Vieraina: Valokuvaaja Magnus Scharmanoff ja Valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Anna-Kaisa Rastenberger.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Tänään me jutellaan rakennetusta valokuvasta. Minähän olen vanha ja tuttu Erja Salo ja sitten meillä on täällä meidän museolta meidän näyttelyintendentti Anna-Kaisa Ankka Rastenberger. Onko ok, että tästä eteenpäin sä olet Ankka?
Anna-Kaisa Rastenberger: On. On tosi ok.
E.S: Tervetuloa.
A-K.R: Kiitos.
E.S: Ja sitten meillä on valokuvaaja Magnus Scharmanoff, moi.
Magnus Scharmanoff: Moi.
E.S: Hei nyt tämmöinen yllättävä alkukysymys, mistä te ette tiedä mitään, mutta lyhyesti miten valokuva on jo tänään ollut teidän elämässä? Ankka?
A-K.R: Joka aamu luen erilaisia nettijulkaisuja, paria suomalaista ja ainakin yhtä ulkomaalaista ja katselen aamuisin myös tosi kiinnostuneena, että miten päivän tapahtumat on kuvitettu.
E.S: Entäs sun Magnus?
M.S: Mä olen aloittanut päiväni perinteisellä kännykkäomakuvalla, parvekkeella tällä kertaa.
E.S: Perinteinen, siis sä olet vuosikymmeniä ottanut vai?
M.S: Kyllä, niitä on aika paljon.
E.S: Mitäs sitten, miten sä nautit niistä jälkikäteen?
M.S: Mä mietin, että pitäisi semmoisen pienen yksityisnäyttelyn, jossa seinät olisi ihan täynnä, olisi niin kuin satoja omakuvia.
E.S: Mä vähän googlasin, aika yllättävää tätä rakennettu valokuvaa ja sitten tuli tämmöinen termi kuin staged photography. Itselläni mulla tulee mieleen, kun puhutaan rakennetusta valokuvasta, että se on siis jotain mikä tehdään. Että siinä on ehkä jotain ohjaamista tai ohjausta mukana, varmaan jotain tiimityötä, rakennetaan jotain miljöitä, tekniikalla voidaan rakentaa kuvaa, sitten kuvauspaikan valinnalla. Mitä muuta on rakennettu valokuva?
M.S: No siihen liittyy tämmöinen performatiivisuus, että se niin kuin tapahtuma, vaikka lopputulos on sitten kuva, jonka kaikki näkee, mutta se niin kuin itse tapahtuma on eräänlainen performanssi suljetulle yleisölle, että yleensä jos on vaikkapa kadulla, jossa on suljettu katu, jossa on valoja ja assistentteja ja esiintyjiä ja maskeeraajia ja ties mitä, niin se on suljettu tila, että katsojilla ei ole siihen pääsyä, mutta sitten jälkeenpäin se on julkista.
E.S: Entäs Ankka?
A-K.R: Mä voisin lisätä tuohon, että mun mielestä rakennettuun valokuvaan liittyy se ymmärrys siitä valokuvan ottamisen historiasta myös semmoisena niin kuin hetken tallentajana ja nyt mä tässä vähän seuraan sellaisen kanadalaisen valokuvaajan kuin Jeff Wallin ajatusta, että oikeastaan se miksi rakennettu valokuva tällä hetkellä on niin tärkeä osa valokuvaa, valokuvan erilaisia käyttöjä ja valokuvataidetta, niin se liittyy just siihen, että meillä on ollut tietyssä vaiheessa semmoinen vahva usko siihen, että valokuva pystyy tallentamaan hetken ja todistamaan jotain ja juuri tietoisuus siitä on tavallaan tehnyt sen hetken rakentamisen kiinnostavaksi.
E.S: Mutta nyt mä näytän teille kuvan, joka on meidän museon erittäin laajasta, miljoonia kuvia kattavasta kokoelmasta. Mitäs siinä on meneillään? Mitä näette? Heitelkää ihan vapaasti.
M.S: Surua ja kuolemaa ja iso risti ja hyvin pelkistetty tämä rakennettu tila. Jossain studiossa mustiin pukeutunut nainen kumartuneena, ehkä hän rukoilee. Pitkä heittovarjo.
A-K.R: Hyvin vahva tosiaan ristin mallinen varjo tuossa taustalla, joka joko uhkaa tai laskeutuu tämän hahmon päälle, joka on täysin mustiin pukeutunut. Niin kuin Magnus sanoikin, niin sitten hänellä on vielä tämmöinen musta suruharso kasvojen edessä. Tämä hahmo on kääntänyt selkänsä tälle ristille, mutta risti ihan todella selkeästi niin kuin lähestyy ja liittyy tähän hahmoon ja hahmolla on kädessä ilmeisesti kukkia ja näyttää tämmöiseltä todella hautajais- tai suru tai jotenkin aivan epätoivoisen tilanteen kuvaukselta.
E.S: Joo te paljon viittasitte ja selkeästi tässä oli paljon symboliikkaa. Siellähän kuvan alhaalla lukeekin tämmöinen teosnimi, vanha kunnon teosnimi, Sarja: Symboolit no2, ja tämä on tosiaan valokuvaaja Otso Pietisen teos nimeltä Suru, sarjasta Symbolit vuodelta 1945. Ja ehkä tämä on vähän tällaista Trivial Pursuit -tietoa, mutta hän oli kuvanveistäjä Eila Hiltusen mies ja koko suku oli valokuvaajasukua myös veli Matti ja isä. Ja veljensä Matin kanssa Otso Pietisellä oli valokuvausstudio Lauttasaaren rannassa. Vieläkin olemassa, aikoinaan tosi hulppea teollinen hieno studiotila. Tämä on ollut monessa monessa valokuvanäyttelyssä pohjoismaissa aikoinaan ja ilmestynyt vuonna 1946 semmoisessa kirjassa kuin Kameran taidetta ja ehkä saanut aika monta ihailevaa katsetta osakseen.
A-K.R: Anteeksi mä keskeytin.
E.S: Joo sano vaan.
A-K.R: Nyt kun sä sanoit tämän vuosiluvun mikä nyt ehkä tässä olisi tämä 40 -luvun pystynyt tunnistamaankin, niin tietenkin tämä risti täällä näyttää myös Suomen lipun ristiltä. Eli ajatus jotenkin tähän toisen maailman sodan jälkeiseen aikaan, tulee semmoinen kansakunnan surun symbolifiilis eri tavalla.
E.S: Mitäs rakennettu kuva on historiallisesti ollut Ankka? Varmaan paljon aikaisemminkin kuin 40-luvulla on käytetty symboliikkaa ja luotu mielikuvia ja..
M.S: Eikö ihan alusta alkaen ruvettiin aika ekspressiivisesti yhdistelemään negoja.
A-K.R: Kyllä.
M.S: Tekemään aika hienoja kollaaseja.
E.S: Millä vuosikymmenellä me ollaan silloin?
M.S: 1800-luvulla.
A-K.R: 1850-luvulla jo. Ja siis sekä niitä negojen yhdistelyä, että sitten, kun mä menisin vieläkin taaksepäin, eli ihan siihen valokuvan lanseeraushetkeen ja niihin esihenkilöihin, jotka kehitteli valokuvausta, joista nyt on pakko mainita yksi, eli Hippolyte Bayard joka ihan näissä ensimmäisissä julkaistuissa kuvissa lähtee leikkimään tällä performatiivisuudella ja alusta asti Bayardin kuvissa on läsnä se ristiriita siitä, että hän esittää kameralle asioita, joita sitten kun hän katsoo niitä kuvia ja näyttää niitä kuvia, niin hän selittää eri tavalla kun tämä tilanne on ollut. Eli yksi kuuluisimpia on tämä hänen Omakuva hukkuneena, ihan sieltä 1840-luvun taitteesta, jossa hän on kuvannut itsensä seinää vasten. Omakuva, esittänyt siis itseään ylävartalo paljaana ja tässä kuvassa itseasiassa näkyy hänen rusketusrajansa, eli hänellä on ruskeat kämmenet ja ruskea pää ja ruskea kaula, elikkä tämmöinen ihan paidan rajat. Ja sitten hän selittää, että kyse on Omakuva hukkuneena, että hänen kehonsa alkaa jo mädäntyä ja siitä tämä ruskea väri tulee. Tämä tämmöinen epätoivoinen itse suisidaalinen suhtautuminen itseen liittyi siihen, että Bayard koki, että hän ei saanut arvostusta eikä saanut sitten kunniaa tästä valokuvan keksinnöstä mikä meni muille valokuvaajille.
E.S: Eli se oli niin kuin poliittinenkin sitten.
A-K:R: Se oli poliittinen, se oli niin kuin tämmöinen hyvin nerokkaasti käytetty taidetta ja valokuvaa politiikan välineenä. Mutta sitten niin kuin noiden negojen yhdistely, niin 1850-luvulla ainakin Oscar Gustav Rejlander, ehkä hänen kuuluisin teoksensa, on tämmöinen The Two Ways of Life eli Kaksi tapaa elää. Joissa hän yhdisti 32 negatiivia yhteen ja kuvasi tämmöistä niin kuin ihmiskehoja kuvittamassa hyveitä ja syntejä ja tämä oli todella massiivinen työ minkä hän teki ja se näyttää siltä, että se kuva on ollut tapahtuma, joka on ollut esitetty kameralle, mutta se on yhdistelty todella monista negatiiveista.
E.S: Joo sä kuvasit aika paljon tuommoisia työprosesseja, eli tavallaan just sitä mitä voi nyt sanoa myös performatiivisuudeksi. Meillä on Valokuvataiteen museon kokoelmissa Magnus sulta kaksi teosta semmoisesta sarjasta kuin Sankariveljekset.
M.S: Joo.
E.S: 1993.
M.S: Joo.
E.S: Niillä on tällaisia kertovia nimiä, kun: Mies, joka solmi kengännauhansa ja Mies, joka avasi säilykepurkin. Ne on meidän kokoelmissa. Aika valtavia teoksia, ne on yli metri kertaa metri.
M.S: Joo.
E.S: Ja martiaalisia. Niissä on semmoiset olisiko vähän sähkönsiniset satiinikehykset.
M.S: Joo.
E.S: Muistatko sä ne duunit?
M.S: Muistan muistan, totta kai.
E.S: Ne on kuitenkin viimevuosituhannen loppupuolella.
M.S: Nii’in, kyllä.
E.S: Joo, varmistelin, kun mä aion nimittäin kysyä, että minkälainen sun työprosessi oli niitä töitä tehdessä? Miten sä rakensit ne?
M.S: Se oli mun lopputyö TAIKista, niin mä otin sen studion haltuun, siellä on hienot laitteet, mutta ei juurikaan käyttöä silloin ollut ja silloin oli semmoinen päähänpinttymä, että kaikki piti tehdä itse. Piti esiintyä itse ja maskeerata itse ja kuvata itse ja kehittää filmit itse ja vedostaa itse ja rakentaa kehykset itse ja panna itsensä likoon täysillä. Ja mulla oli semmoinen idea, että nämä on niin kuin maailman pienimmät sankarit, niiden sankariteot on minimaaliset, että ne just solmii kengän nauhansa ja avaa säilykepurkin ja sitten vaikka tämän säilykepurkin avaa, niin hän niin kuin avaa yhden hernekeittopurkin, mutta sitten samalla hän ruokkii kokonaista sukupolvea, yksin eläviä miehiä. Ja sitten kun ne esiintyy kuvassa, niiden pitää kuitenkin suoda niin kuin tämmöinen taidehistoriallinen tapa esittää sankaria tämmöisessä jumalallisessa valossa ja mahdollisimman mahtipontisesti, niin tästä syntyi tämmöistä hauskaa ristiriitaa. Ja mä sitä projektia varten kasvatin puoli vuotta partaa, että olisin sanakrillisen näköinen ja sittenhän se oli suuri läpimurto, varmaan mun hienoimpia näyttelyitä, josta mä sitten sain vuonna -94 perustettiin tämmöinen suomipalkinto, niin mä sain nuoren taiteen suomipalkinnon ja olen esiintynyt Hesarin kannessa yhdessä Tove Janssonin kanssa. Mä olin nuorin, niin hän oli vanhin, joka sai sen palkinnon silloin ja se oli suuri menestys. Nämä on ollut ympäri Eurooppaa esillä sitten myöhemmin.
E.S: Oliko niitä teoksia useampia, kun oli tämä säilykepurkin avaaja ja kengän nauhojen solmija, oliko vielä, koska ne on niin jänniä nimiä?
M.S: Joo niitä on seitsemän, seitsemän veljestä.
E.S: Muistatko vielä muutamia?
M.S: No siellä on esimerkiksi Mies, joka lainasi kirjan. Hän lainasi Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata. Sitten on Mies, joka ajoi partansa, joka oli julistekuvalla. Ja Mies, joka pesi sukkansa. Ja vastaavia tämmöisiä pikkutekoja.
E.S: Arjensankareita.
M.S: Joo.
E.S: Ja sä olit se mies?
M.S: Joo.
E.S: Niissä kaikissa.
M.S: Kyllä. Et silloin opettelin käyttämään itselaukaisijaa ja siinä yhdessä kuvassa mä olen sidottu kiinni vaatepuuhun, niin silloin piti olla avustaja laukaisemassa kameraa, mutta muuten touhusin öisin yksin siellä valokuvataiteen laitoksen studiossa.
E.S: Mikäs näistä sankariveljeksistä onkaan se, josta tulee kovasti mieleen myös tämmöinen niin kuin pyhimys viittaus, Pyhä Sebastian?
M.S: Niin kyllä noissa on just se Mies, joka solmi..
E.S: Kengännauhansa.
M.S: Joo.
E.S: Kyllä. Se on niin selkeä, että vaikka nyt ei Pyhää Sebastiania tunnistaisi, niin vähän niin kuin tavallaan ristiriitainen viesti, koska sä luet teosnimi on Mies, joka solmi kengännauhansa, sitten sä katsot alastonta miesvartaloa. Eikö se Sebastian ole se, joka on nuolet lävistänyt?
M.S: Joo, tommoiset kumi vai nuppinuolet.
E.S: Hei nyt on semmoinen hetki, että me kurkistetaan museon äänitearkistoon. Eli me kuunnellaan nauhoitepätkä, jossa Susanna Majuri kertoo omasta Kultakolikot nimisestä teoksestaan vuodelta 2009, joka oli meidän Kaapelitehtaan tilojen Vedentutkijan tytär -näyttelyn yhteydessä esillä, ja tämähän on sikäli aika ajankohtainen nyt syksynä 2021, meillä tuossa Kämp Gallerian K1 tilassa aukeaa Susanna Majurin Rakkaus -näyttely.
Äänitallenne:
Susanna Majuri: Tämä on uusin kuvani, joka on ensimmäistä kertaa esillä. Siksi juttelenkin siitä ensimmäistä kertaa nyt sinulle. Löysin ihastuttavan Fazerin vanhan suklaarasian kirpputorilta ja tiesin heti, että siinä on jotakin merkittävää, tunnistin tuon lähdön tunteen ja turkoosin veden ja halusin tehdä tarinan tästä. Tarkkailen usein tyttöjä ja pyydän heitä kuviin. Tässä kuvassa oleva Olivia oli todella taitava malli ja minusta oli hauskaa, kun hän sanoi: Nyt tiedän mitä tämä on, tämähän on niin kuin näyttelemistä. Hän sanoi liikkuessaan sulavasti veden alla. Kiitoksia Olivia ja kiitoksia sorsat.
E.S: Kiitoksia Susanna Majuri. Sä olet Ankka ollut meidän näyttelyamanuenssi Maria Faarisen kanssa toinen kuraattori tässä Susanna Majurin Rakkaus -näyttelyssä. Minkälaisen semmoisen niin kuin kuvan rakentamisen ajattelun sä tunnistat Majurin töissä?
A-K.R: Mulle Majurin töissä on ihan hirveen keskeistä se medium, eli valokuva ja se, että hän käyttää valokuvaa tapana rakentaa tämmöisiä fiktiivisiä fantasiamaailmoja, ja se on ihan hirveän erilaista kuin jos hän tekisi tai jos se tehtäisi maalaamalla. Ja sitten mikä tuossakin tuli nyt tuossa äänitepätkässä esiin ja muistutti mua siitä, että kun Susanna Majurin valokuvista puhutaan, ja niitä analysoidaan, niin puhutaan paljon just tästä esimerkiksi sukupuolen häilyvyydestä ja puhutaan tästä ajasta, jolloin ihminen ei ole vielä niin kuin kasvanut selkeästi mieheksi tai naiseksi, vaan on jotenkin tämmöinen vähän siinä välissä, niin kuin usein teini-ikäisenä se kokemus voi olla, tai pitempäänkin elämässä. Mutta sitten hirveän harvoin Susanna Majurin teosten yhteydessä puhutaan niistä prosesseista, jotka edelsi niitä kuvia, elikkä vedessä sukeltaminen on kylmää. Se on kova kokemus ja se ei ole ihan itsestään selvää, että malli siihen kykenee tai että siihen liittyy semmoisia ruumiillisia tuntemuksia, jotka unohtuu välillä niiden teosten estetiikan vuoksi siitä tulkinnoista. Ja nyt toi äänite palautti mieleeni juuri sen, että kun mä tein 2010 Susanna Majurin kanssa hänen näyttelyä Kaapelitehtaalle ja nyt sitten olen saanut tehdä tätä, joka aukeaa tänä syksynä, niin taas palautunut mieleen se, että miten paljon niihin liittyy semmoisia erilaisia kehollisia asioita jotka ei näy välttämättä tai jotka pitää muistaa lukea siitä kuvan rakentamisen prosesseista jotka ei näy siinä lopullisessa kuvassa. Mitä sä ajattelet Magnus noista Majurin kuvista?
M.S: Kyllä mä aina olen ihaillut ja musta on suvereenia se veden hankala väline, miten hän on ottanut sen haltuun ja nehän on isoja ja värikkäitä töitä ja kyllä mä olen aina fanittanut. Ikävä kyllä en ikinä päässyt tapaamaan häntä, mutta varmasti mielenkiintoinen persoona myös.
A-K.R: Kyllä.
E.S: Joo ja kun sun töissä Magnus oli niitä taidehistoriallisia viittauksia.
M.S: Niin.
E.S: Sankariveljekset sarjassa, niin Susanna Majurillahan on no, musiikkiin hän viittaa. Eikö vaan Ankka?
A-K.R: Musiikkiin ja kirjallisuuteen esimerkiksi. Hyvin paljon islantilaiseen kirjallisuuteen, uuteen ja vanhempaan. Ja Tove Janssoniin ja musiikista sitten Björkiin ja PJ Harveyhyn.
E.S: Niin Susanna Majurihan olisi tavallaan voinut tehdä helpommin ja käyttää Photoshoppia, mutta hänellähän oli niitä valtavia vaihtuvia pressumaisemataustoja, jotka hän upotti esimerkiksi johonkin valitsemaansa uima-altaaseen ja se oli sen tyyppinen se prosessi ja mä tiedän, se oli just niin hänelle tärkeää eikä esimerkiksi jonkun kuvankäsittelyohjelman käyttäminen.
M.S: Joo.
A-K.R: Ja se on ehkä just se niin kuin hienous siinä rakennetun valokuvan taustalla, kun sitä kuvaa alkaa ajatella, että miksi se on tehty sen performanssin kautta, sen tilanteen kautta ja miksi se on tehty nimenomaan valokuvalla, jolla on tämä historia semmoisena hetken tallentajana ja miten se vaikuttaa katsojaan, että kyseessä ei ole esimerkiksi maalaus, joka on sitten ehkä vahvemmin sidoksissa johonkin semmoiseen ajatukseen materiaalisuudesta ja sen tekijän intentioista.
E.S: Mä en voi olla Magnus kysymättä, kun tässä aika paljon ollaan tekemisissä tarinan kerronnan kanssa, että miten se tarina viritetään? Miten vaikka se katsoja kutsutaan myötäelämään jotain asiaa? Sitten mihin vielä viitataan, annetaan teosnimi. Työskentelyprosessissakin, okei sä olit nyt yksin, mutta tiimityö olisi mahdollista ja siitä voi erottaa ne eri osa-alueet, niin mitä se elokuva sulle merkkaa ylipäätään?
M.S: No mä siis rakastan elokuvaa ja -97 tein semmoisen ison projektin, jonka nimi oli Tappion tunne, jossa formaattikin on muuttunut Sankariveljesten pystykuvasta tämmöiseen niin kuin cinemascope formaattiin, jossa musta tehtiin silloin dokumenttielokuva myös, niin oli filmiryhmä myös monessa kuvauksessa mukana, niin se meni lyhytelokuvan tekemiseen niin kuin lähelle sitä, ne mun tuotannot, et kyllä tämä narratiivisuus on erittäin tärkeää. Ja tällä hetkellä työstän uutta näyttelyä, johon tulee myös videoteoksia, jossa on pieniä stooreja. Niin tykkään kirjottaa ja tykkään piirtää, että mähän piirrän kaikki mun valokuvat etukäteen, et on aika tarkka luonnos olemassa, jossa on kaikki mittasuhteet oikein ja sitten on lavastesuunnitelmat ja muut tämmöiset, niin.
E.S: Eli rakentamalla valokuvan sä saat leikkiä kaikkien sun lempijuttujen kanssa, mitä sä tykkäät tehdä.
M.S: Kyllä, Kyllä.
E.S: Eli se työprosessi osuu maaliin.
M.S: Joo.
E.S: Hei mä tiedän, että teillä on molemmilla kuvat mukana. Aloitetaan Ankka susta. Minkä kuvan olet tuonut meille? Näyttää olevan läppärin näytöllä.
A-K.R: Kyllä. Okei, no mä olen tuonut kuvan, joka on otettu tai rakennettu vuonna 2006. Tämä on semmoisen Algeriassa syntyneen sittemmin Ranskaan muuttaneen ja Ranskassa toimivan valokuvaajan kuin Mohamed Bourouissan tekemä, ottama valokuva. Bourouissa on syntynyt 1978 ja hän on oikeastaan koko tämän taiteellisensa tuotantonsa ajan käsitellyt tämmöisiä asioita kuin erilaiset rajat ja niiden ylittäminen ja erilaiset ihmisryhmät ja erityisesti ihmisryhmät, jotka ei ole keskiössä vaan on marginaaleissa joko ihonvärinsä tai luokkansa tai sitten tämän maahanmuuttotaustansa takia. Ja varmaan semmoista omakohtaista kokemusta Bourouissalla tässä. Tämä kuva on sellaisesta sarjasta kuin Périphéries jota Bourouissa teki pitkään. Tämän nimi on Le miroir eli peili. Ja tässä kuvassa on ryhmä, näyttää nuorilta ainakin pukeutuneet niin kuin nuoret miehet, selkeästi osa ja iso osa on ei-valkoisia miehiä. Seisovat ringissä ja tilanteessa, josta on vaikea sanoa, että onko se tämmöinen ystävällinen tilanne, missä ringissä keskustellaan asioita vai onko tämä tilanne uhkaava, onko siinä kaksi puolta. Tai jopa joku ringin keskellä, jota muut kovistelee tai uhkailee. Ja tämä on kiinnostava mun mielestä sen takia, että toi Bourouissa käyttää juuri sitä valokuvan ominaisuutta rakentaessaan näitä kuvia, että nämä näyttävät meille kuvilta, jotka voisi olla missä tahansa oikeastaan lehdessä otettu, ihan niin kuin lehtikuvan tai dokumentaarisen kuvan otsikon alla. Eli hän niin kuin sekoittaa tätä, hän käyttää hyväkseen juuri sitä meidän tottumista siihen miltä lehtikuva näyttää tai erityisesti miltä tietyt marginaalit näyttää ja hän on itse paljon puhunut tämmöisestä kuin marginaalien supernäkyvyys, eli ihmisillä, jotka ei itse ole koskaan eläneet marginaalissa, niin kuitenkin saattaa olla valtavan muka selkeä käsitys siitä mitä se marginaalissa oleminen on juuri näiden tämmöisten hyper- tai supernäkyvien kuvien kautta. No syy miksi tässä on tämä peili -sana, niin on sitten tämä: Ryhmä näitä ihmisiä heijastuu tommoiseen valtavaan lätäkköön yläsalaisin, että siihen tulee semmoinen niin kuin tavallaan samaan aikaan tuossa maassa asfaltilla on taivas ja sitten tämän ryhmän yläpuolella on tämmöiset tosi huonossa kunnossa olevat kerrostalot ja sitten kuitenkin taivas sielläkin.
M.S: Niin.
E.S: Mä olen nähnyt tuon teoksen, kun sehän on meidän museon..
A-K.R: Tämä on meidän museon kokoelmissa, kyllä.
E.S: Nähnyt sen aikoinaan Bourouissan näyttelyssä ja ne on isoja.
A-K.R: Kyllä.
E.S: Nehän on reippaasti yli metrin ja siitäkin tulee semmoinen, että sä olet vähän niin kuin noissa tiloissa sisällä katsojana ja mä en voi sille mitään, että noihan on tarkkaan suunniteltuja ja lavastettuja, roolitettu noi hahmot, kaikki mietitty, mutta kun ne menee niin lähelle sitä, toi vois mulle kertoa mistä tahansa uutisjutusta Pariisin kehän ulkopuolella olevan lähiön jostain tilanteista.
A-K.R: Kyllä. Ja sitten Bourouissa käyttää siis omia ystäviään ja sitten ihan tapaamiaan ihmisiään kysyy, että lähdetkö malliksi. Toi koko juttu on semmoinen mikä liittyy kanssa näihin Magnuksen 90-luvun kuviin, että se on jotenkin ihan hurja miten kun valokuva vedostetaan isoiksi ja sit niitä alkaa katsomaan vähän samanlaisella katsoja asenteella, kuin maalauksia ja sitten tietyllä tavalla se kokemus myös katsojana, niin kuin kehollisena olentona muuttuu sen teoksen edessä. Että Bourouissa hyödyntää tätä ristiriitaa sitten kuitenkin yleensä tämmöiset dokumentaariset kuvat niin niitä ei vedosteta niin isoksi, että niitä katsottaisi kuin jotain historiamaalauksia.
M.S: Joo. Haluatko sä näyttää tuon?
A-K.R: Joo, haluan. Se on vähän pieni.
M.S: Okei.
E.S: Noi on jostain vuosilta 2008, 2006.
A-K.R: 2006 on toi.
M.S: Hieno.
E.S: Ja silloinhan aika paljonkin uutisoitiin niistä, kun autot palaa Pariisin lähiöissä ja muistan katsoneeni noita kuvia siellä näyttelytilassa sitä kontekstia vasten.
A-K.R: Joo.
E.S: Ja lukuisten näyttelykävijöidenkin kanssa jutelleeni just siitä, kun nämä ei ole dokumenttikuvia kuitenkaan, mutta että tässä on tämmöinen rakennettu kuva, joka luo aidon oloisen tunnelman, kun taas sun Magnus rakennettu kuva, joka luo ristiriitaisen tunnelman Sankariveljeksissä.
M.S: Joo.
E.S: Noniin Ankan kuva oli tuollainen läppärillä, aika näpsäkkää. Mutta mä näen Magnus sun vieressä tuollaisen niin kuin kartonkijuliste lootan josta sä olet jo ottanut esille tuollaisen käärön, se vaikuttaa aika isolta.
M.S: Joo.
E.S: Nousetko sä nyt seisomaan ja näytät täällä studiossa vähän
M.S: Se mahtuu tuonne lattialle kyllä nyt.
A-K.R: Ei, ihan mahtavaa.
E.S: No mitäs me Magnus nyt katsellaan?
M.S: Katsellaan mulle klassista hahmoa klovnihahmoa ja on vissiin kuuma kesä, niin tämä klovni on mennyt tauolle, hän istuu hylätyn jääkaapin päällä takapihalla ja on röökitauolla. On paljastanut torsonsa, hänellä on peruukki päässä ja klovninenä ja sitten on muovihuulet pilailupuodista. Hän on aika tyynen oloisena, miettii ehkä, että tästä klovnikeikasta saa näin pienen liksan, tai jotain muuta. Tämän nimi on Cigarette break (varattu 5). Ja tuossa on tuommoinen autopaikan varattu -kyltti tuon roskiksen yläpuolella, jossa lukee varattu 5. Tämä on kuvattu vuosi sitten ja tätä kuvaa varten piti polttaa pari tupakkaa, että sai sen otettua ja se meinasi päättyä se kuvaus siihen, koska mua rupesi oksettamaan ja pyörryttämään toi rööki. Mä en ole ikinä polttanut, niin että se oli kova kokemus, mutta mitäpähän sitä ei tekisi taiteen edestä. Tästä tulee jatkoa, mulla on ylihuomenna kuvaus, ei kun huomenna mulla on kuvaus HJK:n areenalla, jossa tämä klovni tekee Maradonan Jumalan käsi -maalin, että hän valjaissa roikkuu maalin ylärimasta ja pallo roikkuu narusta ja sitten hän kädellä tekee sen maalin.
E.S: Nyt mä en voi olla kysymättä, että tuleeko tähän nyt satiiniset upottavat kehykset, vai miten tämä jatkuu, tämä esillepano?
M.S: Nämä tulee ihan niin kuin aika neutraali, niin kuin alumiinille pohjustan nämä.
E.S: Ja se olit siis sinä siinä klovnina?
M.S: Kyllä.
A-K.R: Onko tämä sarja, jossa nyt tämä klovni seikkailee erilaissa?
M.S: Joo on, kyllä.
A-K.R: Mikä näissä on yhdistävä tekijä näissä tilanteissa missä hän esiintyy? Pystytkö sä paljastamaan?
M.S: En mä tiedä, ne on eri tilanteita. Hän on tekemässä sen maalin, sitten hän on Auroran sairaalassa vetämässä nuudeleita, se on omaash amun amii Aino Kannisto, jolla on semmoinen hieno kuva, jossa hän syö spagettia ja sitä valuu suusta.
A-K.R: Joo.
M.S: Niin tulee niin kuin vastaava kuva hoitajien tämmöisen kopin edessä. Ja sitten hän on menossa vanhainkotiin esittämään tähtisädetikkunumeroa vanhuksille. Ainakin nämä neljä. Ehkä tulee vielä lisää, en ole ihan varma.
E.S: Vähän eri meininki kuin Sankariveljeksissä.
M.S: Nii on, kyllä kyllä.
A-K.R: Mistä sulle tulee mieleen noi ajatukset, noi tilanteet joissa tämä klovni esiintyy?
M.S: No tämä kuva syntyi sivutuotteena, mulla oli yksi videokuvaus, ja mulla oli vuokralla siinä tuommoinen tosi hieno Hasselbladin kompaktikamera, joka teki uskomattoman hienoa jälkeä, että tuota ei ole joutunut photoshoppaamaan yhtään, että se on tosi värikylläinen ja äärimmäisen tarkka, se niin kuin raakana tai mitä sieltä tulee. Niin mä sitten odotin sitä iltavaloa työhuoneella, pakkasin varusteita, ja sitten siellä roikkui toi klovniasu, niin mä sitten ajattelin, että hoidan nyt samalla tämmöisen ja sitten oli sattumoisin toi jääkaappi raahattu ehkä pari päivää aikaisemmin tuonne roskisten viereen. Sitten ei muuta kuin kauppaan ostamaan röökiä ja.
E.S: Niin hän istuu jääkaapin päällä?
M.S: Joo, kyllä. Ja sitten siinä maassa, se ei oikein näy koska se osuu niin maahan, siinä on aika kivoja tuommoisia yksityiskohtia tuossa sementissä, siellä on jotain johtoja ja sitten on joku lappunen ja mitä kaikkea siellä nyt onkaan. Ja sitten sillä on villasukat jalassa, se on musta hieno oivallus, että villasukkasankari.
E.S: Mutta onko nämä nyt siis omakuvia? Eli mikä merkitys sillä on, että sä olet tämä klovni tai sä olit Sankariveljes, kun sä olisit voinut olla ikään kuin ulkopuolinen ja ohjata jotain hahmoa?
M.S: Niin, kyllä. No sitä mä olen tehnyt 90-luvulla tein paljon mainoskuvauksia, jossa ohjasin ammattimalleja, mutta se on aina ollut tärkeää se itse tekeminen ja siihen liittyy tämä performatiivisuus myös, että on tärkeää olla itse. Sitä voi samalla seurata omaa ikääntymistä ja oman vartalonsa paisumista ja sitten saa leikkiä peruukeilla ja meikeillä ja vähän olla esillä.
E.S: Eli kerronnan tavat, kertominen, jonkun näköisen näyttämön rakentaminen ja tekeminen. Me ollaan puhuttu paljon niistä. Magnus sun kohdalla ei voi olla vähän palaamatta siihen, kun sä tykkäät olla siellä tekemisen keskiössä, sä näyttäydyt näissä sun kuvissa, on ne sitten 90-luvun alusta tai tulossa nyt ihan uusimpiin näyttelyihin niin, ja Aino Kannistoakin on vähän sivuttu ja semmoiseen genreen viittaamista, mä tunnistan paljon semmoisia Hickok tyylisiä pysäytyskuvamaisia näkymiä. Kerrotko sä nyt Magnus kuitenkin enemmän siitä, miltä susta tuntuu? Että, kun tämä klovni tuolla, joka istuu jääkaapin päällä, tämä kuva, jonka toit meille, niin se ei ole kuitenkaan mikään Jokeri tai siinä ei mennä johonkin leffakuvastoon, jonka tuntee. Kerrotko sä kertomuksia itsestäsi? Onko tämä väylä sellaiseen?
M.S: On se sitäkin, kyllä. Tulevassa projektissa käsittelen myös ikääntymistä ja mä voin paljastaa, että siihen tulee uutena elementtinä laajasti myös videoteokset. Mä olen tehnyt mielestäni aika onnistuneesti videopläjäyksiä ja lisää on tulossa, kun saan vähän apurahoitusta kasaan. Mulla on kolme pääteemaa, on vanhus ja Alzheimer, sitten on mielenterveyden ongelmat, josta mulla on henkilökohtaisia tuoreita kokemuksia ja sitten on tämä miehinen identiteetti, joka on tämä mun klassikkoaiheeni. Näitä kolmea pyörittelen ja tulee useita, siitä tulee iso näyttely niin, ehkä seitsemän videoteosta ja saman verran valokuvia. En tiedä onko kaikissa tämä klovni, mutta ainakin neljä tai viisi klovnikuvaa tulee, ja sitten jotain muuta.
E.S: Hei, tuskin jaksamme odottaa, eli kiitos teille Magnus.
M.S: Kiitos.
E.S: Ja Ankka.
A-K.R: Kiitos.
E.S: Ja sinähän rakas kuuntelija kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän rakennetun valokuva -jakson ja ne kaikki muut, niitä on jo 17 voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista. Ja nämä kuvat, joista juteltiin voit nähdä meidän Valokuvataiteen museon sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi. Ja siellä on myös paljon muita linkkejä ja kuvia näihin jakson aiheisiin. Kuulemisiin ja moikat.
A-K.R: Moi moi.
M.S: Moi.
