Vieraina: Valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Hei tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Mä olen Erja Salo museolta ja tänään täällä studiossa on valokuvataiteilijat Sanni Seppo.
Sanni Seppo: Moi, kiva olla täällä.
E.S: Ja Ritva Kovalainen.
Ritva Kovalainen: Moi.
E.S: Te olette semmoinen parivaljakko, joiden nimet näkee aika usein yhdessä. Mitä kaikkea te olette yhdessä tehnyt valokuvataiteilijoina?
S.S: No me aloitettiin varmaan siis 90 -luvun alussa pohtimaan sitä, että mitä metsä voi olla ihmisille. Siitä puhuttiin silloin, mitä metsä merkitsee monimuotoisuuden kannalta ja mitä se on suomalaiselle taloudelle. Mutta me haluttiin tuoda ihmisen näkökulma ja silloin 90-luvulla me aloitettiin tekemään näyttelyä ja kirjaa nimeltä Puiden kansa.
E.S: Eli tänään me puhutaan metsästä. Ja koska tämä on valokuvan podcast, niin me puhutaan aika paljon siitä, miten metsää voi valokuvata tai miten sitä on kuvattu tai tulkittu. Mutta katsotaan tähän alkuun yksi kuva. Saatte sen tämmöisenä vanhanaikaisena printtinä, ole hyvä Ritva.
R.K: Kiitos.
E.S: Sanni. Mitä tässä on meneillään, mitä näette? Aloita sä vaikka Sanni.
S.S: No tässähän selkeästi tutkitaan puuta erikoisella tavalla. Se on aseteltu tommoiseen telineeseen ja siinä on vielä katto pään päällä, ettei vesi sotke systeemeitä. Ja siinä on erilaisia laitteita ja vempeleitä ja siinä analysoidaan puun rakennetta. Se on irrotettu omasta ympäristöstään juurineen, runkoineen kaikkineen ja ihminen sitten haluaa tietää, mikä on sen olemus.
R.K: Joo toi tuli aika tyhjentävästi tuossa, että tässä on juuri kyse nimenomaan just tällaisesta niin kuin ihmisen ja ehkä tällaisesta halusta saada luonto tavallaan haltuun kokonaan ja asettaa se tällä tavalla tarkasteltavaksi, että tämähän on tuttu kuva kyllä. Vaikuttava kuvakin ja sitten mitä myöhemmin Halso on tehnyt tällä saralla, niin on jollain tavalla hyvin osuvaa. Se on tehnyt metsiä, esittänyt tuommoisina museoina ja myös niissä osuu naulan kantaan, jos me tänä päivänä ajatellaan minkälaisia metsät on. Mutta nimenomaan tässä niin kuin tämä luonto myös irrotetaan ja ehkä esineellistetään ja ehkä ulkoistetaan ja se on ehkä tässä se päällimmäinen juttu.
E.S: Joo sä tunnistit, että tämä on Ilkka Halson kuvastoa, tämä on tosiaan meidän Valokuvataiteen museon kokoelmista, teos nimeltä Restauraatio vuodelta 2000. Sä vähän viittasitkin Halson noihin muihin töihin sarjassa Luontomuseo, siellä on semmoinen huikea Kitkajoki, jonka moni varmaan on nähnyt. Joo mullekin tulee tuosta mieleen joku semmoinen vähän vieraantuneisuus sitten lopulta ja ihmisen yritys jotenkin teknologiaan perustuen ehkä ottaa luonto hallintaan, mutta sitten siinä on kyllä paljon huumoria ja ironiaakin.
S.S: On toki, niin kuin Halson kuvissa on samanlaista tragediaa ja huumoria. Ja se on jännä, siis mä en muistanut, että tämän nimi on Restauraatio ja mä jotenkin ajattelen tämän aika päinvastaisena, kun restauraationa tämän kuvan. Mulle toi nimi, tuon nimen kautta mä katson sitä vähän eri tavalla nytten kuin sen ensimmäisen.
E.S: Kerro vähän lisää mitä, se nimen kuuleminen vaikuttaa?
S.S: Se restauraatiohan liittyy jotenkin semmoiseen, että sitä halutaan korjata ja parantaa, kun taas sitten tässä tuntuu, että tämä on nimenomaan niin kuin tai ehkä se nimi on just ironiaa, että eihän ihminen pysty restauroida tuota puuttunutta palasta puusta. Ei se pysty saamaan sitä paikoilleen, kun se on just katkaistu. Mutta mä jotenkin ajattelin, näin tässä enemmän sitä niin kuin ihmisen halua tutkia ja ottaa haltuun ja riistää se siitä alkuperäisestä ympäristöstään, kun ikään kuin restauraation kautta palauttaa se johonkin.
R.K: Mä voisin kanssa tuosta Restauraatiosta, että tämä nimi avaa uudella tavalla ja tekee tämän myöskin äärimmäisen ajankohtaiseksi nyt sillä tavalla tarkasteltuna, koska tämähän kuvaa hyvin just sitä tilannetta missä me ollaan, miksi suomalaisen luonnon kanssa metsä tai suoluonto mistä nyt ikinä puhutaan, vesistöistä ja niin poispäin, niin me ollaan onnistuttu ne kaikki niin hemmetin hyvin tärvelemään, että me ollaan juuri tässä tilanteessa, että meidän pitäisi saada valtavalla volyymilla palautettua ja ennallistettua ja restauroitua näitä elinympäristöjä lajeille. Ja totta niin kuin Sanni sanoi, pala puuttuu tuosta ja se on haaste, joka on todella vaikea.
E.S: Hei nyt ollaan aika monta kertaa mainittu sana metsä. Mutta se taitaa vaatia vähän määrittelyä, on monenlaista metsää. Puhutaan joskus koskemattomasta metsästä tai aarniometsästä tai ikimetsästä, talousmetsästä, onko vielä jotain muuta metsää? Mistä metsästä te olette kiinnostuneita tai mikä on teidän suhde metsään?
R.K: Metsä on ollut ainakin mulle semmoinen ehtymättömän kiinnostuksen lähde, sen kaikkinaisuudessaan ja se tie, mitä ollaan kuljettu Sannin kanssa tässä näissä metsäprojekteissa niin on kulkenut oikeastaan kaikenlaisten metsien kautta. Ihan alkuun lähimetsien ja sitten siihen liittyvien historiallisten kerrostumien pyhien metsien, pyhien lehtojen siellä elävien henkiolentojen kautta ja sitten tähän metsätalouden aiheuttamaan mullistukseen tässä koko metsäluonnossa ja nyt lopulta sitten tällä hetkellä näihin tällaisiin viimeisiin luonnontilallisiin metsiin, mitä on jäljellä joista me voidaan puhua luonnon metsinä ja sillä tarkoitetaankin sellaisia metsiä, joissa on ikään kuin tällaiset luonnon prosessit tallella, sellaiset prosessi,t jotka ylläpitävät sitä monimuotoisuutta ja elämää siellä. Ja vaikka ihminen olisikin niihin jossain määrin kajonnut, koska ihan täysin tämmöisiä koskemattomia alueitahan ei oikeastaan enää ole. Tai sellaisiksi voidaan laskea noin yksi prosentti Suomen metsäpinta-alasta, mutta ei nekään täysin koskemattomia ole.
S.S: Se on sääli, ettei meillä tosiaan ole useampaa sellaista käyttökelpoista sanaa tai yleisesti käytössä olevaa sanaa metsälle kuin tämä metsä. Esimerkiksi Japanissa on kaksi eri sanaa, toinen tarkoittaa talousmetsää, toinen tarkoittaa metsää, jonne jumalat voivat laskeutua ja se ehkä kuvastaa hyvin sitä.
E.S: Hurja ero
S.S: Sitä hurjaa eroa siinä. Mä muistan, kun mä joskus kauan sitten kyselin, mua kiinnosti mitä tämä metsä sana ihmisille merkitsee. Mä kyselin omilta lapsiltani ja kavereilta ja satunnaisilta junan ravintolavaunussa vastapäätä istuvalta tyypiltä, että mitä sun mielestä metsä niin kuin on, mikä määrittää, montako puuta, minkä ikäinen, minkä kokoinen alue on sun mielestä sellainen, että sä käyttäisit siitä sanaa metsä. Ja se oli aika kiinnostavaa, koska se vaihteli ihan hirveän paljon ihmisiltä, miten he sen hahmotti, minkälaisen tilan, minkälaisen iän, minkälaisen määritelmän sille, että sä tunnet olevasi, että metsä on erotuksena metsiköltä, mikä on semmoinen pieni läpinäkyvä. Mutta käytännössähän meidän monin paikoin, meidän maisemissa niin metsät on sellaisia tosi pieniä läpinäkyviä. Mehän ruvettiin Ritun kanssa aikanaan, vuosituhannen vaihteessa varmaankin kun me kuvattiin metsänhoidollisia toimenpiteitä hanketta, niin me silloin ruvettiin mittaamaan metsiä minuuteissa, että montako minuuttia kestää kulkea metsän toiselta laidalta toiselle laidalle. Ja silloin me ajateltiin, että metsä tarkoittaa, että siinä on ihan semmoisia, että se ei ole avohakkuuta tai ihan nuorta taimikkoa. Ja jostain Pohjois-Karjalasta me löydettiin semmoisia kolmen minuutin metsiä ja viiden minuutin metsiä ja viidentoista minuutin metsätkin oli jo harvinaisia, että se jotenkin kuvastaa musta hyvin sitä metsien pienuutta.
E.S: Joo ja helposti tulee ajatelleeksi, että se metsä on se luonnonvarainen metsä, kun se on niin kuin vanha. Mutta se, että siellä on erilaisuuttakin, on tärkeätä. Eikö vaan?
S.S: Joo, nimenomaan se, että siis sellainen luonnontilallinen metsä välttämättä sen ei tarvitse olla vanha. Metsän ikähän on hirveän vaikea määritellä, että ajatteleeko sen maaperän mukaan ja kasvillisuuden, mitä siinä maassa on, vai ajatteleeko sen puuston mukaan, mutta että metsähän on voinut kokea jotakin paloa tai hyönteistuhoa tai myrskyä tai monta muuta asiaa, jolloin se puusto on nuorta, mutta se metsä itsessään on vanha ja se lajisto on sillä lailla semmoisen pitkällisen prosessin aikana muotoutunut.
R.K: Jos mennään vielä hetkeksi näihin käsitteisiin, niin tämä talousmetsä mistä puhutaan, niin sehän on se, mikä on meidän vallitseva ympäristö koko Etelä-Suomessa ihan ja ylipäätäänkin Suomessa ihan sitten näitä Lapin ja Itä-Suomen suojelualueita lukuun ottamatta kutakuinkin. Ja tämä noin yli 90 prosenttia metsistä on määritelty, että ne on talousmetsiä, mutta sehän ei sinänsä kerro siitä metsän laadusta. Se voi olla vanhaa tai nuorta tai se voi olla hienoa luonnoltaankin, mutta se voi olla myös avohakkuuta. Mutta ennen kaikkea se kuvastaa sitä, miten me suhtaudutaan siihen metsään, että koska se on talousmetsää, niin sitä voidaan käyttää hyödyksi ihan mielin määrin ja se ei niin kuin rajoita meitä eikä meidän toimintaa ja sillä tavalla niin kuin se millä tavalla metsistä puhutaan, millä tavalla asioista puhutaan, niin sehän on niin kuin äärimmäisen iso asia ja siitä on hyvää osviittaa nyt näissä käynnissä olevissa sodissa ja muissa taisteluissa, että se millä tavalla asioista puhutaan ja miten niitä määritellään niin se joko sallii meidän niitä kohdella tietyllä tavalla tai jollain toisella tavalla. Eli siksi nämä sanat on tärkeitä, miten metsistä puhutaan ja ne on hyvin poliittisia. Nytkin käydään metsistä Suomessa ja on käyty useamman vuodenkin vääntöä siitä, että on arvokasta luonnon metsää ja mikä pitäisi säilyttää. Vai onko se vaan pelkkää talousmetsää, joka on täysin arvotonta.
E.S: Puhumattakaan mielikuvista, jotka liittyy sitten siihen sanastoon, että jos sanoo, että lähdenpä metsäretriittiin talousmetsään, se kuulostaa aivan erilaiselta kuin puhuu vaan metsäretriitistä. Vaikka todennäköisesti se on talousmetsä, missä on liikkeellä.
E.S: Palataan vähän siihen metsän valokuvaamiseen ja kuvaamiseen, koska silläkin luodaan mielikuvia ja jopa mytologioita ja se on just teitä kiinnostanut, ja metsäkuvastokin voi olla poliittista. Kertokaa vähän jotain siitä millä mielellä te liikutte metsissä kameran kanssa: mitä te tavoittelette?
S.S: No tuohon metsäkuvan poliittisuuteen tartun sillä lailla, että jos me ajatellaan meidän ympärillä olevia metsäkuvia, tuolla saattaa raitiovaunu kulkea metsäkuvaan peitettynä tai metsäkuvia voidaan nähdä niin kuin mainoksissa, missä tahansa ympärillämme ja yleensä ne on aina sitten joko sitten varttunutta talousmetsää tai luonnon metsää, että se on semmoista metsää jota me ollaan totuttu pitämään kauniina, se ei ole sitä metsää, jota suurin osa meidän maasta on. Ja sen takia, kun sitten taas kuvissa suurin osa on sitä vanhempaa, iäkkäämpää metsää, niin se luo meille semmoista harhakuvaa, että suurin osa meidän metsistäkin olisi sitä. Hirveen harvoin kuvataan semmoisessa nuoressa taimikossa tai avohakkuulla jotain, mainoksia sanotaan nyt esimerkiksi. Se kuvasto, mitä se tosiasiallinen metsä on, niin on niin kuin piilossa, se on vähän niin kuin sillain tabu, että sitä ei haluta näyttää koska se on kuitenkin enimmäkseen ihmisten mielestä aika ikävää ja tylsää.
R.K: Tuossa nyt kun me ollaan kuvattu tätä luonnontilasta metsää, niin kuin tällaisissa koskemattomissa metsissä, niin sitten on ruvennut miettimään paljon sitä, koska ihmisillä ei oikeastaan ole kokemusta luonnon tilallisista metsistä Suomessa juuri lainkaan, ne on hirveen harvoja sellaiset ihmiset, jotka niissä on viettäneet aikaa ja perehtyneet. Ehkä ylipäätäänkin metsä on monillekin tuntematon asia tänä päivänä. Se ei enää ole luonnollinen osa ympäristöä, niin sitten kun kuvaa tällaista luonnon tilallista metsää, niin mä olen halunnut ainakin itse sitä esittää sillä tavalla, että siitä kuvasta näkee heti, että tämä on tämmöinen ainutlatuinen ja hyvin erityinen metsä, että se ei ole mikä tahansa puu tai mikä tahansa niin kuin puita kasvava paikka, vaan hyvin erityinen. Mutta sitä miettii, että voiko katsoja itseasiassa ymmärtää sitä, jos sillä ei ole kokemusta. Onko sille metsä ja metsä täysin sama. Ja välillä tuntuu, että se on aika monille ihmisille, se eron näkeminen on hirveen vaikeata. Usein sitten voi katsoa jotain kuvia tai television taustakuvia, kun ihmisiä haastatellaan jossain niin kuin tavallaan metsässä niin itse katsoo sitä, että voi kauhea, minkä näköistä maisemaa, että pääosin todella ankeata aluskasvitonta talousmetsää tai yhden puulajin tasaikäistä semmoista niin kuin nuorta taimikkoa ja sitten se kuitenkin joillekin edustaa, että ihanaa. Että se on hirveän vaikea asia, mutta mä toivon, että siinä jollain tavalla onnistuu kuitenkin.
E.S: Selvästi olette herkistynyt tai virittäytynyt katsomaan sitä metsää aina kun se jossain vilahtaa mediassa tai kuvastossa. Hei nyt on arkistopätkän aika. Eli kolleganne valokuvataiteilija, tutkija, opettaja Leena Saraste kertoo seuraavassa meidän museon arkistopätkässä hänen teoksestaan tai tavastaan työskennellä.
Äänitallenne:
Leena Saraste: Kun puhutaan luonnonsuojelusta, niin pitäisi kyllä puhua ihan muusta oikeastaan. Että parasta luonnonsuojelua on niittäminen, että eihän se, että joku paikka jätetään rauhaan. Sitähän rauhoitettiin lehtoniittyjä, just tämmöisiä paikkoja. Ajateltiin, että se on tämmöinen luonteva biotooppi. Nehän kasvoi, pusikoitui aivan alta aika yksikön. Huomattiin, että ai jaa tässä onkin jokin muu kysymys, että sehän on ihmisen toiminnan tulosta ja Ahvenanmaallahan on näitä paikkoja, jossa ne pitää karjaa just sitä varten, että se maisematyyppi säilyy. Että pelkästään reservaattori saa mennä. Se onkin mielenkiintoista mikä nostalgia meitä oikein vaivaa, koska musta tuntuu, että kaikilla ihmisillä kaipuu niihin polkuihin ja tämmöiseen aika avoimeen ja rehevään ja muuhun. Ja sitten myös tämmöisiin karumpiinkin paikkoihin, että se on kaikki ihmisen toiminnasta syntynyttä, että missä geeneissä se oikein sijaitsee se halu nähdä sellaisia maisemia, että onko tämä visuallinen kulttuurin tuottaminen meille. Tämä oli nyt oikeastaan tuon Eemelin tutkimuskohdekin niin kauhean kiinnostavalla tavalla, että miksi kaivataan sitä, että miksi me ei hyväksytä sitä, että pusikko on pusikko ja sinne ei pääse.
E.S: Mitäs vastaisitte Leena Sarasteen kysymykseen miksi me ei hyväksytä, että pusikko on pusikko ja sinne ei pääse.
S.S: No tuota siis suurin osa Suomeahan on tällä hetkellä ihmisen rakentamaa pusikkoa ja se on nimenomaan niin kuin sitä sellaista nuorta talousmetsää, joka on. Mä kuvausreissuilla tunnen sen niin verisesti, että pitäisi päästä jonnekin, mutta pitää ensin se tiheä taimikko, pusikko ylittää, että tuosta pusikko sanasta tulee ensimmäiseksi mieleen se. Mutta onhan toi hirveän niin kuin toi Leena puhuu tietyn tyyppisestä biotoopista, joka kasvaa umpeen, joka on syntynyt ihmisen, kulttuurin muovaamana. Että sitten kyllä mä ainakin ajattelen, että mulla on valtava kaipuu semmoiseen, jossa se ihmisen jälki ei hallitsevasti näy ja sehän ei ole yhden laista, se on hirveen monenlaista. Että se ei todellakaan tietynlainen luontotyyppi jos siitä ei ihmisen tai karjan tai jonkun muun niin kuin vaikka metsäpalon vaikutus näy, niin se muuttuu, se on ihan selvä. Mutta sitten on paljon sellaista muutosta, joka tuntuu, että se kuuluu siihen, että se ristiin rastiin myrskyssä kaatuneet puut tai metsäpalossa pystyyn jääneet hiiliset puut, että toi on vähän suppeasti ajateltu mun mielestä.
R.K: Niin tuohon liittyy semmoisia kysymyksiä just tästä tämän hetken esimerkiksi lajien uhanalaisuudesta, että nyt erilaiset elinympäristöt erilaisilta lajeilta on niin kuin hupenemassa ja huvenneet ja niitä on toisaalta suurin osa lajeista, kolmasosa lajeista on riippuvaisia ensisijaisesti metsäelinympäristöstä ja onko nyt sitten joku parikymmentä prosenttia uhanalaisista on näitä tällaisia perinnebiotooppien lajeja, jotka on siis eläneet tällaisissa avoimissa tai ei ehkä perinne biotooppien vaan tällaisten avointen ympäristöjen niin kuin lajeja ja näitä avoimia ympäristöjähän on olleet niin kuin toisaalta just nämä ihmisten ylläpitämät niityt ja karjat. Mutta sitten taas toisaalta myös kaikenlaiset rantaniityt, suot, monenlaiset suot, harjut, ja just metsäpaloista johtuen meillä on ollut ennen tuli, joka on pitänyt monia paikkoja avoimena ja kaikki nämä on nyt pusikoitumassa ja pusikoituneet ja se johtaa tietysti hirveen monien lajien tällaiseen ahdinkoon, mutta nekin lajit on jostain tulleet niihin ihmisten elinympäristöihin. Että nekin on, esimerkiksi jos ajatellaan vaikka tervapääskyjä, mitä me ajatellaan hirveen kulttuurilajina ja ollaan totuttu siihen, että se on niin kuin siellä maaseutuympäristössä pesii niissä räystäiden alla, niin sehän on alun perin tällaisten avointen mäntymetsien laji, joka on pesinyt keloissa ja tämmöisissä vanhoissa männyissä, koloissa. Mutta niiden puuttuessa muuttanut sitten sinne perinneympäristöihin ja nyt tervapääskyt on sieltäkin häviämässä, se on hyvin uhanalainen, että nämä on aika monimutkaisia juttuja. Mutta kaikessa niin kuin ihmisen vaikutus on niin valtava ollut ja on siihen, että meidän pitäisi jollain tavalla me joudutaan myöskin vaikuttamaan siihen, että me voitaisiin ennallistaa ja palauttaa niitä ympäristöjä, että niillä lajeilla olisi mahdollisuuksia, eli ei tästä ihmistä irti saa, koska me ollaan täällä niin paljon ehditty jo paikkoja sotkea.
S.S: Ja ehkä niin kuin suot on hyvä esimerkki siitä semmoisesta ikävästä pusikoitumisesta, mikä johtuu ihmisen vaikutuksesta, mikä johtuu siitä, että niitä on ojitettu. Että ihminen myös aikaan saa sitä pusikkoa aika rankalla kädellä tekemällä asioita, ei pelkästään tekemättä jättämällä.
R.K: Nimenomaan.
E.S: Teillä on molemmilla ainakin yksi kuva tuomisena. Nyt on kuvan katsomisen ja siitä juttelemisen aika. Kumpi kaivaa ekana?
S.S: Meillä on siis tämmöinen yhteisteos.
E.S: Ai teillä on yhteinen.
S.S: Me haluttiin tuoda tämmöinen sen takia, että on ehkä kivempi jutella siitä myöskin, että miten syntyy teokset yhteistyönä.
R.K: Haluatko sä katsoa tätä nyt ensimmäisenä? Näytänkö sulle?
E.S: Vilauta mulle ja sitten voit sitä katsomalla jakaa ajatuksia. Kiitos.
R.K: Elikkä tämä, itseasiassa tässä on nyt kuusikymmentä kuvaa.
E.S: Ja minkä kokoinen toi oikeasti on?
R.K: Tämä on oikeasti semmoinen melkein pari metriä korkea ja viisi leveä.
E.S: Onko se teos, joka me nähdään tässä teidän tänä keväänä tai kesän alussa -22 tuolla meidän Valokuvataiteen museon K1:ssä avautuvassa Pohjoistuulen metsä -näyttelyssä?
R.K: Joo tämä on nimenomaan sellainen, joka on tässä vielä vähän niin kuin työn alla. Me ollaan aikaisemmin tehty tästä yksi versio, mutta tämä on nyt tämmöinen päivitetty versio ja tämän teoksen nimi on tällä hetkellä nyt ainakin semmoinen kuin Männyn tuhatvuotinen elämä, tai jotain siihen suuntaan.
E.S: Työnimi.
S.S: Ja oliko meillä siihen ensimmäisessä versiossa, montako kuvaa meillä siinä oli? Muistatko sä? Oliko meillä kolmekymmentä? Ei kun..
R.K: Joo siinä oli vähän vähemmän, ehkä neljäkymmentä.
S.S: Joo. Ja nyt mä just tänään aamulla kattelin näitä kuvia, että mitä mun arkistoista löytyisi tähän lisää ja mulla on semmoinen, kun mä parhaat raakkasin, sinne jäi noin 100 kuvaa, mistä mun pitäisi valita noin 15, että se vaan kuvastaa sitä, että mitä se mänty voi olla. Se on käsittämätöntä. Ja se mäntyhän on semmoinen meidän yksi yleisimpiä puita, mitä teollisesti viljellään ja nykyäänhän se kaadetaan niin kuin se voi olla jopa 50-vuotiasta, jolloin se jo kaadetaan. Hyvin harvoin se talousmetsässä elää 100-vuotiaaksi, niin siinä ei kerry, mä luulen, että tässä yksikään ei ole niin nuori. Ehkä nämä muutamat kuvat alarivissä saattaa olla niin kuin, että ne on vasta lähelle 100 vuotta, mutta nämä kelot, harmaantuneet kelot saattaa olla 1000-vuotisia ja sitten kaikki siitä väliltä. Siis että, mitä siinä männyn pinnalla voi kasvaa, minkälaisia koloja ja minkälaisia patteja ja minkälaisia värejä ja se on jotenkin niin kuin huikeata, että mitä se yksi puu voi olla, jos se saisi olla.
E.S: Eli onko siinä 60 kertaa kuvattu männyn kylkeä, vai mitä me nähdään?
R.K: Joo tässä nähdään siis männyn, nämä on kaikki tällaista niin kuin luonnon metsistä kuvattuja männyn kylkiä, erilaisia. Ja mäntyhän voi elää Suomessa siis ehkä 700-800-vuotiaaksikin ja tässä näkyy sen männyn historia myöskin, että mitä sitten, kun se on vanhimmillaan. Jo tuossa ehkä voi olla 1000-vuotinen kelo, niin mitä kaikkea se on sinä aikana pystynyt kokemaan, että esimerkiksi monen metsäpalon jäljiltä näkyy niiden, voi olla hiiltynyt esimerkiksi parinkin tai kolmenkin metsäpaljon jäljiltä, mutta sitten myös kaikki nämä vaiheet mitä hyönteisten syömäkolot ja erilaiset tällaiset jäkälät ja kenties käävät mitä niihin voi tulla ja myös miten se runko, se metsän isännän iho tässä ikääntyessään niin kuin muuttuu. Tämmöinen kilpikaarna mitä näissä näkyy, sitä alkaa kehittyä sitten noin 150-vuotiaaseen mäntyyn. Ja tämä on siinä mielessä mun mielestä hirveän merkittävä ja iso, tärkeä tavallaan työ ymmärtää se, että kun me kaadetaan esimeriksi talousmänty 80-vuotiaana, meidän päävaltaosa metsistä on semmoisia, että puut kaadetaan siellä noin 80-vuotiaana, ehkä joskus 100-vuotiaana. Niin kun me nyt tiedetään, että jokaisessa elämänvaiheessa, jokaisella puulajilla on lajisto, mitä ne ylläpitää, niin nyt me karsitaan kokonaan myöskin se lajisto, joka on yli 100-vuotiaiden puiden ylläpitämää lajistoa, elikkä sitä 100-1000 vuoteen noin 900 vuotta tai niin kuin semmoinen jää siitä kokonaan. Niiden elinympäristö häviää.
S.S: Ja sitten oikeastaan sekin vielä, kun se puu kaatuu, kelo kaatuu maahan ja se saattaa siinä maassa näkyä semmoisena kohoumana vielä muutaman sata vuotta ja saada sitten vielä oman kasvustonsa siinä maan pinnalla, että oikeastaan niin kuin karsitaan niin kuin ehkä 1500 vuotta sitä männyn elämää talousmetsissä.
R.K: Ja se on huikeata ajatella, että mänty, joka on meidän yleisin puu ja sitä kasvaa kaikkialla ihan valtavia määriä ja nykyään enemmän kuin koskaan, kerrotaan niin siitä huolimatta juuri männystä, vanhasta männystä riippuvaiset lajit on eniten uhanalaistuneita. Eli se on hyvin paradoksaalista, että meillä ei ole tavallaan varaa jättää niiltä luonnolle tilaa. Ja se hakkuu johtuu siitä, että kun sen kasvu hidastuu niin se ei ole enää siinä niin kuin ihmisen bisnesmielessä niin tuottoisaa enää sitten 100 vuoden jälkeen.
S.S: Ja toisaalta tällä hetkellä se johtuu myös puupulasta, että sitä puuta tarvitaan niin paljon polttoon ja suuriin selluinvestointeihin, että sen ei ole varaa antaa kasvaa niin vanhaksi.
E.S: Hei kiinnostaa vähän tuon teoksen prosessi, kun se on yhteisteos, niin koostuuko se kuitenkin teidän yksittäisistä kuvista vai oletteko te kuvannutkin ne yhdessä tämän 60 kuvan männyn tarinan ja pystyttekö te edelleen muistamaan jokaisen männyn kyljen mistä se on kohdattu ja mistä metsästä se on?
S.S: Siis osan. Ei kyllä me ollaan kuvattu nämä itsekseen. Usein me ollaan samoissa paikoissa yhtä aikaa kuvausreissulla, että me ollaan voitu nähdä nämä männyt yhtä aikaa, mutta kyllä nämä on meidän molempien omia kuvia ja sitten me ollaan päätetty esimerkiksi molemmilta 30 kuvaa ja sitten yhdessä mietitään tämä installointi.
E.S: Joo.
S.S: Osan muistaa osa on sellaisia, mitä ei unohda ikinä ja osa ei.
E.S: Niin että on semmoisia todellisia kohtaamisia.
R.K: On on on.
E.S: Kertokaa yksi kohtaaminen männyn kanssa.
S.S: No joskus ne rungot on vaan niin kuin sellaisia mielettömiä taideteoksia, että niitä vaan katsoo ja katsoo ja silittää ja halaa ja kädet ei yllä missään tapauksessa ympäri. Musta se silittäminen on esimerkiksi ihanaa, kun siinä männyn pinnassa on sellaista vähän niin kuin kelon pinnassa sellaista pientä nukkaa ja todella tulee sellainen olo, että nyt mun edessä on olento, joka on monta sataa, kenties tuhat vuotta vanha ja se on elänyt täällä tämän kaiken ajan minkä mä olen vain murto-osan siitä räpiköinyt tässä ja nyt se on mun edessä ja mä saan kohdata sen ja koskettaa sitä. Se on kauhean juhlavaa.
E.S: Niin ehkä tuossa tavassa lähestyä sitä männyn kylkeä ja kilpikaarnaa ja kelon pintaa noin läheltä on jotain sitä, miten saada valokuvalla välitettyä jotain niin kuin kosketusvoimasta. Jos ajattelee sitä katsojan kohtaamista sen kaksi metrisen kuvan kanssa.
S.S: Toivottavasti.
R.K: Ainakin ne on ihan mielettömän vaikuttavia siis, kun kävelee jossain mäntymetsässä missä on vanhoja keloja, niitä kelojahan voi olla ihan valtavan suuri määrä verrattuna myöskin siihen elävään puustoon, että niitä ei ole vain yksi tai kaksi, vaan niitä voi olla kymmenittäin ja ne voi olla todella niin kuin majesteetillisia siinä, kun ne on sellaisia kalpeita luurankomaisia ja on todella upean näköisiä. Mutta myöskin ne vanhat männyt nehän on jokainen niin kuin sellainen oma persoonansa ja sitten meillä on ollut mahtavan suuri onni Sannin kanssa, kun me ollaan saatu olla varsinkin kahdessa tietyllä metsäalueella viettää useiden vuosien aikana useita viikkoja niin sillä tavalla, että ne on tullut tutuiksi ne metsät, että tietää mitä missäkin on ja sellaisia metsiä, jossa voi kävellä päivä kausia jopa.
E.S: Voiko ne mainita nimeltä?
R.K: No toinen on ainakin siis tuo, yksi on Värriön luonnonpuisto, mikä on ollut meille, missä me saatiin tutkimusryhmän jäsenenä viettää aikaamme useamman vuoden aikana ja siellä sitten oppii tuntemaan myös niitä puuyksilöitä ja sellaiset hallitsevat isot. Siellä on yksi valtava hieno semmoinen kangas, mäntykangas joka on niin kuin metsojen soidinpaikka ja siihen kun laskeudutaan sieltä vaaralta, niin se on aina niin kuin sä tulisit tiedätkö sellaiseen Pietarin kirkkoon, semmoiseen mielettömään juhlasaliin, joka on sitten täynnä toinen toistan hienompia ikivanhoja persoonallisuuksia ja kyllä se koskettaa, se että sä tiedät, että ne puut on siinä seisonut vuosisatoja ja koko se paikka ja että sä saat kävellä siellä sen läpi, niin sehän on aivan mieletöntä ja sitten kun kuljet kohti jokea, jonka tiedät siellä odottavan alempana ja.
E.S: Eli te olette tietoisesti palannut samoihin kuvauspaikkoihin kohdataksenne samoja puuyksilöitä ja.
S.S: No kyllä. Kyllä osittain johtuen myös siitä, että niitä semmoisia koskemattomia alueita ei ole määrättömästi Suomessa ja sitten kyllä se on hieno, ihana tunne mennä niille samoille paikoille, että tietää ja se on aina vähän erilainen. Me ollaan oltu vähän eri vuodenaikoina, aina uudenlainen kohtaaminen ja on se siis tämä, ehkä kuulostaa naiivilta, mutta mulla on ikävä muutamaa puuta jonka luona me aina pysähdytään ja hetkeksi hiljennytään, niin ne on voimapaikkoja ja vielä ajatellen sitä Sarasteen Leenan puhetta siinä mikä on se meidän kuvitelma, että me kaivataan semmoiseen johonkin koskemattomaan, niin kyllä mä ajattelen, että ainakin minussa se on jossakin hyvin syvällä, että niissä paikoissa joissa tietää, että siellä ei ihmisen jälki hallitse sitä maisemaa ja siinä ne luonnon omat prosessit on muovannut sitä tietyn tyyppiseksi, tietyn laiseksi. Niin kyllä se niin kuin vetää hiljaiseksi.
R.K: Tuohon voi vielä semmoisen sanoa, että kun joskus me ollaan viety sitten jotain avustajia, saatu ottaa mukaan johonkin metsiimme ja ehkä omia lapsiamme kenties myöskin ja viety noihin ystäviämme tuollaisiin muutamiin metsäerämaapaikkoihin viikoksi tai jotain olemaan, niin kyllä se paluu sieltä on aina tärisyttävä ja kukaan ei ole palannut sieltä ennallaan. Sen mä voin vakuuttaa, koska se avaa silmät näkemään kaiken sen mitä tämä muu maailma ei ole. Se on traagista ja se on huikeata ja samalla mielettömän suuri kokemus, että on saanut niin kuin ainakin mä koen ja samalla tavalla kuin Sanni sanoi, kaipaa sinne ikuisesti. Aina ajattelee milloinkahan seuraavan kerran pääsisi taas menemään sinne metsään ja…
E.S: Onko tässä teidän uusimmassa metsätrilogian kolmasosassa, tässä Pohjoistuulen metsä, niin onko se teidän ajatus tavallaan myös näyttelyssä kävijän kannalta, että hän saisi palan tuota tunnetta siitä, että mikään ei ole niin kuin ennen katsellessaan niitä kuvia tai sitä kuvastoa.
R.K: Kyllä ehdottomasti mä sanoisin, että se on se yksi mitä pyrkii ilmaisemaan, mutta toinen myös se, että tiedostettaisi se niiden ainutlaatuisuus ja miten vähän niitä on ja miten me tarvitaan lisää sitä luontoa ja meidän on pakko ennallistaa ja palauttaa sitä ja me ollaan oltu aivan liian armottomia siinä ja meidän pitää oppia näkemään tätä meidän ympäristöä, että miten vajavaiseksi se on monelta osin muuttunut.
S.S: Ja traagistahan on se, että niitä arvokkaita, hienoja alueita hakataan kokoajan, että Metsähallitus hakkaa edelleen vaikka niille huomautetaan, vaikka niitten alueiden lajistoa ja erityistä arvoa kerrotaan Metsähallitukselle, niin se ei pidättele, vaan niitä hakataan kokoajan ja se on ihan kamalaa, että myös sellainen, meillä on iso tarve myöskin niin kuin puhua nimenomaan niiden ainutlaatuisesta arvosta ja siitä, että ei yhtään tuommoista tuhatvuotista puuta ja sata vuotista puuta saa enää kaataa, koska siinä kestää sitten ne pari sataa vuotta, tuhat vuotta, ennen kuin sellainen saadaan tilalle.
E.S: Hei tuohon ajatukseen on tosi hyvä nyt jäädä. Mä kiitän teitä Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen. Ja sinä kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän ja sitten ne muut jaksot voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista ja jos haluat nähdä nämä kuvat mistä me juteltiin ja sitten paljon muitakin kuvalinkkejä, niin käy meidän Valokuvataiteen museon omilla sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi. Kuulemisiin, moikka.
S.S: Moikka.
R.K: Moi.
