9.12.2010
Ricardo Trabulsin näyttelyssä museon Prosessi-tilassa meksikolaiset zapatistit poseeraavat, edustavat yhteisöään, ottavat kantaa oikeuksiensa puolesta tuijottamalla meitä huivin tai pasamontanas-pipon takaa, mutta näyttävät samalla meille arkensa yksityiskohtia. Tuttuja ja vieraita. Yksi niistä on kantoliina, joka heidän(kin) ympäristössään on lastenrattaita monin verroin kätevämpi tapa kuljettaa pieniä lapsia. Katson kuvia kaihoisasti. Oma lapseni tuntuu jo liian painavalta liinaan, mutta vielä hetki sitten sain itsekin nauttia kantoliinailun mukavuudesta.
Ricardo Trabulsi, 2010. Kuva näyttelystä: Sofia Lahti.
Pienet lapset kulkevat useimmin äitinsä mukana, mutta kuten zapatistienkin kuvista näkyy, myös vanhemmat sisarukset tai isovanhemmat kuljettavat heitä. Sisukkaat pikkutytöt kantavat sisaruksiaan liinassa ja ottavat heidät kouluunkin mukaan, kun äidit ovat töissä.
Mies kantoliinan kanssa on kuitenkin poikkeus. Trabulsin kuvaama zapatisti-isoisä oli sitonut kantoliinan olalleen, kun äiti ja muu perhe olivat sairaana eivätkä jaksaneet kantaa lasta.
Museon kirjastossa vastaan tuli toinenkin valokuva poikkeuksellisesta meksikolaismiehestä kantoliinan kanssa, tällä kertaa luultavasti lapsen isä. Mies on suojautunut sateelta muovinkappaleesta kyhätyllä sadeviitalla ja sadehatulla. Viitan alla on vauva kantoliinassa ja mies tukee vauvan jalkoja hellästi kädellään. Sadeviittakaan ei ole suojannut miehen housunvyötäröä pieneltä märältä läikältä, jonka alkuperä on viitan sisäpuolella: lapsen pissa on lirissyt kantoliinan läpi.
Carlos Blanco: Tamapa, San Luis Potosi, 1980. Kuva kirjasta Mexikansk fotografi. Kulturhuset, Stockholm, 19 nov. 1982 – 30 jan. 1983.
Kantoliina on ikivanha ja samalla muodikas käytäntö. Verkossa on kuvia filmitähdistä liinoineen, ja Italian europarlamentaarikko Licia Ronzullin kantoliina parlamentissa oli uutinen. Lisää tästä linkistä.
Kantaminen on kätevää, mutta se voi olla myös kannanotto luomuvanhemmuuden puolesta. Sam Mendesin elokuvassa Away We Go (Kohti uutta) kantoliinalle omistautuneet vanhemmat eivät siedä lastenrattaita lähelläänkään: ”I LOVE my babies. Why would I want to PUSH them away from me?” Komediallinen perhe kyseenalaistaa hauskasti sekä perinteisen että ”radikaalin” vanhemmuuden ehdottomuudet.
Kantoliina on tuttu näky suomalaisessakin katukuvassa, mutta se mielletään usein kulttuuriseksi tuontitavaraksi. Euroopassa käytetään nykyisin aasialais-, afrikkalais- tai eteläamerikkalaistyylisiä kantoliinoja. Suomen valokuvataiteen museon kokoelmissakin kantoliinakuvat edustavat kaukaisia maita ja mennyttä aikaa. Toki lapsia on kannettu hurstissa, liinassa tai huivissa täälläkin ennen lastenrattaiden yleistymistä, mutta perinne on katkennut. Todistuskappale suomalaisesta kantoliinaperinteestä vuodelta 1915 löytyy Museoviraston kuvakokoelmasta. Naisen selässä olevasta liinasta erottuu lapsen muoto, ja esiin pilkistää pieni käsi, joka pitää kiinni kankaan reunasta.
Kulttuurihistoriallista kantoliinakuvastoa ympäri maailman, myös Euroopasta, on kerätty portugalilaisen Rosa Pomarin blogiin. Lisää tästä linkistä.
Museokäynnillekin kantoliina sopii, vaikka meille pääsee ramppia pitkin sujuvasti myös rattaiden kanssa. Ottakaapa mallia näistä ensivisiittiläisistä tästä linkistä. Eläköön kantoliina!
Teksti: Sofia Lahti, näyttelyamanuenssi
P.S. Ricardo Trabulsin näyttely Zapatistit on esillä Prosessissa 6.1.2011 asti. Vapaa pääsy.
Kantoliinakuvia on nyt esillä Kaapelin toisessakin siivessä: Jukka Male -museon käytävällä (23.01.2011 asti) nähdään Mika Rannan kuvissa sambialaisia äitejä, joiden liinoille ovat tyypillisiä upeat painokuosit.
