27.10.2010
Valokuvista puhuttaessa vintagella tarkoitetaan vedoksia, jotka ovat peräisin samalta ajalta tai ainakin hyvin läheltä kuvanottoaikaa. Termiä käytetään erityisesti vanhojen valokuvien kaupankäynnin yhteydessä. Maailmalla toimii ja verkossakin on paljon esillä vanhoihin valokuviin erikoistuneita liikkeitä, joissa on saatavilla 1800-luvun tai 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kuvastoa. Tarjontaa on niin paljon, että opinhaluisille vanhan valokuvan verkkokaupat ovat varteenotettava vaihtoehto museoiden verkkotarjonnalle. Suomesta tosin puuttuvat vanhan valokuvan vakiintuneet markkinat ja verkkogalleriat.
Valokuvataiteen museon kokoelmia kartutettaessa tai näyttelyä koottaessa tähtäimessä on pääsääntöisesti vintage. Esille laitetaan ennen kaikkea aikalaisvedoksia. Mutta mikäli museon kokoelmiin kuuluu ainoastaan negatiivi, näyttelyissä on ollut myös uusiovedoksia. Suomalaisen valokuvauksen historiankirjoitus jäisi kovin kapeaksi, mikäli tyytyisimme vain aikalaisvedoksiin. Huolenpito hyvistä vedoksista ei ole aina ollut valokuvaajille tai kuvien haltijoille niin tärkeää kuin historiankirjoittaja toivoisi. Vedoskulttuuri on ollut maassamme sangen ohutta, koska valokuvia on pidetty ennen kaikkea monistettavina käyttöesineinä.
Hyvin varustettu valokuvanäyttely kertoo aina myös esillä olevien vedosten tekniikan ja ajoituksen. Ihannetapauksessa valokuvien kohdalla on kaksi aikaa, toinen kertoo kuvanotto ja toinen vedostuksen vuoden, esimerkiksi 1967/2004. Käytännössä suomalaisen aineiston osalta tämä ei ole helppoa, sillä valokuvaajilla ei ole ollut tapana merkitä kuviinsa vedostamisajankohtaa. Esimerkiksi museossa parhaillaan teoksiaan esittelevä Pentti Sammallahti ajoittaa valokuvansa vain ottoajankohdan mukaan.
Sammallahdelle ja muille vanhemman polven valokuvaajille on ollut tyypillistä, että samaa negatiivia on vedostettu eri vuosikymmenillä erilaisilla tekniikoilla ja erilaista esteettistä ihannetta toteuttaen. Sammallahdelle arkiston kanssa työskentely on osa ammattia, ja hän pitää ehdottomasti kiinni oikeudestaan tulkita negatiivejaan yhä uudelleen, vaikka digitaalisina mustesuihkuvedoksina, jollaisia museon retrospektiivin suurimmat vedokset ovat. Pääosa teoksista on aikalaisvedoksia, mutta esimerkiksi visuaalisesti ehjä pienten Helsinki-kuvien sarja on vedostettu usean vuosikymmenen kuvista 2000-luvulla.
Vanhojen negatiivien uudelleen luennat eivät asetu hankaluuksitta vintagen perusmääritelmään, mutta kuvien ilmaisuvoiman tai taiteellisen arvon kannalta vedoksen valmistuksen ajankohdalla ei ole samaa merkitystä kuin historiankirjoituksen kohdalla. Vintage on hyödyllinen termi muistuttamaan valokuvan esineluonteesta ja valokuvan materiaalisesta historiasta – viime vuosikymmenten valokuvien arvottamisen työkaluna se on ilmeisen kömpelö.
Teksti: Elina Heikka, museonjohtaja
Kuvat: Emilia RüF, Suomen valokuvataiteen museon näyttelystä Pentti Sammallahti: Retrospektiivi
