Molempia sarjoja yhdistää Saksan työskentelyn keskeinen teema: Luonnon ja Kulttuurin välinen suhde. Saksa rinnastaa muotokuvia sotapeliä leikkivistä teineistä maisemakuviin, jotka esittävät eläintarhojen ja kasvitieteellisten puutarhojen luonnonmaisemaa muistuttavia tiloja.
Saksan maisemakuvien kohteena ovat kulttuuriset tavat esittää ja havainnoida ympäristöä, sekä maisema poliittisena ja maantieteellisenä tilana. Muotokuvien kautta Saksa johdattaa katsojan kysymysten ääreen, jotka pohtivat identiteetin ja muotokuvan välistä suhdetta sekä yksilön kehollista kokemista, suhdetta ympäröivään tilaan ja yhteiskuntaan.
Mika Hannula kirjoittaa Saksan kuvista:
Katse. Se kohdistuu ja kohdentuu. Se vihjaa ja vihloo, väistäen ja vaanien.
Katse, joka on aina kulmikas. Se on hyvä katse tai paha katse - ja kaikkea mahdollista siltä väliltä, niiden edestä ja takaa. Ystävällinen tai vihamielinen, yllättävä tai tympeä, turhamainen tai tyynnyttelevä. Katkera tai karamellilla kuorrutettu katse, jossa kiteytyy jotakin hyvin olennaista maailmassa olemisesta, niistä loppumattomista neuvotteluista miten olla suhteessa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Suhteessa, jossa katse ja sen kohde ovat aina hyvin monisyisessä vuorovaikutussuhteessa.
Perttu Saksa yhdistää näyttelyssään kahta teemaa. Tarjolla on ryhmä muotokuvia ja maisemia. Muotokuvat esittävät laserase kädessä poseeravia teinejä, jotka Saksa on pysäyttänyt tylyn taustan eteen juuri sotaleikin päätteeksi. Ja ne maisemat? Niin, ne ovat aavaa ja avaraa visuaalista materiaalia, mitään sanomatonta ja silti merkityksellisiä - ja merkillisiä.
Molempia teemoja yhdistää Saksan työskentelyn johtoidea: hän pyrkii sekä hahmottamaan että purkamaan auki niitä tapoja ja keinoja, joilla kuvaa luodaan ja jossa katse tapahtuu, jossa se ilmenee suhteessa vaikutuspiiriinsä. Saksa on pakkomielteen vallassa, selkä seinää vasten. Hän tietää jopa ehkä liikaa, lähestyen rajaa, jossa tieto vain lisää tuskaa. Hän on lukenut ja katsonut - kriittisesti. Ymmärtänyt, että ei ole olemassa neutraalia tai puhdasta, harmitonta tapaa katsoa ja tehdä valokuvia. Mikä tahansa kuva, mikä tahansa väite ja tulkinta on aina arvosidonnainen, osa tiettyä aikaa ja paikkaa, tiettyä kontekstia.
Ja nimenomaan siksi hän kysyy kuka katsoo, missä, miten ja miksi. Ja mikä tärkeintä, hän pohtii sitä, mitä katsekontaktissa tapahtuu. Kyse on tietoisuudesta, sen rajoista, haasteista ja mahdollisuuksista. Ei kenellekään ulkopuoliselle, vaan kuvan tuottamiseen ja katsomisprosessiin, siis merkitysten muodostamiseen ja muokkaamiseen osallistuville.
Kohtaamme siis muotokuvia väkivaltaa leikkivistä junioreista ja maisemista, jotka ovat koomisella mutta samalla kiusallisella tavalla sekä osa luontoa että tarkoin harkittua illuusion rakentamista luonnosta. Huvittavaa kyllä, etenkin samassa tilassa ja tilanteessa nämä kuvat alleviivaavat erittäin perustavaa laatua olevaa dilemmaa. Lähtökohtana on – ei sen enempää, ei sen vähempää – ihmisen ja luonnon välinen suhde.
Tätä suhdetta ei tarvitse liiemmin alleviivata. Se on läsnä, ja läsnä kaikkialla. Olennaista on se, minkälaisesta suhteesta kulloinkin on kyse. Eli mitä tapahtuu kun minä katson kohdetta, joka aina ja alati katsoo takaisin.
Post-koloniaalisessa keskustelussa kyseistä prosessia on kutsuttu kolmanneksi tilaksi. Eli se ohitse hiipivä tai kiitävä tilanne, jossa kaksi osapuolta hetkeksi kohtaavat. Kohtaamisessa, joka on yhtäaikaisesti riski ja mahdollisuus, yhtäaikaisesti vaatimus ja kutsu yhdessäolemiseen. Kyse on reitistä, polkujen seuraamisesta, jossa parhaassa tapauksessa molemmat osapuolet uskaltavat ja kykenevät kyseenalaistamaan omia ennakkoluuloja ja uskomuksia. Siis liikkumaan kohti jotakin outoa ja tuntematonta, jotakin joka
tapahtuu vain siinä ja silloin. Vuorovaikutus-suhteessa, jossa osapuolet vaikuttuvat ja vaikuttavat toisiinsa. He altistuvat, ja jopa alistuvat siihen, että jotakin muuttuu, jotakin tulee olemaan erilaista prosessin päätyttyä.
Ehkä erikoisinta ja viehättävintä Saksan teoksissa on se ilmeinen ristiriita, että hän tietää katseella ärsyttämisen ja leikkimisen vaarat, mutta menee silti määrätietoisesti täsmälleen niitä päin. Samalla tarkentuu valokuvien särmät ja terävyys. Ne ovat konfliktitilanteita, joita ei haluta eikä edes kyetä siirtämään sivuun tai siivoamaan pois. Saksa suorastaan nauttii, vaikka ei sitä ehkä myönnäkkään, ristiaallokon keskelle asettumisesta ja siinä selviytymisestä, tai ainakin sen yrittämisestä.
Joka tapauksessa Saksan asenne ja valitsema strategia on erittäin johdonmukainen. Hän tietää mitä tekee. Ja hän tietää, että loppupeleissä, siinä muutama minuutti ennen summerin soimista meistä jokainen tajuaa, että kyseessä on vielä katseen paikkaa ja paikantumistakin keskeisemmästä asiasta. Yhdellä sanalla sanoen kyse on vallasta. Niistä keinoista ja kyvyistä, joilla maailmassa olemista ja maailmassa olon suhdetta ja suh-teellisuutta muokataan ja muodostetaan - siis kuka siihen saa, osaa, viitsii ja uskaltaa osallistua. Ja siis osallistua vailla vakautta, vakuutuksia ja varmuutta onnistumisesta.
Mika Hannula
Suomen valokuvataiteen museo
Projekti-tila
Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G, 00180 Helsinki
