän mulle semmoista, että jotenkin kaikki ne kuvat mitä tekee, aina ei tarvitse päätyä johonkin. Tai tavallaan se on sitä prosessia, tai tavallaan, että niiden ei tarvitse olla tai ehkä jossain vaiheessa mun piti tai jotenkin kun mä tätä näyttelyä tein, niin sitten uudet kuvat, jossain vaiheessa mietin, että nyt tämän tarvitsee olla tarpeeksi hyvä, että tämä päätyy näyttelyyn, niin sitten jossain vaiheessa vähän kadotin sitä tekemisen iloa, tai sitten mä aloin miettiä, että okei, tee niitä kuvia vaan itseäsi varten ja, että se tuo iloa. Eikä siksi, että se päätyy johonkin. Tämä yhteistyö Nellin kanssa, vaikka niin, se on just enemmän sitä, että siinä on tietynlainen vapaus ja kun me ollaan myös kuvattu niin pitkään tai hän oli ensimmäinen ihminen, jota mä itseasiassa kuvasin ja ehkä sitä kautta tutkin sitä kuvaajan ja kuvattavan välistä semmoista emotionaalista tunneyhteyttä ja miten hän katsoi kameraan tai miten hän katsoi mua. Että siinä on tavallaan monta sellaista tasoa jo niin kuin tässä kuvassa.
E.S: Kuulostaa siltä, että sä ajattelet niin, että sä voit vielä joskus palata niihin sun omakuva-arkistoihin. Vaikkapa viisikymppisenä katsot jotain 20+ omakuvia. Ymmärsinkö, että tämmöinen on mahdollista ja niistä syntyy teos vai menetkö sä kokoaika eteenpäin?
Emma S: Kyllä mä menen eteenpäin, mutta kyllä mä aina palaan myös taaksepäin. Tai en taakse päin vaan, kun mulla on niitä tällaisia luonnoskirjoja mihin mä kirjotan ja printtaan näitä kuvia ja tavallaan se prosessi on mulle, olen sillain tosi analoginen, että mulla kaikki pitää olla fyysistä ja käsin kosketeltavaa. Jos kaikki olisi vaan mun päässä, niin musta tuntuu, että se vaan räjähtäisi. Että sitten välillä, jos mulla on vaikka jotain jumeja, niin mä menen takaisin, että mitä mä tällöin ajattelin, tai millaisia ajatuksia nämä kuvat mussa silloin herätti? Ja sitä kautta mä pääsen eteenpäin.
E.S: Mulla jäi jotenkin vähän soimaan päässä toi voiko toisen omakuvaidean varastaa. Kun sulla oli siellä se huoli laiturilla sun uran alkuaikoina. Se on mielenkiintoista, se on vähän kuin paradigma, että voiko omakuvaidean varastaa. Mitä sä Orlan näit tuossa Emman kuvassa?
O.O: Mä tunnustan, että mä olen nähnyt tämän kuvan aikaisemmin, koska me ollaan tehty tätä näyttelyä just Emman kanssa, mutta mä siis tykkään tästä kuvasta ihan hirveästi ja nyt kun mä kuulin sun puhuvan tästä, mä tajusin että just moni asia, mitä sä tästä mainitset on syitä siihen miksi mä myös olen pitänyt tästä. Että jotenkin tietämättäni tätä kaikkea mitä sä kerroit tästä, mä olen nähnyt tässä sitä sellaista erilaista leikkisyyttä mikä tulee ehkä just siitä, että tämä on vähän semmoinen nopeampi tilanne ja ei ole voitu välttämättä kontrolloida niin kaikkea ja sitten tuntuu, että siinä korostuu just miten te olette sun serkun ja ystävän kanssa tässä kuvassa keskenänne ja mulle tulee tästä tosi voimakkaasti mieleen just joku semmoinen ehkä oma muisto, mutta sen kautta välittynyt ajatus lapsuudesta jossain mökillä ja leikkimässä jonkun kanssa. Mä olin kanssa läheinen mun serkun kanssa ja me leikittiin paljon järvellä ja että se vie johonkin ihan omaan maailmaansa, jossa se myös lapsuudessa ihana asia ja hetkellisyys on tosi tärkeä, että sitten ei ole mitään muuta sen hetken ja sen maailman ja sen toisen ihmisen ulkopuolella. Niin mä jotenkin näin sitä tässä kuvassa jo ennen kuin nyt sä puhuit tästä, niin se oli hauska kuunnella.
E.S: Hei kiitos teille Emma ja Orlan. Ja tämä oli Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Tämän ja ne kaikki muut kymmenet jaksot voi kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista ja ties mistä. Ja nämä kuvat mistä me juteltiin, niin nämä näkee parhaiten meidän museon omilla sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi ja sitten siellä on aina rutkasti muita linkkejä tähän aiheeseen. Kiitti ja kuulemiin.
Emma S: Kiitos.
O.O: Kiitos.
