17: Valokuva/elokuva
Vieraina: Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa ja Valokuvataiteen museon viestintäasiantuntija Jaakko Laasanen.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Mä olen se vanha tuttu Erja Salo ja tänään täällä meillä on vieraana elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja – laitetaanko sulle vielä joku titteli – Johanna Vuoksenmaa?
Johanna Vuoksenmaa: Kyllä se riittää!
E.S: Ja sitten meidän viestinnän asiantuntija Jaakko Laasanen. Moi!
Jaakko Laasanen: Moi moi!
E.S: Nyt jos Johanna ollaan ihan rehellisiä niin sähän olet täällä siksi, että me löydettiin Wikipediasta, että sä olet joskus opiskellut valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa.
J.V: Itseasiassa mä en ole opiskellut valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa, vaan Lahden Muotoiluinstituutissa.
E.S: Aijaa okei.
J.V: Ja sieltä valmistuin ja itseasiassa tänne matkalla mietin, että mä varmaan valokuvataitelijana olin silleen menestyneempi kuin elokuvan tekijänä
E.S: Älä!
J.V: Juu juu!
E.S: Miten sä määrittelet sun menestyksen valokuvaajana?
J.V: No siis tällaisilla mittareilla, että valokuvataiteen valtiopalkinnon sain, en ole saanut elokuvan puolelta. Viisivuotisen apurahan sain, Young European Photographers Kodak -palkinnon sain – siis tällaisia julkisia tunnustuksia valokuvan puolelta on huomattavasti enemmän kuin elokuvasta.
E.S: No mikä sut sai sitten vaihtamaan uran suunta? Tai mikä tämä sun matka, niin kuin amerikkalaiset sanoo “journey”, oli?
J.V: No se oli varmaan sellainen, että mä olen tehnyt aina kaikkea kommunikoidakseni. Et oikeastaan ihan kaikkea mitä olen tehnyt, et kirjoittamista ja kuvaamista, ja mä aikanaan lukion jälkeen hain opiskelemaan sekä valokuvausta että elokuvaa. En päässyt opiskelemaan elokuvaa, mutta pääsin silloin Muotoiluinstituuttiin, ja sitten se väline vei mennessään. Mä tein installaatioita ja niissä oli usein osana videota ja ääntä myös. Että sillä tavalla se oireili se viehtymys elokuvaan jo silloin! Siinä kävi silleen, että tuntui että se galleriayleisö ja museoyleisö, niin ne oli jotenkin jo valmiiksi niin saman mielistä. Mä halusin tehdä teoksia jotenkin niin kuin liikutellakseni ajatuksia ja ravistellakseni tai esittääkseni kysymyksiä – jotenkin kommunikoidakseni. Niin sitten musta tuntui, että ne ihmiset, jotka kävi niissä näyttelyissä, niin oli jo valmiiksi jotenkin samaa mieltä tai se jotenkin muuttui liian helpoksi, ja aloin kaivata isompaa ja erimielisempää yleisöä. Koska mulla oli ollut sitä ääntä niissä teoksissa niin paljon mukana, niin siinä vaiheessa kun mä sitten lähdin hakemaan uudestaan elokuvapuolelle Taideteolliseen opiskelemaan, niin mä vähän niin kuin perustelin itselleni, että mä haluan sitä äänielementtiä enemmän haltuun. Mutta kyllähän siinä sitten kävi niin, että jos sitä ennen ne mun tarinat olivat olleet tällaisia aika luuppeja tai semmoisia aikatiloja mihin ihminen meni sisälle, niin sit se lineaarinen tarina lähti kyllä viemään mennessään siellä elokuvataiteen osastolla ja jutun kertoja minussa heräsi.
E.S: Joo. Eli tänään meillä on tarkoitus puhua valokuva vastaan elokuva -teemasta ja näistä yhdessä. Ja ehkä vähän just siitä kerronnallisuudesta ja sen tavasta: mitä eroja siinä on? No Jaakko, mikä on sun suhde elokuvaan?
J.L: Pitkä ja lämmin. Kyllä se itsellä on varmaan semmoinen ensimmäinen taidemuoto kuitenkin, mihin jotenkin syttyi suhde varmaan ihan lapsena vahvasti ja sitten teini-iässä ja edelleen kantaa. Ja tässä tietysti on tullut vähän perhettä ja arkea tielle niin ei ehdi käymään festareilla ja muualla niin paljoa, mutta kiinnostaa tietää mitä siellä kentällä tapahtuu ja mitkä sitä alaa tai lajia uudistaa.
E.S: Sä olet meidän museossa viestinnän asiantuntijana, niin pystytkö sä tätä lämmintä pitkää suhdetta ylläpitämään siinä työnkuvassa mitenkään?
J.L: Elokuvaan?
E.S: Niin.
J.L: Niin tavallaan, ei nyt sinänsä suoraan. Mutta kyllähän valokuva ja elokuva liippaavat monella tavalla, et kyllä sitä ehkä pystyy ammentamaan semmoista omasta elokuvamielenkiinnosta myös valokuvan katsomiseen ja siihen suhteeseen.
E.S: Hei nyt mä ojennan teille tämmöiset kuvat. Jutellaan näistä hetki. Mitä sä näet siinä Johanna?
J.V: Ilman lukulaseja: mä näen tässä tallaisen ateriatilanteen: isä, kaksi lasta, tyttö lähdössä huoneesta pois. Tässä on vähän semmoinen tunnelma, että tästä jotain puuttuu. Jotain kylmää, tässä on niin kuin kylmä ja jotenkin surullinen fiilis. Voisin kertoa enemmänkin, mutta siirretääs kapula.
E.S: Mitä sä näet Jaakko?
J.L: Hyvin vahvasti tämmöinen niin kuin lavastettu tilanne.
E.S: Mitä siinä on sellaista, että tuut ajatelleeksi lavastettua kuvaa?
J.L: Kyllä jotenkin tuntuu, että siinä on kaikki niin kuin, kamera on niin kaukana ja siinä on kaikki jotenkin niin kohdallaan ja valo tulee oikeasta suunnasta ja muuta. Et jotenkin semmoinen niin kuin alkaa toki miettimään, jos ajattelee, että tämä on niin kuin elokuvallinen kuva, niin miksi se on elokuvallinen? Koska kyllähän elokuvissakin on kaiken näköisiä kuvia ja kaiken muotoisia kuvia. Mutta tällainen valokuva tuottaa heti semmoisen assosiaation. Ehkä tässä nopeasti piirtyy esiin tämmöinen kohtaus ja pieni tarina tai semmoinen pieni aavistus tarinasta, että mitä tässä kerrotaan.
E.S: Mitä se elokuvallinen kuva tarkoittaa? Mitä sä vastaisit tällaiseen Johanna?
J.V: Siitä nousee hirveen monta ajatusta, koska elokuvahan on valokuvalle velkaa, ei kaiken, vaan puolet, koska elokuvassa se äänielementti on niin hirveen keskeinen, mutta elokuva on todellakin valokuvalle velkaa puolet olemuksestaan. Ja on hyvä muistaa, että elokuva on vaan niin kuin jono valokuvia, joka meille esitetään vain niin tiheässä tahdissa, että me hahmotetaan siinä se liike. Ja siitä johtuen yksittäinen valokuva, niin se aukeaa tosi moneen suuntaan. Että se vaatii katsojalta sitä, katsoja synnyttää itse sen tarinan, se on paljon vaativampi katsojalle, ja sitten taas elokuva – jos tämä kuva mikä meillä on kädessämme, niin jos se olisi osa elokuvaa – niin me tiedettäisi mistä tähän on tultu ja mihin tästä mennään. Mutta valokuvana meidän velvollisuus on keksiä se (tarina). Ja sitten mistä tämän kuvan elokuvallisuus tulee, on ehkä se, että siinä on olemassa liike: koska toi tyttö on tuolla ovella eli ollaan menossa. Tämä vähän antaa suuntaa että mihin ollaan menossa: et siinä on tyhjä tuoli ja se on lähtenyt siitä pöydästä, niin tämä antaa tavallaan pätkän elokuvaa meille, että tyttö on liikkunut pöydästä ovelle. Ehkä siitä.
E.S: Mitäs muuta voidaan löytää? Tuleeko sulle Jaakko vielä ajatuksia?
J.L: Valokuvassa kaikki semmoiset kuvan ulkopuoliset vihjeet, vähäisetkin, auttaa piirtämään sitä tarinaa esiin. Että kun jos sattuu tietämään, että tämän kuvan nimi on Menetys, niin sitä alkaa hakemaan heti mielessään, että mitä tästä puuttuu. Esimerkiksi vaikkapa: jos tästä pystyy olettamaan, että tuossa on isä, tytär ja poika, niin missä äiti on?
E.S: Hei kuunnellaan tähän väliin yksi arkistonauhapätkä meidän Valokuvataiteen museon kokoelmista.
Äänitallenne:
Jörn Donner: Pyörii niin sanotusti, joo. Roosilla ja minulla oli vähän samat harrastukset, paitsi en ollut valokuvaaja kovin paljoa. Se harrastus kohdistui elokuvaan ja tietysti on niin, että monet nuoret silloin, myöskin tänään, niin kuvittelevat pystyvänsä tekemään elokuvauraa ja tästä syntyi sitten ajatus tehdä tämä elokuva, lyhytelokuva Aamua kaupungissa, joka on hyvin vaatimaton sen takia, että meillä oli ehkä 300 metriä filmiä käytettävänämme ja kokonaan tuon Aamua kaupungissa kokonaispituus on 200 metriä. Elikkä jotain siis kaksi kolmasosaa siitä mitä me kuvattiin, niin tuli tänne elokuvaan. Siitä kai ymmärtää nykyinen katsoja, että se oli aika vaikea tehtävä. No, siinä on kokeellisuutta ja nuoruuden intoa. Rooshan oli minua jonkun verran nuorempi ja minulla oli kyllä se kuvitelma tämän jälkeen, tämähän tapahtui vuonna 54, että hän sen jälkeen jatkaisi elokuvantekijänä, mutta sittenhän tuli nämä ajatukset teoksista, jotka sitten toteutuivat. Ja muukin kuvaaminen ja oli hyvin vaikeata sen ajan Suomessa saada jotain aikaan elokuvan suhteen. Tässä nyt sitten se vaatimaton lopputulos.
E.S: Oliko tuttu ääni?
J.V: Eiköhän se Donner ollut.
E.S: Joo se oli Jörn Donner vuonna 2011. Haastattelijana olin minä. Mä en kuuluut tässä äänitteessä, mutta mulla oli kunnia ja ilo haastatella häntä siellä kaikkien tuntemassa ison kirjahyllyn omaavassa huoneessa. Tämä liittyi juuri tähän K-G Roosin näyttelyyn meidän Valokuvataiteen museolla ja sitten Donnerin ja Roosin yhteisiin töihin. Mitä sä sait tuosta pienestä arkistopätkästä Johanna? Jäikö joku resonoimaan mieleen?
J.V: No oikeastaan se ei ollut kauhean selkeä pätkä mun mielestä, mutta se mikä sieltä nyt jäi mieleen, oli tavallaan se ajatus niin kuin elokuvasta metrimitalla mitattuna. Et siinä tavallaan se yksittäisten kuvien olemus ja se leikkaamisen olemus ja se materiaalin suhde lopputulokseen. Ja kuinka elokuvan tekeminen on nimenomaan näitä: peräkkäisillä valokuvilla suunnan antamista jollekin tarinalle, pätkien rinnastamista toisiinsa. Ja ehkä myös se, että siinä sukupolvessa, joka äsken oli äänessä, niin juuri sen konkreettisuuden takia se suhde on ehkä kirkkaampi kuin digisukupolvella.
E.S: Totta. Nykyään ehkä puhutaanko minuuteista mieluummin. Tai miten sitä työnmäärää arvioidaan?
J.V: No joo, minuuteista. Materiaalista puhutaan aikana; en mä esimerkiksi ole, että 200 metriä. Suurin osa tuosta kuuntelusta meni siihen, että koitin miettiä, että nii’in, että paljonko on minuuteissa 200 metriä?
E.S: Joo mäkin bongasin sen metrimitan sieltä, että jännä määre. No sä olet myös käsikirjoittaja?
J.V: Joo.
E.S: Minkälainen käsikirjoittaja sä olet? Kyllä mä olen katsonut tosi paljon – mä olen ihan sun juttujen fani! Et Klikkaa mua on katsottu ja Tahdon asiat ja Ex-Onnelliset ja 70 on vain numero…
J.V: 70 on vain numero, sitä ei ole vielä nähnyt kukaan, koska se on ensi-illassa vasta elokuussa.
E.S: Joo.
J.V: Millainen mä olen kirjoittajana? Ehkä siinä se joku kuvallinen orientoituneisuus näkyy, että sitä on vähän hassua selittää, mutta tietysti kun rakentaa jotain konseptia tai rakentaa jotain tarinaa, niin se on epämääräisempää. Mutta siinä vaiheessa, kun mä kirjoitan jotain kohtauksia, niin mä katson valmista teosta, ja sitten mä vaan kirjaan ylös, mitä mä näen ja kuulen. Eli se teos on ensimmäisen kerran jo valmis siinä kirjoittaessa. Totta kai se muuttuu, siitä tulee uusi versio, sitten ne menevätkin vähän eri lailla ne tyypit, ja on vähän erilaisia kuvia ja eri kohtauksia eri järjestyksessä. Mutta kyllä se kamera on mulla päässä myös kirjoittaessa ja ääni korvissa.
E.S: Sit on tämmöinen juttu kuin inspiraatio. Voitko sä inspiroitua esimerkiksi tommoisesta yksittäisestä kuvasta kuin tuossa äsken katseltiin ja siitä lähtee tarina käyntiin ja henkilöt alkaa puhua ja… Tai inspiroidutko sä jostain toisesta taiteesta tai näetkö sä yksittäisiä kuvia jotenkin sun aiheiden lähtökohtana? Tai miten tämä prosessi menee?
J.V: No mä inspiroidun havainnoista ja sit ennen kaikkea toistuvista havainnoista, että kyllä melkein kaikki teokset on lähtenyt, niin kuin nimenomaan kaikki, no itseasiassa varmaan kaikki teokset silloin valokuvaaja-aikanakin ja ylipäätään kaikki puuhat ja tekemiset, niin lähtee jostakin semmoisesta, et joku asia tulee vastaan useamman ihmisen käytöksessä tai toiminnassa, tai että näkee jonkun asian niin monta kertaa, että ajattelee et tässä on nyt jotain, mikä mua kiinnostaa. Koska se, mitä mä näen niin kertoo myös siitä, mihin mä kiinnitän huomiota. Ei siitä, että sitä olisi jotenkin enemmän vaan, että mun silmät poimivat sitä asiaa nyt. Ja parhaillaan kirjotan sellaista uutta TV sarjaa kuin Hormonit!
E.S: Onko se työnimi?
J.V: Ei, se on ihan lopullinen nimi varmaan, ja kait siitä nimestä jo voi päätellä, että kun on 55-vuotias nainen, niin jostain havainnosta sekin lähti!
E.S: Kiva, että siellä on se huutomerkki. Mä luulin, että ne on kielletty nykyään, mutta ei… Oo, joo kuulostaa hyvältä! Mä yritän aasinsiltaa tai jotain rakentaa nyt Jaakko kuvan käyttämisen viestinnän välineenä kun se on tätä sun osaamista meillä. Mä tiedän, että iso osa sun työtä näyttelyihin liittyen meillä on valita niistä taiteilijan teossarjoista tai yksittäisitä kuvista tai teemoista tai ilmiöistä kuvia, joita sitten käytetään viestinnässä ja tehdään sillä tavalla jotain sisältöjä tutuksi ihmisille.
J.V: Saako tässä esittää apukysymyksen?
E.S: Saat.
J.V: Liittyen nimenomaan siihen Kubrickin näyttelyyn.
J.L: Joo.
J.V: Koska kun hän työskenteli lehtikuvaajana ja reportaasikuvaajana, ja sitten kun ajattelee niitä hänen elokuviaan tai ainakin esimerkiksi se Kubrickin esikoiselokuva, joka mun mielestä nimenomaan sen kuvakerronta on hirveen paljon sukua sotakuvaajien kuvakerronnalle, niin minkälaiset kuvat sun mielestä kantavat parhaiten sitä viestinnällistä funktiota? Koska just ne Kubrickin kuvat Life-lehdelle ovat olleet sitä viestintää ja musta sitä on sirottunut sinne elokuvien puolelle myös etenkin alku-uralla.
J.L: Kyllä. Kubrickissa on ehkä se, kun lähtee hakemaan sitä, mikä on ihmisten mielikuva Kubrickista ja miltä Kubrick näyttää, niin ainakin itsellä tuntuu, että sellainen Kubrickin selkeä lookki, niin se painottuu ehkä sinne 60–70 -luvuille, jolloin on tullut Kellopeliappelsiini ja Avaruusseikkailu tai Hohto -80. Että alkaa olla semmoinen, että Kubrickin leffat näyttää aina samalta. Että sittenhän tavallaan siellä alkupäässä siinä tyylissä oli enemmän hakemista, etenkin siinä, kun hän oli nuorena lehtikuvaajana Lookissa, ei silloin ollut eikä varmasti pidäkään olla lukittunut; että mä kuvaan, mulla on aina tällainen samanlainen kompositio näissä kuvissa ja muuta. Mutta tavallaan, kun saa nähtäväkseen niitä Kubrickin lehtikuvia, niin kyllähän alkaa heti katsomaan silleen, että tässä on elokuvaaja, joka harjoittelee tai löytää ja etsii itseään ja huomaa, että niissä kuvissa on hyvin paljon semmoisia kompositioita, että tähän on tosi helppo kuvitella se liike siihen. Ja jotenkin henkilöiden väliset suhteet. Näkee, että on tämmöistä tavallaan astarboard materiaalia: mitä tässä tapahtuu, jos tämä henkilö liikkuisi, mistä hän tulisi ja minne hän menisi ja minkälaista tunnelmaa tällä haetaan. Niin se on siinä Kubrickin näyttelyssä myös viestinnälliseltä kannalta: lähtee etsimään niitä mielleyhtymiä Kubrickin myöhempään ilmeeseen ja antiin.
E.S: Vahvistaakseen niitä mielikuvia tavallaan…
J.L: Niin kyllä, jonkinlaista. Rakentaa vähän siltaa täältä tultiin ja tänne ollaan menossa.
E.S: Hei mä tiedän, että te olette tuoneet mukananne kuvan, joka on tarkoituksella ylläri. Mitä sä olet Jaakko tuonut meille? Kerro vähän sun kuvasta!
J.L: No, mä otin mukaani näitä Kubrickin näyttelykuvia: kuvia, jotka ovat osa tätä pressikuvasettiä, josta vähän puhuttiinkin. Niin mulla on tällainen kuva, jossa on sirkus tulossa kaupunkiin. Siellä takana mies ajaa trapetsilla polkupyörällä ja polkupyörästä roikkuu kaksi trapetsitaiteilijaa, ja tuossa edessä on pukumies käsi suun edessä kuuluttamassa jotain. Ja tässä mua viehätti ihan tämmöinen kompositio, että tässä on kaksi kerrosta missä tapahtuu jotain: taustalla nämä trapetsitaiteilijat ja edessä tämä kuuluttaja. Tämä on just sellainen kuva, että tähän on helppo kuvitella liike, että kun katsoo tarkemmin toi solmiokin tuossa vähän heilahtaa. Pystyn sieluni silmin näkemään, kuinka ensin kuvataan näitä taiteilijoita ja tämä mies työntyy tähän kuvaan tuolta sivusta huutamaan jotain kuulutusta ja tässä kaikkien näiden assosiaatioiden kautta mitä näistä Kubrickin varhaistuotannon kuvista tulee, niin mulla ei niinkään noussut assosiaatioita pelkästään Kubrickin elokuviin vaan myös moniin muihin elokuvantekijöihin, jotka ovat myös ottaneet vaikutteita Kubrickista. Että tämä on sellainen kuva, mistä mulla tulee nämä Coenin veljesten komediat mieleen, että niissä on usein tommoista vauhdikasta, vähän semmoista ”screwball slapstic”k meininkiä ja sitten tuommoinen hassu huutava mies työntyy tuohon kuvaan eteen.
E.S: Mitäs Johanna sulla lähtee raksuttamaan tuosta Jaakon kuvavalinnasta?
J.V: Toi on ihan yksittäisenä itsenäisenä kuvanakin ihan hirveän kiinnostava ja semmoinen, että siinä on tosi paljon, niin kuin esimerkiksi noiden sirkuslaisten vapaus suhteessa tuon virkamiesmäisen ahdistuneen, siis että miten ahdistunut toi on tuon pukunsa ja takkinsa välissä ja noi toiset tuolla ilmassa kevyinä! Heti lähtee näistä henkilöistä tarina liikkeelle ja tietysti kompositiosta; kaikesta, mikä tuossa on. Mutta se on kiinnostava, että kaikki ne Kubrickin valokuvat, mitä mä löysin netistä, niin niissä oli aina henkilöitä. Et valokuvahan on täynnä sellaisia kuvia, joissa ei ole ihmisiä. En tiedä, onko sitten tämä elokuvantekijöiden esihistorialle tyypillisempää, että siellä on aina ihmisiä niissä kuvissa. Koska niihin ihmisiin me voimme samaistua, ja niihin me helpommin lähdemme synnyttämään sitä tarinaa ja ne kantavat itsessään sitä elämäntarinaansa mukana joka ruutuun, johon ne astuu, niin kuin tämä ukkeli tähän. Niin ehkä se on sellainen, et sen takia sieltä löytyy ne ihmiset aina.
E.S: Niin. Mitä toi huutaa? Laita sille vuorosanat suuhun.
J.V: Tuolloin ei ollut vielä kännyköitä – mutta se mun niin kuin ihan, jos nyt olen rehellinen – niin se assosiaatio on se, että musta se puhuu niin kuin kännykkään ja selittää jotain yksityisasiaansa ja jotain sellaista just sen niin kuin sen elämänsä ja ruuhkavuosiensa murhetta. Vaikka niin, mun korvissa se sanoi, että ”En mä nyt ehdi sinne siiheksi”.
E.S: No niin! Miten se muuttuukaan, jos se vaikka huutaisi, että yksi vaaleapaahto kauralatte tänne, tai niin kuin… No hei Johanna, sä olet tuonut aika isonkin kuvan. Ihan kehyksissä ottanut kotiseinältäsi pois.
J.V: No ei ollut kotiseinällä. Se itseasiassa oli Helsingin elokuvaäänityksen seinällä. Paitsi se oli otettu pois, kun kaveri pyysi joskus vuosia sitten, että onko mulla jotain valokuvaaja-aikaista taidetta, ja sitten mä vein yhden näyttelyn niiden seinälle. Tämä oli sellainen näyttely missä oli ihmisiä arkisissa tilanteissa, ja ne olivat kuolleet kesken kaiken. Oli kolme naista saunan lauteilla kuolleina. Just tämmöinen itseasiassa, tämän tapainen tilanne, että aamiaispöydästä koko perhe delannut, rautatieaseman laiturilla ihmiset ikään kuin kuolleet. Ja sitten jotenkin se jonkun pelottavan ulkopuolisen tunkeutuminen arkipäivään jostain syystä tähän korona-aikaan sopi hyvin. Ja sitten mä valitsin sieltä tämän nuoren miehen, joka on jossain lapin vaelluksellaan kellahtanut mättäälle. Ja tähän teokseen liittyi sitten tällainen ääni- ja hajuinstallaatio: siellä oli ruusun terälehtiä lattialla siinä näyttelytilassa, missä nämä olivat, ja sitten siellä soi Prinsessa Ruusunen soitettuna ei nokkahuilulla, vaan mikä tämä on…melodika! Mutta se oli vähän semmoinen, että onko nämä noiduttu uneen vai ovatko ne kuolleita? Ja Hyrmä, tosiaan se nimi tuli, että se on vähän niin kuin ”hurme” ja” hurma”, ja se on semmoinen abjekti: tuntematon, joku outo.
J.L: Tyrmä?
J.V: Hyrmä. Mutta tota…
E.S: Minkälaista sun henkilöohjaaminen oli silloin valokuvausaikana? Miten tätä on ohjattu tätä tilannetta?
J.V: Mun henkilöohjaaminen oli sellaista, että mä olen saattanut kaikki ystävät ihan todella, siis että olen makuuttanut ihmisiä alasti kylmällä kalliolla minuutin valotuksen ajan yöllä ja käskenyt heitä kävelemään reisiä myöten kylmään veteen talvella ja... Mun henkilöohjaus on ollut julmaa, ja mä olen loputtoman kiitollinen näille malleilleni. Mutta tässä oli ehkä se kiinnostavaa myös, että jos tekisi elokuvaan kohtausta, missä ihmisen pitää näyttää kuolleelta, niin se on paljon vaikeampaa kuin valokuvaan, joka nappaa sen hetken.
E.S: Mitäs tämä sulle viestii Jaakko tämä Johanna Vuoksenmaan kuvatuominen?
J.L: Siinä on kanssa paljon asioita, että ensin katsoi ihan pelkkää kuvaa, sen jälkeen tulee tämä uusi tieto, niin muuttaa heti sitä vastaanottoa. Että ihan jos mä en tietäisi kuvasta mitään, niin kyllä mä olettaisin, että hän on elossa, että jonkunlaista syvää eksistentiaalista tuskaa siinä käy läpi. Näperöi siinä jäkälää ja on ehkä aika irrallaan tuosta muuten kauniista ympäristöstä. Tunnelma on surullisempi, mutta sitten kun saa tiedon tästä – vaikka, että hän on kuollut ja tässä on elämän niin kuin sattumanvaraisuus, että kaikki me ollaan tätä materiaa täällä maailman kaikkeudessa ja hän on kellahtanut siihen ja tullut lähemmäksi tota kiveä ja muuta – niin siihen tulee jotenkin, sit se ei yhtäkkiä olekaan niin surullinen se tilanne, vaan jotenkin tulee semmoinen toteavampi.
E.S: Mulle Johanna Vuoksenmaa sun leffat, ovatko ne nyt vähän komedioita? Ainakin mä nauran aina, toivottavasti se on tarkoitettu niin.
J.V: Juu juu.
E.S: Mutta tässäpä ei paljon nyt sitten pidä naurattaa.
J.V: Ei, se on ihan totta. Mut ehkä sitten se Prinsessa Ruusunen ja se, että soitetaan… Siinä installaatiossa sitten se koominen, se vapauttava aspekti ehkä tuli sen äänen ja hajun kautta, että pelkkinä kuvinahan nämä ovat ihan sairaan synkkiä.
E.S: Niin, siihen tuli moniulotteisuutta ja...
J.V: Niin, et siihen tuli joku pakotie siitä kauhumaisemasta.
E.S: Miten mulla Jaakko on sellainen pieni aavistus; onko sulla joku bonuskuva vielä mukana? Katotaas vielä yksi sun tuominen…
J.L: Mulla on enemmänkin täällä...
E.S: Ota yksi vielä.
J.L: Plakkarissa näitä Kubrick-kuvia. Toinen on sitten tämmöinen kuva: Kubrick oli Columbia University:ssa kuvaamassa yliopiston arkea ja toimintoja ja sieltä on sitten kuvattu ihan luentosalissakin ja muutenkin kaikkea tommoisia tutkijoiden jänniä kojeita ja muuta. Tässä kuvassa on nyt kuusi henkilöä katsovat jotain tommoista, mikä ihmeen mineraalipuristin vai mikä se onkaan mitä he siinä katsovat. Ja tuossakin on semmoinen niin kuin heti tommoinen komiikka, kun alkaa katsomaan tuota kuvaa vähän tarkemmin. Että kuinka lähellä ne kaikki ovat siinä toisiaan; heidät on aseteltu siihen kuvaan ja siinä yhden henkilön leuka on toisen päälaessa kiinni, että on saatu mahtumaan pienelle alalle, mikä siinä on ihmisille vapaana. Ja tämä nosti paljon tämmöisiä niin kuin elokuva-assosiaatioita mulle. Tai tästä mulle tuli mieleen Wes Andersonin elokuvat, toi on melkein kuin kohtaus tuosta Steve Zissoun vedenalainen maailma -elokuvasta, missä kaikki päähenkilöt ovat ahtautuneet semmoiseen pieneen sukellusveneeseen tällä tavalla katsomaan yhtä asiaa.
E.S: Mä en oikein tunne niitä Andersonin elokuvia, mikä tässä on semmoista? Pystytkö sä erittelemään sitä mistä se assosiaatio syntyy?
J.L: Se on ehkä se, miten noi henkilöt on tuohon aseteltu. Ja semmoinen itseasiassa niin kuin detalji on tämä: tässä on yksi henkilö, joka on sikhi, ja hänellä on turbaani päässään. Ja sitten on usein niissä Andersonin elokuvissa vähän, mistä niitä on kritisoitu, että niissä on vähän ripoteltu semmoisia vähemmistön edustajia vähän niin kuin maustamaan sitä kokonaisuutta. Niin tämä jotenkin tämä asetelma ja sitten tämä turbaanipäinen henkilö tässä näin tuovat heti siihen tiettyyn elokuvaan, heti vie sen assosiaation.
E.S: Mikäs Johanna sun mielestä tässä olisi tyylilaji? Jos tämä olisi elokuva?
J.V: Vähän tuommoinen Komisario Palmu. Siis silleen, että siinä on joku mysteeri tai joku jännityselementti, mutta kuitenkin silleen komediallisesti, niin kuin siinä on rytmi. Se on kiinnostava: tuossa kuvassa mun mielestä on olemassa rytmi mukana ja sitten siinä on voimakkaasti kanssa suunta. Toki tämä on just semmoista reportaasikuvausta, että siihen on haluttu sekä ”ketkä katsovat” ja ”mitä katsotaan” ja näin. Mutta siinä noi katseet on niin voimakkaasti suunnattu tuohon elementtiin, joka on jotenkin rapistunut. Niin se oli hauska, että eka assosiaatio tätä katsoessa oli se, että noitten katseet on syöneet tuota katseen kohdetta! Ja siitä lähti tosi isot kelat siis silleen, että mitä käy, että kun me katsotaan jotain asiaa tarpeeksi, niin se rapautuu, tai sen muoto muuttuu sellaiseksi, minkälaisena me halutaan se nähdä. Tai jos jostain asiasta puhutaan paljon, niin se muuttuu. Ja toi on musta tosi iso kuva; niin kuin sellainen symbolikuva, niin kuin katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta.
E.S: Joo ja sitten mulle tulee kyllä aika näyttämöllinen asettelu, että se on varmaan… En tiedä, kun en tiedä tuota vempainta, että katsotaanko sitä vaan toiselta puolelta, vai onko se nyt tähän kuvaustilanteen kannalta näin tehty. Ja vähän tulee semmoinen alakoululaiset luokkaretkellä Fazerin karkkitehtaalla, että niillä on ehkä just joku tämmöinen kiinnostus kohdistuu tuohon aineeseen. Kiitos teille Johanna Vuoksenmaa ja Jaakko Laasanen meidän museolta! Tämä oli ilo!
J.V: Niin minustakin, kiitos!
J.L: Kiitos, kiitos!
E.S: Kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän ja lukuisat muut jaksot voit kuunnella Spotifysta tai sitten Applen podcasteista. Ja jos nämä kaikki kuvat alkavat kiinnostamaan tosi paljon, niin kuin me toivotaan, niin mene sitten meidän museon nettisivuille www.valokuvataiteenmuseo.fi. Siellä on linkit kuviin ja nämä kuvat joista me juteltiin. Moikka!
