1. Masaitsiaq, Qeqertat, Luoteis-Grönlanti, 1998
Kuvassa on seitsemän vuotias Masaitsiaq ensimmäisen koulupäivän jälkeen.
Qeqertatin saarella on juhlapäivä. Masaitsiaq on aloittanut koulunkäynnin. Masaitsiaqilla on päällään perinteinen pohjoisgrönlantilainen juhla-asu: valkoinen anorakki ja jääkarhunnahkahousut. Jalassa hänellä on kamikit eli hylkeennahkasaappaat. Jääkarhunnahkahousut ja kamikit ovat myös metsästäjien pyyntiasu ja niitä käytetään talvisin kun matkustetaan koiravaljakolla.
Koulupäivän jälkeen kyläläiset tulevat onnittelemaan Masaitsiaqia. Tarjolla on paikallisia herkkuja: mattakia eli sarvivalaannahkaa, joka on c-vitamiinin lähde, sekä hylkeenlihaa ja kiviaqia. Kiviaq valmistetaan pikkuruokeista. Linnut laitetaan höyhenineen päivineen hylkeen vatsalaukkun ja haudataan maahan. Herkku on valmista muutaman kuukauden kuluttua. Hapettomassa tilassa muhineet linnut on helppo kyniä ja syödä sellaisenaan. Kiviaq haisee ja maistuu vanhalle juustolle.
Liha on tapana syödä lattialla istuen, käsin terävän veitsen kanssa. Kahvi ja kakku nautitaan pöydän ääressä.
Lutoteis-Grönlannin Inughuitit ovat maailman pohjoisin alkuperäiskansa. Heitä on noin 800, joista 600 asuu Qaanaaqin kaupungissa ja loput 200 kolmessa kylässä, Qeqertatissa, Savissivikissa ja Siorapalukissa.
Qeqertatin saarella on asukkaita kaksikymmentä. Se sijaitsee noin 1200 kilometriä napapiiriltä pohjoiseen. Se sijaitsee niin pohjoisessa, että kaamos alkaa lokakuussa ja päättyy helmikuussa ja vastaavasti keskiyön aurinko paistaa 4 kuukautta, huhtikuusta elokuulle. Saarelle ei ole julkista liikenneyhteyttä. Koiravaljakkomatka merijäätä pitkin Qaanaaqin kaupungista kestää viisi tuntia. Joka kevät ja syksy, kelirikkoaikana, saarelle ei ole yhteyksiä. Saarella ei ole sähköä eikä puhelinyhteyttä, eikä myöskään matkapuhelin toimi siellä. Juomavesi saadaan jäävuoren palasia sulattamalla.
(Qeqertatin koulussa on tällä hetkellä kolme oppilasta. Silloin kun lapsi menee yläasteelle, hän muuttaa Qaanaaqin kaupunkiin ja asuu koulun asuntolassa.
2. Nanorruaq, Savissivik, Luoteis-Grönlanti, 2018
Kaukana pohjoisessa, Savissivikin kylässä, seitsemän lapsen isä Olennguaq käy metsästämässä merijäällä 18-vuotiaan poikansa Qaaqqutsiannguaqin kanssa. Heillä on molemmilla omat valjakot ja yhteensä 35 koiraa. Toisinaan Olennguaq kipeää jäävuoren päälle kiikaroimaan ympäristöä. Välillä pysähdytään lämmittelemään ja juodaan termospullosta kahvia ja syödään eväitä. Aurinko on jo laskemassa, eikä saalista ole tullut. Aivan yhtäkkiä edessäpäin on jääkarhu. Olennguaq huutaa koirilleen “nanorruaq” – suuri jääkarhu ja koirat villiintyvät. Hän vapauttaa kymmenen koiraa, jotka juoksevat jääkarhun perään. Loput koirat vetävät valjakkoa raivoisasti jääkarhua kohden. Läheisen jäätikön vuoksi merijää on epätasaista ja valjakko pomppii sinne tänne. Tuskin pysyn kyydissä. Olennguaq sanoo, että jos hän putoaa kyydistä, minunkin täytyy hypätä pois. Hetken kuluttua saavutamme jääkarhun, jonka koirat ovat saartaneet.
Luoteis-Grönlannin kylissä, joissa maanviljely ei ole mahdollista, hylkeen, mursun, jääkarhun ja muiden arktisten eläinten metsästäminen on vielä arkipäivää ja eläimet ovat tärkein ravinnonlähde monille kotitalouksille. Grönlannin hallitus sääntelee nykyään jääkarhun, mursun ja sarvivalaan metsästystä metsästyskiintiöillä, joita tarkasti noudatetaan. Metsästys elantoa varten ei aiheuta vaaraa jääkarhupopulaatiolle. Paikalliset metsästävät hankkiakseen ruokaa yhteisölleen. Saalis jaetaan kyläläisten kesken ja nahoista ommellaan metsästysvaatteita.
Inughuitit ovat pyrkineet säilyttämään muinaisen elämäntapansa mahdollisuuksien mukaan. Luoteis-Grönlanti on yksi harvoja paikkoja maailmassa, jossa metsästetään koiravaljakoilla merijäällä. Koiravaljakko on hiljaisin, luotettavin ja mukavin kulkuväline pohjoisilla hangilla. Moottorikelkalla metsästäminen on kielletty, eikä niihin luoteta. Moottorikelkka voi jättää meren jäälle, kun taas koirat löytävät aina kotiin.
Viime vuosina ilmasto on ollut arvaamaton. Ihmiset eivät enää tiedä milloin meri jäätyy ja kuinka kauan se on jäässä. Paikallinen metsästäjä kertoi, että 90-luvulla meri oli jäässä kymmenen kuukautta vuodessa ja jää saattoi olla kaksi metriä paksua. Nyt jää oli vain kolmekymmentä senttiä paksua ja jää kantaa ihmisen vain noin puolet vuodesta.
Grönlannissa merijäästä häviää noin kymmenen prosenttia vuosikymmenessä. Ikivanha perinteinen metsästyskulttuuri on jo häiriintynyt. Jäällä metsästämisestä on tullut vaarallisempaa. Metsästäjät kohtaavat enemmän avovettä. He eivät enää pääse metsästämään alueille, joilla heillä oli tapana metsästää. Heidän koiravaljakkoreittinsä ovat katoamassa. On mahdollista, että tämä elämäntapa katoaa ikuisiksi ajoiksi.
3. Kasa valaan luita, Kaktovik, Alaska, 2015
Kuvassa jääkarhut ovat syömässä valaan ruhoa Kaktovikissa.
Kaktovik sijaitsee Barterin saarella Beaufortin meren äärellä Pohjois-Alaskassa, lähellä Kanadan rajaa. Siellä asuu alle kolmesataa ihmistä ja suurin osa heistä kuuluu Inupiat-alkuperäiskansaan. Heillä on lupa metsästää yhteensä kolme grönlanninvalasta vuodessa. Lihat jaetaan yhteisön kesken. Rannalle, lähelle kylää jää valtava valaan ruho.
Aikaisemmin jääkarhut pysyttelivät ympäri vuoden kaukana meren jäällä. Nyt merijää on heikkoa ja osa jääkarhuista jää rannikolle odottamaan jään muotoutumista. Jääkarhut liikkuvat kylän ympäristössä ja kerääntyvät päivittäin syömään valaan ruhoa.
Jääkarhut ovat riippuvaisia merijäästä. Ne metsästävät, parittelevat ja liikkuvat jään päällä ja rakentavat jäälle pesänsä. Tutkijat luokittelevat ne merinisäkkäiksi, maapallon ainoiksi merellä eläviksi karhuiksi. Viime vuosina meri Pohjois-Alaskassa ei ole enää jäätynyt niin kuin aikaisemmin ja osa jääkarhuista jää rannikolle odottamaan meren jäätymistä.
Kaktovikissa ei lukita talojen ulko-ovia. Tarvittaessa on mahdollista juosta jääkarhua pakoon lähimpään taloon. Viime vuosina jääkarhut ovat useasti tulleet talojen pihoille etsimään ruokaa. Alueella toimii asukkaiden turvaksi jääkarhupartio. Jääkarhupartio ajaa autolla ympäri kylää ja ampuu varoituslaukauksia, jos jääkarhu lähestyy.
Asuin Kaktovikissa paikallisen perheen luona. Yksinhuoltajaäiti antoi minulle pippurisumutteen siltä varalta, että kohtaisin jääkarhun. Hän antoi neuvon, että pimeän tullen ei kannata kylillä liikkua ja mieti mistä tuulee, jos joudut käyttämään pippurisumutetta. Kannoin sumutetta taskussani, mutta onneksi en kuitenkaan kohdannut jääkarhua lähietäisyydeltä.
4. Omakuva, Siorapaluk, Luoteis-Grönlanti, 1995
Matkustin ensimmäisen kerran Grönlantiin vuonna 1995. Ennen matkaa lähetin Grönlannin pohjoisimpaan kylään Siorapalukiin faxin, kerroin että olen tulossa ja etsin majapaikkaa. En saanut vastausta.
Matka Siorapalukiin kesti monta päivää. Matkustin usealla lentokoneella, helikopterilla ja viimeiseksi vielä purjeveneellä. Saavuin Siorapalukiin ison kassini kanssa, enkä tiennyt mihin majoittua. Kyselin kaupasta ja vastaantulevilta. Sain luvan asua Pilutaqin talossa niin kauan kunnes Pilutaq tulee metsästysretkeltä. Laitoin öisin tuolin ulko-ovea vasten, että herään, jos Pilutaq saapuu kotiin keskellä yötä. Olisi ollut iso yllätys hänelle löytää “qallunaaq” (ulkomaalainen nainen) nukkumassa hänen patjallaan.
Syntymäpäivänäni otin kuvan itsestäni metsästäjän talvivaatteissa Pilutaqin vaaleanpunaiseksi maalatussa kodissa. Sinä vuonna oli vain vaaleanpunaista maalia saatavilla kaupassa. Seuraavana vuonna talo jo olikin palanut ja Pilutaq muuttanut naapuritaloon.
Oli aluksi vaikea tutustua ihmisiin, kun en puhunut grönlannin kieltä ja kyläläiset eivät puhuneet englantia. Aloin opettelemaan grönlannin kielen sanoja englanti-grönlanti sanakirjasta. Grönlannin kielen ääntäminen oli samantapaista kun suomen kielen, paitsi q-kirjain tuli syvältä kurkusta. Huomasin että grönlanninkielen sanat voivat olla hyvin pitkiä, jopa 50 kirjainta. Grönlannin virallinen kieli on Kalaallisut, Grönlannin kieli. Paikalliset puhuivat Inuktun murretta, joka eroaa paljon virallisesta kielestä. Ensimmäiset grönlanninkieliset sanani “sila nuanneq” (onpa kaunis ilma) sanoin naapurissa asuvalle Ane-Sofielle. Hän kutsui minut kylään. Mitä enemmän osasin grönlannin kieltä, sen helpompi oli tutustua ihmisiin.
Matkustin Qeqertatin saarelle öljytankkerin kyydissä. Laiva saapui perille keskellä yötä. Kauppias ja pappi Nukappiannguaq otti laivan vastaan ja kutsui minut heille asumaan. Sain nukkua hänen 15-vuotiaan tyttärensä Navaranan kanssa samassa huoneessa.
Pohjois-Grönlantiin matkustetaan pienellä lentokoneella. Helikopteriyhteys kyliin on kerran viikossa, jos sää on hyvä. Koiravaljakolla ja veneellä liikutaan lyhyempiä matkoja. Grönlannissa sää voi muuttua nopeasti. Aamulla saattaa olla aurinkoinen ilma – "sila nuanneq!" – mutta pian lumimyrsky valkoistaa koko maiseman. Huonon sään aikana helikopterit ja lentokoneet pysyvät lentokentällä ja veneet pysyvät satamassa. “Immaqa agaqu” – ehkä huomenna.
5. Sassuma Arnaa, Meren äiti, 1995
Sassuma Arnaa, Meren äiti, on yksi Grönlannin tunnetuimmista myyteistä. Ihastuin tarinaan ja se sai minut lähtemään Grönlantiin vuonna 1995.
Sassuma Arnaa asui perheensä kanssa arktisella alueella. Monet inuiittimiehet halusivat Sassuma Arnaaan vaimoksi. Hän kieltäytyi kaikista, kunnes tuntematon, komea mies tuli kylään ja lupasi pitää hänestä hyvää huolta. Sassuma Arnaa suostui hänen vaimokseen ja muutti miehensä kanssa saarelle.
Sassuma Arnaa huomasi pian, että mies,oli huijannut. Mies oli lintuhenki, ja hänen kotinsa oli nyt lintujen keskuudessa. Kun hänen isänsä yritti noutaa ja pelastaa hänet, lintuhenki aiheutti myrskyn. Sassuma Arnaan isä pelkäsi menettävänsä oman henkensä ja yritti antaa tyttärensä takaisin miehelleen ja heitti Sassuma Arnaan mereen. Sassuma Arnaa tarttui veneen laidasta kiinni, minkä seurauksena hänen isänsä hakkasi kirveellä hänen sormensa irti. Sormista syntyi hylkeet, valaat, mursut ja muut merieläimet. Sassuma Arnaa vajosi meren pohjaan ja tuli meren jumalattareksi, Meren äidiksi, ja on siitä lähtien hallinnut merieläimiä.
Kun ihmiset eivät kunnioita luontoa ja eläimiä, Meren äiti suuttuu ja tulee myrsky. Hänen hiuksensa sotkeutuvat. Kaikki meren eläimet tarttuvat niihin. Ihmiset eivät enää saa saalista. Rauhoittaakseen meren äitiä ja varmistaakseen, että hän tarjoaa eläimiä ravinnoksi inuiiteille, shamaanin on lennettävä meren pohjaan kampaamaan Meren äidin hiukset selviksi ja vapauttamaan kaikki merieläimet.
