Tänään julkaistussa Yle Saamen toimittajan Linda Tammelan uutisjutussa Laura Feodoroff kertoo, miten hän joitakin vuosia sitten näki jotain, mitä ei olisi koskaan uskonut näkevänsä: omien kolttasaamelaisten isovanhempiensa valokuvapainatuksella varustettuja tuotteita myynnissä yhdysvaltalaisessa verkkokaupassa. Tämä teksti taustoittaa, miten tapaus liittyy Suomen valokuvataiteen museoon, avoimeen kulttuuridataan ja museotyön eettisiin kysymyksiin.
Avointa kulttuuria – mutta kenen ehdoilla?
Kuvattu tapahtumaketju lähti liikkeelle vuonna 2016. Tuolloin Suomen valokuvataiteen museo julkaisi valokuvaaja Eino Mäkisen Petsamon kolttasaamelaisten keskuudessa vuonna 1938 ottamat kuvat verkossa, Flickr-kuvajakopalvelussa. Valokuvien julkaiseminen Flickr-alustalla liittyi kulttuuriperintökentällä voimistuneeseen ajatukseen siitä, että museoiden tulisi saattaa kokoelmiinsa kuuluvat kulttuuriperintöaineistot kaikkien saataville, mahdollisimman avoimesti.
2000-luvun aikana museot olivat saaneet osakseen voimistuvaa kritiikkiä siitä, että niiden kokoelmat eivät olleet avoimesti nähtävissä ja käytettävissä. Aineistojen 2000-luvulla kiihtynyt digitointi ja toisaalta verkkoalustojen kehittyminen olivat tehneet verkkojulkaisemisesta helpompaa kuin aiemmin. Kulttuuridatan avaamisen puolesta toimivat aktiivit haastoivat museoita avautumaan ja luopumaan tarpeettomista käyttörajoituksista. Kantavana periaatteena nähtiin, että niiden aineistojen osalta, joiden tekijänoikeudet tai lähioikeudet eivät ole enää voimassa, museoilla ei ole juridista velvoitetta eikä siten myöskään moraalista oikeutta rajoittaa aineistojen käyttöä.
Myös Valokuvataiteen museolla kokoelmien saattamista verkkoon yleisön saataville pidettiin tärkeänä tavoitteena. Olennaista oli myös, että kun muistiorganisaatioiden kokoelmia saatetaan verkkoon, ei samalla toisteta yksipuolista käsitystä historiasta, vaan aineistoissa näkyvät myös muut kuin enemmistökulttuurin näkökulmat. Museolla päätettiin, että tekijänoikeusvapaita osia museon laajasta valokuvakokoelmasta julkaistaan Flickr-alustalla avoimen kulttuurin lisenssillä CC0. Tämä kansainväliseen Creative Commons -lisenssijärjestelmään perustuva lyhenne tarkoittaa, että aineistoa voidaan hyödyntää vapaasti, myös kaupallisiin tarkoituksiin.
Kulttuuriperinnön ’avaamisen’ keskusteluissa dominoi ajatus siitä, että rajoittamalla aineiston käyttöä museo rajoittaa myös kansalaisten osallisuutta yhteiseen kulttuuriperintöön. Nykyäänkin aineistojen käyttöä mahdollisimman vähän rajoittavat käyttöehdot nähdään lähes poikkeuksetta positiivisessa valossa: mitä avoimempaa, sen parempi. Kuitenkin kulttuurin avoimuuden ja saavutettavuuden lisäksi tärkeää on punnita aineiston avoimen julkaisemisen eettisiä ja moraalisia puolia, ja tässä Valokuvataiteen museo epäonnistui 2016.
Nyt keskustelun alla olevat valokuvat on kuvannut valokuvaaja ja elokuvaaja Eino Mäkinen Petsamon Suonikylässä vuonna 1938. Mäkinen kuvasi Suonikylän kolttasaamelaisen talvikylän asukkaita töissään ja toimissaan. Mäkinen työskenteli tuolloin kotimaista kansanperinnettä taltioineen Kansatieteellinen Filmi Oy:n pääkuvaajana. Kuvien tavoitteena oli dokumentoida katoamassa tai harvinaistumassa olevia työmenetelmiä ja taitoja ja kansankulttuuria, niin suomalaista kuin saamelaistakin. Mäkisen työn mahdollisti yhteistyö kuvattavien kanssa – ilman heitä prosessien ja käytäntöjen kuvaaminen olisi ollut mahdotonta.
Saamelaisia, kuten monia muitakin alkuperäiskansoja, on eri aikoina valokuvattu monin eri tarkoitusperin. Suuri osa näistä tavoista on historiallisesti ollut rasistisia tai linkittynyt kulttuurin yksipuolisen hyväksikäyttöön. Saamelaisen kulttuurin professorina Oulun yliopistossa toimiva Veli-Pekka Lehtola tiivistää, että valokuvaaminen oli keskeinen metodi varhaisen antropologisen rotuluokittelun ja ”kansantyyppien” määrittelyssä. Näissä prosesseissa saamelaisten ääni ei kuulunut. Sittemmin saamelaiskulttuurin visuaalisia symboleita on hyödynnetty esimerkiksi matkailussa ja mainonnassa. Eino Mäkisenkin kuvat ovat tulleet Suomen valokuvataiteen museolle osana Suomen Matkailuliiton laajaa valokuvakokoelmaa. Vaikka Mäkinen ei ottanut kuvia ensisijaisesti markkinointikäyttöön, nähtiin ne 1930-luvulla Suomen Matkailuliitossa sopivina siihenkin. Yhä edelleen saamelaiset joutuvat usein pettymään enemmistökultturin tapoihin hyödyntää neuvottelematta alkuperäiskansan kulttuuria kaupallisessa tai muussa yhteydessä. Siksi on ymmärrettävää, että kolttasaamelaisten kuvien ilmaantuminen Yhdysvalloissa kaupallisiin tuotteisiin näyttäytyi osana pitkää ja laajaa saamelaiskulttuurin kulttuurista ja kaupallista omimista.
Kun museo sai tietoonsa, että kuvia on käytetty kaupallisesti tavalla, joka ei kunnioita kuvissa esiintyvien kulttuuria, päätettiin kuvissa esiintyvien henkilöiden sukulaisten kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että kuvat poistetaan museon Flickr-tililtä. Tämä ensiapu vähentää todennäköisyyttä sille, että uusia vastaavia hyödyntämistapauksia tapahtuu, mutta ei ratkaise alkuperäistä ongelmaa. Creative Commons -lisenssien yksi ominaisuus on niiden perumattomuus. Ajatus on, että jos aineisto on saatettu saataville avoimen kulttuurin lisenssillä, tätä päätöstä ei voi peruuttaa. Samaan aikaan vanha totuus siitä, että verkkoon laitettua ei saa sieltä koskaan täysin pois, on pitkälti tosi. Niinpä on valitettavasti mahdollista, että joku verkonkäyttäjä törmää kuviin vielä pitkällä tulevaisuudessakin, huomaa niiden lisenssin ja päättää hyödyntää niitä omassa kaupallisessa toiminnassaan.
Tekijänoikeuksien lisäksi valokuvien käyttöön ja verkkojulkaisuun vaikuttaa henkilötietosuojaan liittyvä lainsäädäntö. Suomalainen oikeuskäytäntö on määrittänyt, että elävän ihmisen kuvaa ei saa hyödyntää kaupallisesti ilman henkilön lupaa. Toisaalta kuolleilla ei ole henkilötietosuojaa. Edesmenneiden henkilöiden kuvien hyödyntäjä ei siis riko lakia, mutta tarkemmassa eettisessä tarkastelussa toiminta osoittautuu ongelmalliseksi. Kuvien käyttäjä hyödyntää kolttasaamelaiskulttuurin visuaalisia tunnusmerkkejä kuten esineitä ja pukuja sekä henkilöiden piirteitä ja tapoja oman kaupallisen toimintansa välineenä. Toiminta perustuu todennäköisesti tietämättömyyteen saamelaisten asemasta alkuperäiskansana ja ymmärtämättömyyteen, mitä tulee kulttuurisen omimisen näkökulmiin.
Miten tästä eteenpäin? Harkintaa, opiskelua ja yhteistyötä
Kuvien julkaisuajankohtana Valokuvataiteen museossa ja laajemmin museokentällä käytiin keskustelua siitä, millaisin ehdoin kulttuuriperintöaineistoja tulisi verkossa julkaista. Valokuvataiteen museolla linjattiin tuolloin, että pieni osa aineistosta julkaistaan täysin avoimella lisenssillä Flickrissä, mutta jatkossa, museon liityttyä suomalaisten museoiden, kirjastojen ja arkistojen kokoelmien verkkopalvelu Finnaan, suurin osa aineistosta lisensoidaan tiukemmin. Tämä näkemys on nyt entisestään vahvistunut. Julkaisemme jatkossa vain hyvin tarkkaan rajattuja ja valikoituja aineistoja kaupallisen käytön mahdollistavalla CC0-lisenssillä.
Tällä hetkellä museolla suunnitellaan pysyvää valokuvakulttuurin ja -historian perusnäyttelyä, joka avautuu Kaapelitehtaalla vuonna 2022. Yksi näyttelysuunnittelun lähtökohdista on ollut se, että valokuvan teemoja lähestytään moninaisista näkökulmista. Suomalaisen valokuvan historia ei ole vain valtakulttuurin historiaa – saamelaiset alkuperäiskansana sekä vanhat ja uudet vähemmistökulttuurit ovat myös valokuvan tekijöitä ja kokijoita. Veli-Pekka Lehtolan mukaan ensimmäiset tunnetut saamelaiset valokuvaajat aloittivat toimintansa 1900-luvun alkupuolella. Tällä kertaa museo ymmärsi sen, minkä pitäisi olla itsestään selvää, ja aloitti saamelaisaineiston kartuttamisen olemalla yhteydessä keskeisiin saamelaistoimijoihin - Saamelaismuseo Siidaan sekä tutkijoihin ja aktivisteihin, joita olemme kuunnelleet herkällä korvalla ja edenneet saamiemme kommenttien pohjalta.
Kulttuurisen sensitiivisyyden kysymyksiin liittyvissä keskusteluissa painotetaan, että vähemmistökulttuurien edustajien ei pitäisi joutua kantamaan päävastuuta rasististen rakenteiden purkamisesta ja väärien toimintamallien korjaamisesta. Sen sijaan niin organisaatioiden kuin yksilöidenkin tulee tarkastella kriittisesti omaa toimintaansa ja perehtyä huolella käsittelemiinsä teemoihin. Kestävä lopputulos saavutetaankin lisäämällä tietoa ja ymmärrystä ja toimimalla dialogissa. Mitä tulee Eino Mäkisen kolttakuviin – tällä hetkellä ne ovat saavuttamattomissa myös siltä yhteisöltä, jonka historiaan ne liittyvät. Hyvä ratkaisu kuvien uudelleenjulkistamiseen voi syntyä vain yhdessä keskustellen. Eettisiä ohjeita, jotka turvaisivat alkuperäiskansan tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumisen, kehitetään parhaillaan muun muassa arkistoaineistojen saavutettavuutta edistävässä Digital Access to Sámi Heritage Archives -hankkeessa.
Nykyään museoiden toiminnan kehittämisen olennainen osa on vähemmistökysymysten nostaminen kestävällä tavalla esille sisällöissään ja yhteistyötoiminnassaan. Siksi tämäkin kirjoitus toivottavasti on osaltaan lisäämässä museoalan ja avoimen kulttuurin kentän ymmärrystä kulttuurisesta sensitiivisyydestä ja kestävästä kulttuuriperintötyöstä.
Anni Wallenius, intendentti, kokoelmat
Lähteitä:
Veli-Pekka Lehtola 2018. Our histories in the photographs of the others, Journal of Aesthetics & Culture, 10:1, 1431501, https://doi.org/10.1080/20004214.2018.1431501
Mitä on avoin data? Digi- ja väestötietoviraston Avoin data -sivusto. https://www.avoindata.fi/fi/opas/mita-on-avoin-data
Maija Mäkikalli, Iiris Kestilä, Juha Heinonen ja Jonna Häkkilä 2021. Digital Access to the Sámi Heritage Archives – Saamelaisten arkistoaineistojen saavutettavuutta kehittävä hanke, Historiallinen Aikakauskirja 1/2021. https://www.historiallinenaikakauskirja.fi/wp-content/uploads/2021/04/H…
Yle Saamen uutisjuttu Ylen verkkosivuilla
Linda Tammela: Laura Feodoroff gávnnai iežas áhkkurohki gova amerihkálaš neahttagávppi buktagiin – ná sáhttá geavvat geasa beare, https://yle.fi/uutiset/osasto/sapmi/laura_feodoroff_gavnnai_iezas_ahkku…
