Päätimme jatkaa viime vuonna aloitettua Kokoelmien avaimet -opintopiiriä vielä tovin vuoden 2014 puolella, kun puhuttavaa riitti. Halusimme mukaan keskusteluun intendentti Anna-Kaisa Rastenbergerin näkemyksen. Rastenberger on osallistunut keskusteluun aktiivisesti koko opintopiirin ajan, mutta nyt oli hänen vuoronsa kertoa enemmän omasta näkökulmastaan. Se kohdistui tulevaisuuteen, mikä sopikin keskustelusarjan päätökseksi. Muistutimme itseämme, että kokoelmapolitiikan uudelleen miettiminen ja päivittäminen on meillä edessä.
Anna-Kaisa Rastenberger on toiminut pitkään valokuvataiteen ytimessä (sic!) kuraattorina, tutkijana ja kirjoittajana. Valokuvataiteen museolle hän tuli ensimmäisen kerran tutkijaksi vuonna 2005. Valmistumassa oleva väitöskirja käsittelee suomalaisen valokuvataiteen kansainvälistymistä.
Vuonna 2002 julkaistu Kuvitelmia-teos (toim. Asko Mäkelä), joka toimi samalla Sara Hildénin museossa järjestetyn näyttelyn katalogina, oli pitkään suomalaisen nykyvalokuvataiteen perusopas. Se esitteli alalle vakiintuneen, tunnistettavan tyylin, joka oli kehittynyt erilaisten muotokokeilujen vaihduttua takaisin kaksiulotteiseen kuvaan ja värikuvan käytön yleistyttyä. Näyttely ja katalogi perustuivat Suomen valokuvataiteen museon viimeaikaisiin kokoelmahankintoihin ja antoivatkin myös kansainväliselle yleisölle edustavan yleiskatsauksen sen hetken valokuvataiteeseen Suomessa. Anna-Kaisa Rastenberger toteaa, että kirjan perusteella odotukset museon kokoelmien suhteen nousivat korkealle. Hän oli toimittanut Kuva-lehteä ja tunsi valokuvan opiskelijat, mutta toivoi museon kokoelmien kautta saavansa ajantasaiset tiedot jo urallaan vakiintuneiden valokuvataiteilijoiden kentästä. Museolle tutkijaksi tultuaan hän yllättyi, kun kävi ilmi, että kokoelmahankinnat eivät olleetkaan jatkuneet samalla laajuudella. Samalla museon kokoelmien ja tutkijakollegoiden kanssa käytyjen keskustelujen kautta kuitenkin hahmottui toisenlainen laajuus: valokuvan kulttuurien moninaisuus ja valokuvataiteen pieni, elitistinen nurkka osana tuota moninaisuutta.
Vuonna 2009 Rastenberger aloitti työt museon intendenttinä ja sai lähituntumaa myös kokoelmatyöhön. Kun vuonna 2010 alkoi Rastenbergerin, tutkija Kati Lintosen ja museonjohtaja Elina Heikan kirjahanke (Valokuvataiteen ydin, joka ilmestyi tänä vuonna helmikuun alussa), kokoelmia käytiin läpi kirjan kuvitusta varten. Siinä yhteydessä tuli taas ilmeiseksi, että kokoelmassa on edelleen nykyvalokuvataiteen kohdalla suuria aukkoja.
Kokoelman rikkauksina nykyvalokuvan osalta Rastenberger näkee mainitun Kuvitelmia-näyttelyn ohella muut hyvin kootut kokonaisuudet, joissa näkyy myös kansainvälistä valokuvataidetta. Sellaisia ovat viime vuonna museolle lahjoitettu Hannula & Hinkka –kokoelma ja valokuvaaja Markus Lepon kuratoima SYPin kokoelma, jonka museo sai lahjoituksena vuonna 1995. Kolmantena, pienempänä eränä maininnan ansaitsee vuoden 2012 Polaroid-näyttelyhankkeen osana Impossible corporationin ja mukaan kutsuttujen taiteilijoiden kanssa yhdessä tuotettu teossarja. Viimeksi mainitun kohdalla sitä paitsi kokoelman syntyprosessi, näyttely ja yleisötyön osuus hankkeessa on alusta loppuun hyvin dokumentoitu. Myös yksittäisten kuvaajien, kuten Andrei Lajusen, Timo Kelarannan tai Ulla Jokisalon tuotannosta vähitellen kartutetut otannat ovat museon vahvuus.
Ideoita, väittelyä ja naurua museon opintopiirissä. Kuva: Virve Laustela.
Miten kokoelmia pitäisi nyt kehittää, Anna-Kaisa Rastenberger?
-Jos olisin kaikkivaltias, keskittyisin kuitenkin menneisyyden aukkojen täyttämisen sijasta hankkimaan nuorten nykyvalokuvaajien töitä. Museo voisi myös oman erikoisasiantuntemuksensa avulla (ja erikoismuseotehtävänsä mukaisesti) entistä paremmin koordinoida valokuvataiteen hankintoja lähiseudun nykytaiteen museoihin. Monien menestyneiden tekijöiden tuotanto valuu ulkomaille paremman ostovoiman imussa. Näitä teoksia pitäisi systemaattisesti ”pelastaa” suomalaisiin museoihin.
-Joskus museolle on hankittu kokonaisia teossarjoja; samoin voi olla syytä joskus hankkia koko näyttely. Tällaisiin tempauksiin tosin tarvittaisiin erillisrahoitus. Kalliit hinnat ja säilytystiloja vaativat suuret koot ovat haasteita. Museon hankintaprofiilista myös liikkuva kuva on rajattu ulkopuolelle.
-Toinen kysymys on kokoelmien suhde nykyiseen lehtikuvaan. Se ei sisälly minkään muun museon hankintapolitiikkaan. Journalistinen kuva-arkisto tallentaa vanhempaa lehtikuvaa, mutta ei nykylehtikuvaa. Aktiivisin keskustelu käy kuitenkin lehtikuvan, ei niinkään taidekuvan ympärillä. Lehtikuva on kiinnostavassa murroksessa, kun kuvaajat ovat lähteneet suurista lehtitaloista ja perustaneet omia kollektiiveja. Mikä olisi sitten paras muoto hankkia tai esittää lehtikuvaa museossa? Onko se alkuperäisyhteydestä etäännytetty vedos tai tuloste vai jokin aivan muu? Lehtikuvaan liittyy useimmiten olennaisesti myös teksti, jota ei kannata erottaa kuvasta.
-Museon pitäisi myös esitellä suomalaista nykyvalokuvataidetta verkossa. Se edellyttää tarkkoja julkaisusopimuksia taiteilijoiden kanssa. Suomalaisesta valokuvasta on vaikea löytää tietoa verkosta muuten kuin yksittäisten taiteilijoiden tai Helsinki Schoolin sivujen kautta. Youtube-sukupolvi etsii tietoa verkosta ja tulee käyttämään perinteistä arkistoaineistoakin toisin kuin nykyisin. Omakin kuvakäsityksemme on muuttunut niin, että kun ennen ajattelimme ensin kontekstia ja sitä kautta lähestyimme kuvia, nyt mennään kuva edellä ja konteksti tulee sen jäljessä, ”klikkauksen kautta”.
Teksti: Sofia Lahti
