Vieraina: Luontokuvaaja Ossi Saarinen eli Soosseli sekä Valokuvataiteen museon kokoelma-amanuenssi Sofia Lahti.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast. Ja tänään me puhutaan ketuista ja oravista eli aiheena on luontokuva. Täällä on vieraana Ossi Saarinen eli Soosseli.
Ossi Saarinen: Moi.
E.S: Minkä eläimen sä olet viimeksi kohdannut silmästä silmään?
O.S: Ihan viimeisimpänä rantakäärmeen kohtasin erittäin läheltä. Tai useammankin.
E.S: Eli niillä ei ollut mitään social distancing- tyyppistä koronakäyttäytymistä?
O.S: Niillä ei ollut, että niitä oli, olikohan niitä seitsemän kappaletta toisiinsa kietoutuneina.
E.S: Oo, ja sitten meidän toinen vieras on meidän museon kokoelma-amanuenssi Sofia Lahti. Moi.
Sofia Lahti: Moi.
E.S: Oletko sä ottanut Sofia luontokuvia?
S:L: Olen joskus nuoruudessani. Mä olin Turussa Olli Hietasen, joka on tulevaisuuden tutkija vissiin päätoimisesti, niin hänen vetämällään luontokuvakurssilla, jossa hän vei meidät metsään ja näytti mistä joidenkin metsäneläinten pesiä esimerkiksi löytää ja se oli tosi antoisaa. Enää en osaisi löytää niitä pesiä kylläkään.
E.S: Ja mä olen Erja Salo, museon yleisötyön intendentti joka olisi toivonut, että mulla olisi ollut kamera isolla zoomilla, kun mä toissapäivänä näin pihassani haukan joka ensin nylki citykanin ja sitten se söi sen ja jätti jälkeensä vain harmaata karvaa yhden neliömetrin.
S.L: Oo.
E.S: Soosseli sä sanot sun nettisivulla, että sä olet päätoiminen luontokuvaaja. Minkälainen on päätoimisen luontokuvaajan normaali päivä?
O.S: No se riippuu päivästä paljolti, että välillä on ihan puhdasta kuvaamista aamusta iltaan, välillä on sitten kuvien käsittelyä tai jotain kuvien myymiseen tähtäävää toimintaa. Riippuu ihan päivästä, säästä ja siitä tilanteesta, että milloin on mitäkin kuvattavaa tarjolla.
E.S: Nyt mä en voi olla sanomatta tähän, että kun me eletään näitä historiallisia korona-aikoja, kun tätä äänitystä tehdään, kevättä 2020, niin onko se vaikuttanut sun työhön?
O.S: Kyllä se on aika paljon vaikuttanut. Että pidempiä kuvausreissuja on peruttu, on tarkoitus ollut jotain workshoppeja, tämmöisiä työpajoja järjestää, ne on peruttu kaikki nytten ainakin seuraavalta kuukaudelta. Mutta jos jotain hyvää pitää löytää, niin ainakin on jäänyt enemmän aikaa sitten itse kuvaamiseen, tällaiseen lähiluonnon kuvaamiseen.
E.S: Mä tänään viimeksi katoin sun Instaa, sullahan on yli 200 000 seuraajaa, eli aikalailla päästään Hesarin lukuihin pelkästään ihmisiä jotka haluaa nähdä luontokuvia. Katsotaan kuvaa meidän Valokuvataiteen museon kokoelmista. Ossi, mitä sä näet kuvassa? Kerro.
O.S: Ihan ekana mikä pistää silmään ensinnäkin, se on mustavalkoinen kuva, mikä on itselle silleen valokuvauksellisesti vähän vieras aihe. En ole mustavalkokuvia koskaan ottanut. Tässä on etualalla männyn oksia tai juurakkoa tai jotain ja taustalla näkyy onko tuossa nyt joku järvi tai meren ranta ja siellä on tommoinen pieni saareke, jossa on pari puuta mikä on tavallaan tämän etualan männyn kehystämä. Vähän jotain sumua on ehkä tuolla ilmassa.
E.S: Oletko sä ottanut itse tämän tyyppisiä kuvia?
O.S: Kyllä mä jotain vastaavanlaisia. Tämmöisiä maisemia kuvaan paljon vähemmän kuin eläimiä, mutta aina silloin tällöin tulee otettua.
E.S: Entä Sofia, tämä on nyt sulle tutumpi, kun olet kokoelma-amanuenssi. Mitä sä näet tässä?
S.L: No tässä näkyy tällaista kyllä Antero Takalan, jonka ottama tämä on, niin taituruutta 70-luvulta, just tällaiset mustavalkoisen aika jyrkkiäkin sävyjä, niin sit toisaalta tuollaisten pehmeiden sumun harmaiden, niin niiden välillä tasapainoiltu hienosti. Ja tosiaan niin kuin Ossikin sanoi, niin saatu vielä noi käkkyrän männyn oksat kehystämään tuota kauempana näkyvää pikku saarta, jossa on kaiketi myös mäntyjä ja tämä on siis, tässä näkyy paitsi valokuvaajan niin myös vedostajan taito, että pimiössä on sitten viimeistelty kaikki nämä, just nämä tummat ja vaaleat kohdat ja sävyt kohdalleen.
E.S: Osaatko sä sanoa Sofia missä tämä on otettu? Mikä maisema tässä on?
S.L: Saariselkä on tämän kuvan nimi.
E.S: Oletko sä Soosseli kuvannut Lapissa tai Lapin luontoa?
O.S: Olen mä Lapissa jonkin verran, mutta en sellaisia varsinaisia kuvausreissuja ei ole kuin ihan pari ollut tähän mennessä. Että Lappi ei ole silleen niin tuttua seutua kuin tämä Etelä-Suomi vielä.
E.S: Mitä mieltä Sofia, onko tämä sellainen tyypillinen luontokuva, mitä meidän museon kokoelmissa on? Tai onko tämmöisiä genrejä, kun luontokuva ja maisemakuva, onko ne eri asia?
S.L: Niin no siis ensinnäkin kyllä tämä on aika tyypillinen, meillä on paljon just tällaista just niin kuin taitavina vedoksina saatuja tai hankittuja kuvia luonnosta, jossa kasvillisuus ja maisemamuodot hallitsee enemmän kuin eläimet. Mutta kyllä meillä on kaikenlaista muutakin, esimerkiksi just kollega esitteli hiljattain luontokuvaaja Teuvo Suomisen ottamia mikroskooppikuvia joihin se Suominen, joka oli siis luonnosta kiinnostunut tosi laajasti, luontokuvaaja ja luonnonsuojelija, niin oli itse kehitellyt siihen sitä tekniikkaa joskus vuosikymmeniä sitten miten saa mikroskoopista, pienistä eliöistä kuvia. Mutta se maisema, niin ei kai siinä ole pakko olla. Siis luontokuva voi olla maisemakuva, ja maisemakuva on usein luontokuva. Ehkä maisemalla jos ajatellaan sillain ideologisesti, niin semmoisella isommalla maisemalla saatetaan hakea jotain vähän muuta. Jotain semmoista ylevää kansallismaisemaa vaikka tai laajempaa kuvaa jostain kokonaisuutena jostain alueesta. Ei kai ne sulje pois toisiaan sinänsä.
E.S: Soosseli mä selasin sun Instaa, niin tuntuu äkkiseltään, osu silmiin vähän sen tyyppinen kuvaaminen, että nämä eläimet on ne sitten käärmeitä, kettuja tai oravia, niin sä tykkäät kuvata ne potretteina vähän muotokuvamaisina, joskus jopa tausta on kokonaan tunnistamaton. Kerrotko sä vähän, että mistä tämmöinen lähestyminen? Vai olenko mä nyt jopa ihan nyt hakoteillä?
O.S: En mä tiedä onko siinä mitään mulla kuvatessa sen suurempaa ajatusta, mutta ainakin mitä nyt laitan sosiaaliseen mediaan, Instagramiin, niin tietysti koitan silleen päästä lähelle sitä eläintä ja jälkikäteen rajata sitä aika lähelle. Et jos pieneltä puhelimen näytöltä katsoo, jos eläin on siinä hirveän pienenä, niin se ei toimi samalla tavalla kun sitten jossain isompana vedoksena. Ja koetan jotenkin saada niitä eläinten tunteita, sellaista tavallaan persoonallisuutta esille just sillä, että zoomaa lähelle niiden naamaa.
S.L: Ja kyllähän toi on sellainen juttu joka säväyttää, koska se on just sitä mitä normaalielämässä ei pääse. Että jos joku muu kuin luontokuvaaja sattuukin näkemään ketun tai jonkun, niin yleensä se nähdään kuitenkin aika kaukaa. Että toi on se juttu mikä meitä muita sitten säväyttää, kun sen eläimen näkee ihan kasvokuvassa.
E.S: Eli julkaisualusta, sosiaalinen media vaikuttaa osittain siihen, että ehkä vähän niin kuin yksinkertaistaa sitä kuva-aihetta ja vaikuttaisiko se ehkä Instan yleisin kuvamuotokin neliö jonkun verran?
O.S: Joo mä itse laitan pystykuvina aina viiden suhde neljään, ne Instagramissa on silloin isoimmillaan näkyy siinä näytöllä, mutta sit taas ihan puhtaat vaakakuvat, niin ne on tosi pienenä siinä, ne ei toimi yhtä hyvin mun mielestä.
E.S: Joo mä tilaan sellaista lehteä kun Suomen luonto, niin itseasiassa ei siitä ole kauaakaan, kun siinä oli tässä keväällä artikkeli näistä uusista trendeistä luontokuvan suhteen ja just some mainittiin yhtenä, sitten lähiluonto toisena, sitten uudet tekniikat esimerkiksi salaman käyttö ja sit toisaalta tämmöiset hybridit miten valokuvataide ja luontokuva solmii liiton. Onko sulle Soosseli lähiluonto tärkeätä? Kerro vähän, et minkälaisissa paikoissa kuvaat ja mistä syystä?
O.S: Mulle lähiluonto on kaikista eri luonnoista oikeastaan se kaikista tärkein, koska sinne mä pystyn menemään ihan joka päivä. Voin aamulla herätä tosi aikasin, mennä sinne ja sitten päiväksi tulla takaisin kotiin nukkumaan vaikka ja illalla lähteä uudestaan. Sit kun pystyy menemään tosi usein samaan paikkaan kuvaamaan niitä samoja kohteita ja sitten oppii tuntemaan ne tietyt kohteet just paremmin. Kun taas, jos menisi vaikka jonnekin kauemmas, ei tunne sitä aluetta, menee sinne, ottaa jotain kuvia. Ehkä vuoden kuluttua menee uudestaan, niin ei saa yhtään niin hyviä kuvia, kuin että jos oikeasti tuntee sen paikan ja ne kuvattavat kohteet, jos on käynyt vaikka viikon ajan joka päivä.
E.S: Minkälaisia eläimiä ja luontoa sun lähiluonto tarjoaa? Kerro vähän mitä sä olet kuvannut tai onnistunut kuvaamaan siellä?
O.S: Mä asun Espoossa, aika tämmöisellä urbaanilla alueella, niin tässä olen ihan 100 metrin päässä, olen kettuja muun muassa kuvannut, oravia, peurojakin näkyy silloin tällöin, ihan täällä kaduillakin menee. Vähän kaikenlaista.
E.S: Niin, että sä et voi laittaa sinne mitään haaskaa keskelle Espoota tai olla jossain kojussa ja kuvata. Onko näin?
O.S: No en ihan tuohon keskelle Espoota. No mitään haaskoja mä nyt en käytä muutenkaan, mutta kyllähän tuolta sit vähän suurempiakin metsiä löytää, jos pikkusen kauemmaksi menee.
E.S: Mikä on se kuva, mitä sä et ole vielä onnistunut ottamaan siinä lähiluonnossa tai minkä eläimen sä toivoisit kohtaavasi?
O.S: No vielä vähän aikaa sitten mun suurin haaveeni oli ilveksen näkeminen ja kuvaaminen, mutta se haave toteutui juuri vähän aikaa sitten. En ole oikein vielä keksinyt mikä olisi seuraava semmoinen unelma. Se kaikista suurin unelma jo toteutui.
S.L: Mä heti tulin uteliaaksi siitä ilveksestä, että siis pääsitkö sä sen näkemään ihan ilman sellaista koju ja haaska yhdistelmää vai oliko siinä joku?
O.S: Joo, olin autolla ajamassa kaverin kanssa ja sitten bongattiin se tien vieressä ja noustiin autosta ja seurattiin sitä vähän matkaa ja saatiin kuvattua.
S.L: Oi oi oi.
O.S: Se nyt ei ihan missään täällä Espoon keskustassa ollut, mutta suht lähellä kuitenkin.
S.L: Tiesittekö te jotenkin, että siellä päin se vois olla?
O.S: No se oli ihan puhdas sattuma, että se nähtiin. Ei yhtään ajateltukaan, että voisi näkyä. Mutta silleen nyt tiesi, että siellä päin niitä ehkä saattaa liikkua joskus.
S.L: Okei. Vau.
E.S: Kuunnellaan tähän väliin meidän museon arkistoista pätkä vuodelta 1979. Siinä valokuvaaja Reijo Porkka haastattelee toista valokuvaajaa Yrjö Lintusta.
Äänitallenne:
Reijo Porkka: Miten sä näet tämän suhteen nykyään tuon luonnon kuvauksen ja maisemakuvauksen suhteen muuhun alueeseen mitä nyt esitellään? Näillähän on näköjään aika suurin osa kutenkin tämmöistä niin sanottua parrasvalokuvausta ainakin Suomessa tällä hetkellä. Pitäisikö sun mielestä sitä painopistettä siirtää? Onko se liikaa, viekö se liikaa mielenkiintoa? Esimerkiksi näkee et luonnon näyttelyssä käy hirveästi ihmisiä. Hakkaa aina ennätykset, kun tulee luontokuvanäyttely.
Yrjö Lintunen: No siinä on oikeastaan semmoinen juttu, että joka ajallaan on omat tämmöiset huippuhetkensä ja tällä hetkellä luonnon kuvaajilla on jonkin aikaa huippuhetkensä. Mutta ei tätä tule kauan jatkumaan, ainakaan en usko sitä. Tässä on ihan se sama kysymys kun se, että kun tuli nämä valovoimakkaat laajakulmat ja kalansilmät, ne eli oman aikansa. Mä en sano ollenkaan, nämä luonnon kuvaajat tekevät hurjasti töitä sen eteen, mutta se, että jos se painopiste siirretään sinne, että tässä alkaa nyt olla se, että kuinka mikin vaihe tapahtuu, niin se ei ole pitkäikäistä. Jos tämmöisiä kavereita syntyy kovin monta, okei asia on loppuun käsitelty. Jos näitä luonnonkuvia alkaa olemaan ja näyttelyitä kovin paljon, niin se on taas loppuunkäsitelty. Mutta jotain semmoista mitä ei ole loppuun käsitelty kuitenkin, että elämä jatkuu, mutta jatkuu normaalissa piirissä tai jatkuu. Ja nämä kuvaajat jäävät sitten historiaan tai eivät jää historiaan.
R.P: Mutta eikö ole aika vaarallista kuitenkin, että näin suuret ihmisjoukot on kiinnostunut? Tavallaan voisi ajatella, että on kiinnostunut luonnosta ja luonnon kuvauksesta ja elää sille niin kuin valokuvauksen kokonaan sen sijaan, että tavallinen elämä, mikä on ehkä sittenkin pitkällä tähtäimellä tärkeämpää, niin sitä ei kuvaa kuin harva, jos ollenkaan. Paljon menee ohi, että ei kuvaa ollenkaan. Se on tavallaan ristiriita.
Y.L: Kyllä ristiriita on siinä, mutta siinä on semmoinen juttu jo otettava huomioon, että me ihmiset ollaan vähän sellaisia, että tällä hetkellä me ollaan niin innostuneita luontokuvauksesta ja luonnon kuvista ja mennään katsomaan, se on ihan sama kuin tämä Travolta. Se menee, tulee, on aikansa ja sitten on ohi. Mutta ehkä tällä hetkellä myös tällä ajalla on jonkinlainen merkitys siinä, että yritetään saada ihmiset unohtamaan jotain sellaista mikä tämä jokapäiväinen elämä on. Että meillä on 200 000 työtöntä, meillä on lomautettuja, meillä on muita. Koittaa saada sen painopiste siirtymään jonnekin muualle, ja jos sinne saadaan vaikka muutamia tuhansia sinne, muutamia tuhansia tänne. Ainahan on vähempi niitä, jotka näkisi sen todellisuuden, siirretään se painopiste.
R.P: Jos näitä kuvia ei julkaista, tai julkaistaan, mutta julkaistaan suhteessa niin pienessä määrin. Jos saat hyvän työkuvan tai arkipäivän kuvan, niin se voidaan julkaista kerran, mutta näitä lintukuvia painetaan ihan jatkuvasti joka numeroon ja monella aukeamalla, niin ei se auta. Ja sit toisaalta on semmonen ristiriita, että yleensä toi painostus kameralehtiin, että vaatii lisää luonnosta kirjotuksia ja kuvia. Kokoaika vaan pitää niitä sen kannattavuuden takia julkaista ja toisaalta taas tämä painopiste sitten pysyy tällä vähän väärällä alueella.
Y.L: Mutta ehkä siinä on sama kysymys, että ihmisellä on halu paeta todellisuutta. Se on vähän niin kuin jos käyttäisi sellaista sanontaa. Tällä hetkellä tämä luonto ja tämä seuraaminen, koska tämä nyt on kuitenkin suhteellisen uutta. Jonkun aikaa se pysyy pinnalla ja tällä tavalla ihmiset pakenee sitä todellisuutta, mitä ne joutuvat normaalisti elämään itse.
E.S: No niin. Tulee ja menee niin kuin Travolta, ja luontokuvaus on todellisuuspakoa. Mä olen aivan täällä nyt suu auki. Mitäs mieltä olet Ossi tuosta pätkästä? 70-luvun lopulta?
O.S: Vähän erikoinen. Osittain olen ehkä jostain samaa mieltä, mutta en ehkä ihan kaikkea allekirjoita ihan just noin.
E.S: Mistä sä olet samaa mieltä?
O.S: No tuossa heti alkuun, kun hän sanoi, että tämä luontokuvaus innostus tulee ja menee. No tietysti kaikki tuommoiset trendit tavallaan tulee ja menee jossain vaiheessa, mutta en mä usko, että innostus luontokuvaukseen on mitenkään ainakaan nyt ihan vähään aikaan mihinkään katoamassa samalla tavalla kuin innostus johonkin muuhun on joskus tullut ja mennyt nopeasti. Kuitenkin luonnossa ja luontokuvauksessa on ihan loputtomiin eri tasoja ja mahdollisuuksia, aina pystyy jotain uutta löytämään, etten mä usko, että se on tästä ihan heti nyt mihinkään katoamassa.
E.S: Niin musta tuntuu, et voi ihan sanoa, että he olivat kyllä aikalailla väärässä sen suhteen, että eikö luontokuvaaminen ole se kaikkein suosituin valokuvaamisen muoto ja tapa ja harrastaminen tällä hetkellä. Mä katoin että vuoden 2020 Vuoden luontokuvat -semifinaaliin oli ladattu yli 15 000 kuvaa, et sehän on ihan valtava määrä.
O.S: Joo se taitaa joka vuosi kasvaa useammalla tuhannella, tai sadalla vähintään se määrä. Että suosio kasvaa koko ajan.
E.S: Haluatko sä Ossi sanoa sun kuvilla jotain? Jos ajattelee, että puhuttiin siitä, et se on todellisuuden pakoa yhteiskunnan ongelmista, niin onko sun kuvilla joku semmoinen viesti tavallaan missä se sitten vähän lähtisi sinne niin kuin taiteen puolelle?
O.S: No mä yritän tavallaan tallentaa ja jakaa just semmoisia hetkiä mitä ihmiset yleensä ei luonnossa ehkä näe. Että jos joku näkee ketun, niin yleensä se on vaan jossain tien vieressä juoksemassa, mutta ei pääse näkemään niitä semmoisia niin kuin intiimimpiä hetkiä, missä oikeasti näkee sen eläimen semmoista syvempää käyttäytymistä ja persoonallisuutta. Niin mä yritän sitä jotenkin tuoda silleen niin kuin ilmi, että mitä ne eläimet oikeasti siellä tekee ja miltä ne näyttää milloinkin.
E.S: Onko joku luontokuva mitä sä et ottaisi koskaan tavallaan eettisistä syistä tai jostain muusta syystä?
O.S: No jos se kuvan ottaminen jotenkin vaatisi sen, että sitä eläintä jotenkin liiallisesti häiritään tai se jotenkin siitä vahingoittuu tai muuta, niin sitten en tietenkään. Että se mulla se luonto, eläin on aina etusijalla, että pitää miettiä et se luonto ei siitä kärsi, että sä otat sen kuvan. Mutta noin niin kuin muuten ei ole mitään sellaista, että en ottaisi. Ei nyt ainakaan tule mitään mieleen tässä.
E.S: Sofia mitä sulla nousi tuosta arkistopätkästä mieleen?
S.L: No kyllähän siinä aika vahvasti kuuluu se näiden valokuvaajien oma intressi sellaiseen yhteiskunnalliseen valokuvaamiseen, joka mun mielestä kyllä ainakin nyt täältä katsottuna ja niin kuin vaikka museon kokoelmista katsottuna, niin ei sekään kuvaus ollut mitenkään hätää kärsimässä 70-luvulla. Vaan ennemminkin niin, että luontokuvakin oli kantaa ottavaa, ei tietenkään kaikki, mutta aika pitkälti. Tietysti sitten toisaalta taas toi todellisuuden pakeneminen, niin ehkä itsekin pakenen noihin kissavideoihin aina välillä arjen stressiä, että onhan se ihanaa, että luonnolla ja eläimillä on sekin ulottuvuus, että niiden näkeminen tekee meidät onnellisiksi. Mutta tosiaan siis luontokuva on ollut mun mielestä ihan siitä asti, kun suunnilleen valokuvaus on keksitty ja tähän hetkeen asti niin aika vahva juttu. Eri aikoina ehkä eri syistä, mutta just tosiaan toi, että siihen on melkein aina kuitenkin sisäänrakennettuna se luonnon suojelun eetos, että jo I. K. Inha silloin 1900-luvun ihan alkupuolella, niin yhdisti kuviinsa tekstejä, kirjoitti lehtijuttuja joissa vetosi esimerkiksi vanhojen tammien ja ylipäätään tammien puolesta, kun niitä kaadettiin kuusien tieltä, joita pidettiin taloudellisesti kannattavampina. Yrjö Kokko puolusti kuvillansa ja kirjoillansa 50-luvulla laulujoutsenta. Ja Teuvo Suominen 60-luvulla petolintujen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Juha Suonpää teki hienon sarjan olikohan se 90-luvulla autojen alle maanteillä jääneistä eläimistä, että se luontokuva herättelee meitä myöskin välittämään luonnosta ja huolestumaan siitä ja nykyään tietysti ilmastonmuutoksesta vielä enemmän.
E.S: Nyt tähän kohtaan otetaan se hetki, kun me katsellaan teidän omia kuvia tai kuvia joilla on teille merkitystä nyt tähän luontokuvaan liittyen. Aloitetaan susta Sofia. Kuvailetko vähän minkälaisen kuvan sä haluat jakaa meidän kanssa?
S.L: Mä otin käteeni tämmöisen kirjan kun Satu suomalaisesta maisemasta vuodelta 1965, jonka tekijät on Aimo Vuokola, Ari Yrjänä ja Niilo Villanen, jotka on kolme valokuvaajaa. Tässä ei ole edes eritelty että mikä kuva on kenenkin, mutta kaikki kuvat on mustavalkoisia ja usein aika voimakkaan graafiseksi pelkistettyjä vedostamalla. Kuvia, joissa ne on liikkunut suomalaisessa luonnossa, Hämeessä tarkalleen tarkemmin ottaen ja ne on kokenut sen luonnon hyvin voimakkaasti, tai koko kirja on niin kuin yksi pitkä runo. Useampien kuvien kohdalla lukee muutama sana, ja mä nyt valitsen täältä vaikka tällaisen jossa lukee "kankaalla soi" ja siinä on tällaisia, ei varmaan kantarelleja, mutta jonkinlaisia torvimaisia sieniä lähikuvassa ja yhden sienen päällä on vielä sellainen joku pieni hyönteinen. Tämä on tällainen aika rakeinen mustavalkoinen kuva niin kuin voitte kuvitella 60-luvun semmoiset mustavalkovedokset. Ja tässä ehkä yhdistyy sellainen luontokuva ja valokuvataide tietyllä tavalla mun mielestä tosi hienosti, tämä on tällainen klassikko.
E.S: Entä Ossi, minkä kuvan sä haluat jakaa meidän kanssa?
O.S: Mä valitsin tällaisen itse ottaman omalle tyylille hyvin tyypillisen luontokuvan. Tässä on ketun pentu, katsoo kameraan, mutta mikä tekee tästä vähän erikoisen, niin tämä kiipeilee vanhojen autonrenkaiden päällä. Eli mä yritän tässä tavallaan näyttää tai tuoda esille tällaista urbaania luontokuvausta, et miten hyvinkin lähellä ihmistä on yllättävän paljon eläimiä. Tämä on kuvattu ihan mun kodin lähellä tai niin kuin todella lähiluontoa ihan sata metriä oli niin, että omalta parvekkeelta näin tämän ketunpesän ja tässä tosiaan tämä mustien autonrenkaiden päällä leikkii, kiipeilee tämmöinen vaaleanoranssi, vaaleanruskea ketunpentu ja ympärillä vähän kehyksenä tuollaista vihreätä lehvästöä näkyy.
E.S: No jos mä itse näkisin tommoisen samanlaisen näyn parvekkeeltani tai olkkaristani, että kettu kiipeilee autonrenkaiden päällä, niin miten mun pitäisi sillä hetkellä reagoida, jotta mä saisin semmoisen hyvän kuvan, jonka mä voisin jakaa Instassa tai tehdä siitä kalenterin sukulaisilleni? Eli mitä tekniikkaa mä oikein tarvitsen tai mitä kikkoja?
O.S: No vähän lähemmäs kannattaa yrittää päästä, se sitten riippuu ihan eläimestä, että miten arkoja ne on. No tämmöiset urbaanit eläimet yleensä, cityketut vaikka, ne ei hirveästi ihmistä pelkkää, niin tässä tilanteessa pystyi aika lähelle menemään, mutta tietysti täytyy olla tosi rauhallinen. Ei mitään äkkinäisiä liikkeitä tai ääniä, sitten kun löytää sen eläimen, jos pystyy niin vähän kiertää eri puolilta. Katsoo, että mistä kuvakulmasta saa parhaimman kuvan, monesti eläimiä kuvatessa se ei ole mahdollista silleen lähteä kiertelemään, koska se eläin yleensä on aika säikky. Sitten ottaa vaan mahdollisimman paljon erilaisia kuvia eri rajauksilla eri kuvakulmista ja yleensä sitten vasta jälkikäteen tietokoneella näkee, että mimmoisia niistä tuli ja mikä kuvakulma toimii kaikista parhaiten.
S.L: Mä löysin sun Instasta tämän ketunpoikasen, mä katon sitä just parhaillaan, siinä on todella hieno toi kompositio noiden renkaiden kanssa. Onko tämä sillain, oletko sä rajannut tätä vielä sitten tietokoneella? Vai onko tämä se mitä sä näit?
O.S: No mulla on itseasiassa useampi kuva tuosta tilanteesta Instagramissa, en ole varma mitä niistä katot just, mutta kyllä mä yleensä rajaan jonkin verran aina. Mä mieluummin kuvaan vähän kauempaa ja sitten rajaan aika paljonkin joskus lähemmäksi sitä kuvaa.
S.L: Joo, niin että tosiaan nykysillä objektiiveilla ei tarvitse edes mennä mitenkään kiusallisen lähelle.
O.S: Joo aika kaukaa pystyy.
S.L: Voi ei, mä löysin toisen missä se kurkistelee tuolta. Ihan niin kuin se olisi sen kotikolo tuolla noiden renkaiden välissä.
O.S: Joo sillä oli pesä ihan siinä vieressä ja se tykkäsi leikkiä noitten renkaiden päällä.
S.L: Onko se sit sellainen paikka niin kuin vaikka sä näit sen, että sitä ei muut ihmiset tai eläimetkään tule häiritsemään vai?
O.S: Ei sitä ihmiset tiedä, että siinä kettu pesii, jos ei satu niitä pentuja siinä näkemään. Että se oli ihan vilkkaan tien vieressä, että se oli sinänsä vaarallinen paikka. Että joskus kattelin aikaisin aamulla, kun ne pennut siinä tien yli juoksenteli ja autot siitä meni samaan aikaan, vähän pelkäsin niiden puolesta, mutta ilmeisesti mitään ei käynyt. En ainakaan mitään ketunraatoja sitten nähnyt tiellä.
E.S: Julkaisetko sä Ossi kuviasi muualla kuin Instassa?
O.S: Enpä oikeastaan. Facebookissa joskus, mutta kyllä se Instagram on se ehdottomasti tärkein alusta mulle julkaista kuvia.
E.S: Mä muistan, Sofia sä huikkasit mulle museolla töissä joskus tämmöisestä Facebookin ryhmästä, kun Paskat luontokuvat.
S.L: Joo.
E.S: Onko tämä Ossi sulle tuttu?
O.S: Mä olen siitä kuullut ja olen niitä kuvia joskus käynyt katsomassakin, mutta en ole itse vielä saanut sinne aikaseksi julkaistua.
E.S: Et ole ottanut yhtään…
S.L: Sä et ole varmastikaan sinne tervetullut, sä olet liian hyvä.
O.S: Mulla kyllä niitä löytyy sinne sopivia kuvia paljon enemmän kuin näitä onnistuneita.
E.S: Minkälainen on Ossi sun mielestä paska luontokuva?
O.S: No ainakin itsellä roskikseen päätyy, jos ei ole terävä tai jotenkin, jos valaistus on ihan surkea. Mutta yleensä se epäterävyys on se mikä ainakin eläinkuvissa on se mikä eniten itseä häiritsee. Vaikka muuten olisi tosi hyvä kuva, mutta jos se eläin on pikkusen epäterävä, niin se tosi helposti mun mielestä pilaa sen kuvan ihan kokonaan.
S.L: Muistanko mä oikein, että tuossa aika hiljattain, viime vuoden lopulla ilmestyneessä luontokuva lehdessä olisi Hannu Hautalan, mun mielestä kirjoitti siitä, että hän sai aika lailla negatiivista palautetta kai julkaistuaan tällaisen Liikettä linnunradalla –kirjan, jossa hän oli ottanut myös sellaisia kuvia paljon, jossa on sitä liike-epäterävyyttä. Mutta että nyt sitten joskus käy niinkin, että vuosien päästä katsoo jotain vanhaa kuvaa jonka on laittanut syrjään just sen epäterävyyden takia ja sit huomaa, että ahaa tämähän onkin itseasiassa aika hieno silti.
O.S: Joo mun mielestä se epäterävyys voi myös toimia tehokeinona. Että jos vaikka kuvaat jotain lintua, sen siivet tavallaan siinä kuvassa se liike näkyy, se voi olla ihan hieno silleenkin, jopa hienompi kuin ihan täysin terävänä. Mutta jos vaikka ketunpentua mä kuvaan, mutta se on kuva pikkusen tärähtänyt, että se yrittää olla terävä, mutta se ei ole kuitenkaan ihan terävä, niin sit se ei näytä hyvältä.
E.S: Pitääkö luontokuvan olla totta? Eli niin kuin pitääkö sen olla todellisesta tilanteesta?
O.S: Kyllä mun mielestä. Onko sulla jotain esimerkkiä antaa ei-todellisesta tilanteesta?
E.S: Noo, ihan vaan siis katsojan näkökulmasta, et vois olla et alkaa puntaroida, että olikohan noi ketut nyt tuossa auton renkaiden päällä oikeasti vai onko ne valeltu lihaliemellä ja ne on tullut siihen siksi, tai tämän tyyppinen tavallaan lavastaminen.
O.S: Joo no siis kaikkien tämmöisten syöttien ja muiden käyttö on mun käsittääkseni tosi yleistä luontokuvauksessa. Mä itse en käytä mitään tuollaista, että laittaisin mitään hajuja tai muita jonnekin. Pois lukien nyt jotain pähkinöitä käytän lintujen ja oravien houkutteluun joskus, mutta kettujen kuvaamisessa esimerkiksi en käytä mitään syöttejä ja mun mielestä se vähän tilanteesta riippuen, että onko se oikein vai väärin, onko se eettistä vai ei. Lähtökohtaisesti ihan villejä eläimiä ei pitäisi ruokkia ollenkaan ja mun mielestä kuvan julkaistessa olisi ihan kohtuullista vähintään kertoa, että jos se on jollain haaskalla vaikka siihen houkuteltu.
E.S: Eli tavallaan pelisäännöt avoimesti esiin. Sofia onko joku semmoinen luontokuva minkä sä toivoisit, että me voitaisi kulttuuriperintönä Valokuvataiteen museon kokoelmiin tallentaa ja hankkia?
S.L: No siis meillä on jotenkin aika vähän itse asiassa näitä tällaisia ihan suomalaisen luontokuvan klassikkoja, et isojakin aukkoja on. Mä haluaisin sinne paljon lisää luontokuvaa ja siis Soosselia haluaisin oikein mielelläni, tuollaisia söpöjä eläimiä meillä ei ole tuskin lainkaan, että semmoiset kasveihin ja maisemamuotoihin ja vaikka puroihin keskittyvät kuvat on paljon tyypillisempiä meille. Osittain varmaan siksi, että meidän luontokuvakokoelmat meillä museolla on ehkä aika vanhat, että meillä ei ole ihan tästä viime vuosikymmeniltä mitään kovin hyviä valikoimia, niin ne on siltä ajalta kun myöskään ehkä just tekniikka ei riittänyt siihen, että olisi saanut tuollaisia upeita lähikuvia eläimistä ilman, että ne on täysin tärähtäneitä.
E.S: Hei kiitos teille Ossi eli Instassa Soosseli ja Sofia Valokuvataiteen museolta. Kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän jakson ja muut voit kuunnella museon nettisivulta jossa me julkaistaan myös nämä kuvat joista juteltiin. Sekä Spotifysta ja Applen podcasteista. Kiitos.
O.S: Kiitos.
S.L: Kiitos.
