Vieraina: Helsingin Sanomien valokuvaaja Heidi Piiroinen sekä Valokuvataiteen museon näyttelyintendentti Maria Faarinen.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tervehdys, tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast. Tänään meillä on täällä Heidi Piiroinen. Moi.
Heidi Piiroinen: Moi.
E.S: Ja sitten meidän museon asiantuntijavieras on meidän näyttelyintendentti Maria Faarinen, moi.
Maria Faarinen: Terve.
E.S: Pakko sanoa moi sullekin, kun me eletään nyt tätä poikkeustila-aikaa, eikä me olla nähty pitkään pitkään aikaan.
M.F: Ei varmaan kahteen kuukauteen.
E.S: Eli me ollaan kaikki täällä studiossa, joskin tämmöisen pleksilasin takana. Heidi sä olet Hesarilla töissä ollut ties vaikka kuinka monta, viikkoa meinasin sanoa, vuotta.
H.P: Välille se tuntuu vuosilta, välillä se tuntuu viikoilta, mutta siis tosiaan joo 2004 mä olin ensimmäistä kesää kesätöissä, 2006 mut vakinaistettiin. Tätä itseasiassa viime aikoina mä en tiedä, jostain syystä tässä kun elämää prosessoi joka tapauksessa läpi suurten muutosten alla, niin mä olen käynyt tosi paljon mun vanhoja kuvia läpi ja on ollut tosi mielenkiintoista katsoa, että uskomattoman paljon sitä on päässyt näkemään ja kokemaan ja jakamaan ihmisten kanssa.
E.S: Onko sun työhön, kuvaamiseen vaikuttanut se, että me eletään tämmöistä poikkeusaikaa? Henkilökuvaukseen?
H.P: No totta kai ja varsinkin siis monella tapaa vaikuttanut. Ei pelkästään kuvaamiseen, mutta kaiken muunkin elämän järjestämiseen, koska me ollaan tehty etänä töitä joka tarkoittaa, että Sanomatalossa ei hirveästi ole porukkaa ja me sitten kotoa käsin pidetään kotitoimistoa ja samalla hoidetaan etäkoulua lapsille ja ruokahuoltoa ja kaikkea muuta niin kuin meillä kaikilla. Mutta erityisesti mä olen viime aikoina kuvannut ja sopinut tällaisia syntymäpäiväkuvauksia ja tosi moni näistä ihmisistä on ollut tämmöisiä 60 tai 70 tai 80 vuotta täyttäviä ihmisiä, niin erityisesti heidän kanssaan on pitänyt pitää tätä väliä ja ollaan sovittu tosi paljon ulos kuvauksia, ollaan käyty kävelyillä.
E.S: Eli se on tullut vähän siihen kuvaustilanteen järjestelyihin mukaan.
H.P: Totta kai, et varsinkin tietenkin kuvauskeikoissakin on ollut enemmän tämmöisiä tätä aikaa kuvaavia tekijöitä muutenkin, ei pelkästään ikä tai muuta, et kyllä sitä on paljon kuvattu ihmisiä esimerkiksi ikkunan takaa lasin toisella puolella tai jossakin ulkona sillain tietyn etäisyyden päässä. Mutta kyllä mä huomaan, että tässä kun jotenkin aikaa alkaa kuulumaan ja ihmiset alkaa tottumaan ja myös osittain kyllästymään tähän tilanteeseen, niin täytyy myöntää, että kaikilla alkaa olla tosi ikävä lähemmäs toisiaan myös kuvaustilanteissa.
E.S: Ihan varmasti. Hei katsotaan yhtä meidän museon kokoelmakuvaa. Heidi mitä sulla tulee mieleen tästä?
H.P: Niin mä jäin heti katsomaan näitä käsiä, että jostain syystä se joka ensin näyttäytyi mulle torjuvana, onkin kutsuva.
M.F: Tällainen studiopotretti. Mutta erikoiset on nuo kädet, harvemmin tuollaisissa studion muotokuvissa on noin vahvasti otettu tuollaista elehdintää mukaan kuvaan.
H.P: Niin sit tavallaan se tuntuu ehkä jotenkin sellaiselta epähetkeltä myöskin, että se ei ole, niin kuin mihin suuntaan on menossa.
M.F: Totta, totta. Että onko tämä jotenkin suunniteltu, käsikirjoitettu tähän tämmöinen viittelöintihetki jostain syystä. Vai onko tämä kuva otettu, kun hän on ollut ihan niin kun siis vaan viittomassa, ihan kuvaustilanteesta riippumatta. Tai siis, että se on omituinen kuva noiden käsien takia.
H.P: Sitten siinä on kuitenkin samaan aikaan silleen, suu on levollinen ja katse on tosi sit kuitenkin sellainen intensiivinen. Mutta sitten noi kädet tuo sellaisen levottoman fiiliksen siihen.
M.F: Niin niin.
H.P: Mutta se on tietenkin, tämä levottomuus on tässä katsojassa myös tosi paljon, että. Niin kuin aina.
M.F: Niin totta. On se silti noissa käsissäkin, kyllähän nuo on tuommoiset kädet, jotka nyt on tuossa menossa jonnekin, että ne ei ole mitkään rauhalliset kädet.
E.S: Tämä oli Kuvasiskojen kuva. kuvanveistäjä Laila Pulliselta vuodelta -75. No Maria sulle on varmaan kuvasiskot tuttu?
M.F: Joo, on meidän kokoelmista joo kyllä.
E.S: Margit Ekman ja Eila Marjalahan oli tämä kaksikko. Tunnetko sä Kuvasiskot Heidi?
H.P: Aa, siis joo. En niin hyvin kuin varmasti pitäisi, mutta siis rings a bell.
E.S: Ne oli tuollaisia värivalokuvauksen uranuurtajia, että muistaakseni -55 jo ne teki kokeiluja ja suuri osa tästä hienosta studio-muotokuvatuotannosta on sieltä 60-70-luvulta. Meidän museolla on muutamia näyttelyvedoksia, suurin osa taitaa olla Museoviraston kuvakokoelmissa ja niitä pääsee Finnassakin katsomaan, eli ehkä ihan sieltä kotisohvaltakin vapaasti katsomaan. Muistuuko sulla Heidi mieleen joku tämmöinen lähiajan tai sitten mennytkin joku julkkiskeikkakuvaus, josta sä haluisit kertoo?
H.P: Julkkiskeikkakuvaus. Musta tuntuu..
E.S: Niin kuin toi Laila Pullinen tuossa eli oman elämänsä loistoaikaa, oli just palkittu kuvanveistäjä ja. Tai kuvaatko sä julkkiksia?
H.P: Mä kuvaan itseasiassa aika vähän julkkiksia. Mä mietin tuossa yks päivä, tai itseasiassa tänäänkin, kun mä kävelin tänne ja musta tuntuu, että mä kuvaan tosi tosi vähän varsinaisesti. Et suurin osa mun kuvauskeikoista kuitenkin on ns. tavallisia ihmisiä.
E.S: Miten se muuten määrittyy? Pääsetkö sä itse valitsemaan ja vaikuttamaan? Vai oletko sä tietyntyyppinen kuvaaja, et nyt lähetetään Heidi tuonne ottamaan toi kuva?
H.P: Tämä on taas tämä Heidin keikka. No varmasti on olemassa Heidin keikkoja. Heidillä on ne hankalat, mutta totta kai kaikki kuvaajat Hesarilla kuvaa kaikkea urheilusta politiikkaan. Mutta huomaan, että viime aikoina olen kuvannut varmasti myös näihin olosuhteisiin liittyen ja niistä johtuen, plus omasta mielenkiinnosta myös tietenkin paljon ihmisiä. Ihminen on niin mielenkiintoinen. Ja ihmisten kautta kuvitetaan meillä lehdessä kuitenkin tosi paljon ilmiöitä ja muita. Oli se sitten joku työntekijä tai joku asiantuntija, jonka kautta saadaan kasvot, mutta mä olen itseasiassa kyllä tosi vähän itse kuvannut.
M.F: Mä olen kiinnittänyt Hesaria lukiessa sellaiseen asiaan just huomiota, kun sanoit tuosta hankalista tapauksista, jotka on Heidin tapauksia, että monesti jos kulttuurisivuilla on juttu jostain semmoisesta sensitiivisestä aiheesta, jostain kirjasta, leffasta, dokumentista jossa jotenkin tavalla tai toisella se aihepiiri on sellainen, että se tekijälleen on esimerkiksi henkilökohtainen, joku kipeä asia, niin mä olen huomannut, että niissä on melkein laitaa lukien Heidi Piiroisen kuvat. Mä olen ajatellut, että oletko sinä Hesarissa semmoinen sensitiivisyys-kuvaaja, joka pannaan paikalle silloin kun tarvitaan joku tällainen kuvaaja, joka on jotenkin helposti lähestyttävä myös kohteelleen. Koska…
H.P: Niin, kyllä mä luulen, että meillä aika hyvin silleen ne jotka keikkoja jakaa, myös tietää meidän kuvaajien vahvuuksia ja myös omia henkilökohtaisia toiveita ja haaveita ja kykyä heittäytyä tai olla läsnä. Ja myöskin sitä, että mitä kaikkea on meneillään vaikka omassa elämässä ja niitä kysymyksiä mitä miettii, niin se paljon menee yksi yhteen kyllä sen kanssa miten kohtaa sen kuvattavan tai lähestyy. Että en mä nyt oikeastaan varsinaisesti osaa sanoa miksi mä olen kuvannut niitä paljon, mutta mä olen tosi kiitollinen siitä, että olen saanut kuvata niitä paljon. Koska sitä kautta mä pääsen osallisiksi tosi mielenkiintoisiin keskusteluihin ihmisten kanssa, koska kaikki me jotenkin jaetaan aika sellaisia perustavanlaatuisia kysymyksiä ja puidaan elämää niiden ympäriltä, niin ne on tosi arvokkaita kohtaamisia, sellaisia pieniä hetkiä mihin pääsee osalliseksi, että jotenkin miettii sitä omaa työtä, että kyllä se perustuu sellaiseen vuorovaikutukseen ja yhteyteen toiseen ihmiseen ja sitä kautta sen kontaktin luomiseen ja mä just tuossa, no monestakin syystä olen tässä käynyt omia kuvia ja elämää läpi, niin mietin tosi paljon sellaista, että musta tuntuu, että ehkä jos sillain 10 vuotta sitten joku olisi kysynyt, et minkälainen kuvaaja mä olen, niin musta tuntuu, että tosi monessa mun kuvassa ihmiset nauroi, koska mä nauroin kanssa. Jotenkin et se oli varmasti myös sellaista omaa niinku epävarmuutta ja sellaista halua näyttää asiat jotenkin silleen vähän niinku pinnallisesti myös tai jotenkin näin ja nykyään musta tuntuu, että kukaan ei enää naura eikä hymyile mun kuvissa. Mutta mä jotenkin ajattelen sitä myöskin niin, että tässä niin kuin jotenkin kaikki jaetaan, jotenkin se sellainen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi niin kuin sinä ja minä myös ja se on se mun työ. Et kun joku hyvä kuva, nyt minkälainen on hyvä henkilökuva tai mikä, niin totta kai osa siitä on, niin kuin valo on tosi tärkeä ja kompositio on tosi tärkeä, mutta se kaiken ydin on just tuossa niin kuin siinä kohtaamisessa ja siinä, että jotenkin mä ajattelen niinkin, että se ihminen joka asettuu siihen katseelle avoimeksi, niin kuin jokin näköisellä yhteisellä sopimuksella ja arvostuksella myöskin haluaa jakaa sen tunteen muillekin. Että on silleen et hei, että tässä mä olen ja nähkää myös mut. Ja tämä on se tunne minkä mä haluun jakaa, että kyllä mulle kuvaamisessa, mä menen tosi tunne edellä, et kyllä mä sitten myös, niin kuin se on sellainen, et antaa ja ottaa tyyppisesti ja kyllä siihen liittyy tosi paljon se antaminen, että pitää antaa itsestään jotta saa ja ensin se lähtee siitä antamisesta. Ei voi vaan mennä ottamaan jotakin.
E.S: Mitä se tarkoittaa sitten käytännössä, että kuvaaja antaa itsestään? Tai sun kohdalla?
H.P: No se varmaan riippuu tosi paljon tilanteesta, mutta kyllä mä koitan olla ja haluan mennä tilanteeseen aina sillain aitona itsenäni. Mulla on paljon tunteita mitä haluun jakaa ja kuunnella, olla utelias.
E.S: Oletko sä koskaan ollut sellaisessa kinkkisessä tilanteessa, että sä olet kuvannut jotain ihmistä jonka arvomaailmaa tai jotain sä et jaa?
H.P: No totta kai, kun mehän ollaan kaikki erilaisia ja näin poispäin, mutta jotenkin kuitenkin tuollaisenkin voi jättää siinä kuvaustilanteessa sen ulkopuolelle, että siinä voi yrittää silleen kuoria pois muuta siitä ympäriltä ja vaan keskittyä siihen hetkeen, tavallaan siihen kun sitten katsotaan toisiamme silmiin ja ollaan jotenkin, koska monestihan nämä Hesarin keikan kuvat on kuitenkin sellaisia, että meillä on aika vähän aikaa yhdessä ja ei ole aikaa ollut valmistautua tai tutustua toiseen tai tutustua hänen työhönsä tai perhetaustoihinsa tai monesti edes ei ole ollut aikaa olla mukana siellä haastattelussa. Ja on aika silleen hyvin hiuksen varassa se, että mitä mulla on tästä ihmisestä ennen kun mä menen sitä tapaamaan. Samalla lailla kun hänellä musta, että eihän hän tunne myös muakaan. Niin ehkä se on sitten sellainen, että sitten onnistuessaan molemmat yhdessä heittäytyy siihen hetkeen.
M.F: Meneekö se siis niin useimmiten, että teillä on vaan sovittuna, että mikä on se kuvauspaikka ja kuvattava tulee sinne ja te tapaatte siellä?
H.P: Joo kuvatoimittaja lähettää mulle mailiin kuvatilauksen, jossa saattaa lukea, että tämä ja tämä ihminen, soita sille ja sovi kuvatapaaminen ja sitten mä soitan ja sovin tapaamisen.
E.S: Muistin bonganneeni jostain, olikohan se sun Instasta tai sä itse kerroit, että sä päädyit uimaan Vappu Taipaleen kanssa. Kirjaimellisesti heittäytymistä kylmään kevätveteen, ja sitten syntyi hyvä kuva.
H.P: Joo. Mä voin tietenkin, se oli kyllä ihan mahtava keikka sinänsä. Että tämä oli kanssa tällainen perus kuvatilaus mikä mulla oli sähköpostissa, että Vappu Taipale 80 v. synttärikuvaus ja puhelinnumero perään. Ja sitten mä soitin hänelle ja sovittiin tapaaminen sinne hänen kotipuutarhaansa. Ja sit mä katoin, että vau, tuossa on toi Pikkukosken uimaranta vieressä, että käytkö sä uimassa. Ja sit kävi ilmi, että hän käy joka aamu siinä uimassa ja sitten päätettiin, että hän lähtee uimaan. Ja sitten mä olin, että mä haluan kanssa uimaan, että en mä ole vielä kastanut talviturkkia. Sitten tämä meni niin, että Vappu kävi ensin uimassa ja mä kuvasin häntä, kun hän ui siinä ja sitten Vappu riisui hänen märän uikkarinsa ja antoi sen minulle ja minä puin sen päälleni ja hyppäsin sinne uimaan ja Vappu otti sitten minusta kuvan. Se ei kyllä ole julkaisukelpoinen.
E.S: Semmoinen työpäivä, et tainnut tietää aamulla.
H.P: En todellakaan, mutta siis tämähän on ihan parasta, että välillä mä oikeastaan, niin kuin enhän mä kehtaa sanoa näitä asioita ääneen, että hei tämä on mun työ ja mä saan tästä palkkaa ja tämähän on ihan mahtavaa. Tämä on ihanaa ja sit siinä samalla mä saan jotenkin silleen jaettua jotain tosi kallisarvosta.
E.S: Hei nyt tähän väliin me kuunnellaan meidän museon yksi arkistonauha, eli valokuvien lisäksi meillä on tietenkin ihan mielettömästi haastatteluja eli arkistoja, jotka pääsee pimeästä valoon tässä podcastissa. Eli tässä haastatellaan valokuvataiteilija Jaakko Heikkilää vuonna 2011.
Äänitallenne:
Jaakko Heikkilä: Mie kävin Katariinan tykönä ensimmäisen kerran maallikkosaarnaaja Lars Kitin kanssa Parkalompolossa Pohjois-Ruotsissa lokakuussa -94. Mie menin takaisin seuraavan kerran Katariinan tykö seuraavassa huhtikuussa -95 ja tulin sisälle ja Katariina istu pöydän ääressä aivan samanlainen hame päällä ja samassa paikassa kuin syksyllä ja katsoi ulos. Mie kysyin Katariinalta, että saanko mie ottaa sen valokuvan joka mulla jäi viimeksi ottamatta. Katariina sanoi, että totta kai mie saan. Mie tulin kameralla aivan lähelle, annoin valon, hienon hienon valon tulla ikkunasta Katariinan kasvoille ja kun mie olin painamassa kameraa, niin Katariina sano mulle, että mie synnyin mettässä ja minusta tuli ihminen.
E.S: Me ollaan puhuttu jonkun verran siitä vuorovaikutuksesta jo kuvattavan ja kuvaajan välillä. Mitä sulle Maria tuli mieleen tästä pätkästä?
M.F: En ollut kuullut tätä aikaisemmin ja tämä oli ihana. Se ajatus siitä henkilöstä joka puoli vuotta myöhemmin istuu ihan siinä samassa paikassa, samoissa vaatteissa kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Ehkä se on tuo Jaakko Heikkilän puhetyyli tässä, joka tekee tästä ihan semmoisen kirjan kohtauksen tästä heidän tapaamisestansa. Mutta kyllähän tuossa tuntuu, että siinä ollaan isompien asioiden äärellä. Se että kameran välityksellä pystyy ihmiset kohtaamaan toisensa jossain semmoisessa yhteisessä tilassa, jossa ne ei ehkä tulisi kohdanneeksi, jos ei siinä olisi sitä kameraa mukana. Se on jännä, että vaikka kamera on tämmöinen mekaaninen tallentava laite, niin se pystyy kuitenkin jotenkin joissain tilanteissa tavallaan murtamaan jonkun semmoisen ihmisten välisen näkymättömän seinän ja sit ollaankin läsnä ja parhaimmillaan näkee sit siitä kuvasta sen kuvatun ihmisen läsnäolon, joka tietenkin on varmasti vaatinut myös sen kuvaajan itsensä läsnäoloa. Että he on molemmat siinä yhdessä, siinä hetkessä.
E.S: Mitäs Heidi, mitä tämä toi mieleen? Onko sulla ollut tämmöisiä hienovaraisia kohtaamisia tai jotain erityisiä?
H.P: Jotenkin mä jäin miettimään tota mitä sä äsken sanoit, kirjaa tai ehkä se oli niin kuin joku kohtaus jostain, hiljainen kohtaus, sellainen runollinen kohtaus jostakin elokuvasta -tyyppisesti, niin kuin tämä elämä on. Mutta se mikä mulla on ehkä nyt tässä viime päivät pyörinyt mielessä ja tuli tämäkin, mä jotenkin satuin internettiä selatessa, niin törmäsin Kieslowskin semmoiseen lyhytelokuvaan, kuin Talking Heads. Mä en tiedä oletteko te nähnyt sitä, mä en ollut koskaan nähnyt sitä aikaisemmin ja mä olen katsonut sen nyt ehkä joku 5 kertaa läpi, kun joka kerta siitä löytyy jotain tosi uutta ja hienoa ihmisestä. Se on kuvannut nollasta sataan vuotiaita ihmisiä ja kysynyt kaksi kysymystä, et kuka sinä olet ja mitä sä toivot eniten? Ja sitten nämä ihmiset nollasta sataan vastaa. Se on muistaakseni, onko se 44 ihmistä sitten leikannut ja valinnut siihen ja sitten mulla on jäänyt mieleen, mä halusin kirjoittaa tämän ylös, kun tämä ajatus on vaan ehkä sellainen perusajatus mitä.. Vitsit mä halusin olla se Kieslowski, mutta jotenkin miten tämä yksi ihminen sanoi myöskin siinä dokkarissa oli näin, että: "So far, I’m nobody, it could last for some time, but I’d like to become what is called a human person". Toi on semmoinen, no kaikki oli semmoisia jotenkin koskettavia, mutta toi on varmaan jotenkin myös tällainen ohjenuora yleensä työlle, että on ihminen ihmiselle.
E.S: Nyt on se hetki, että me katsotaan ne kuvat jotka te olette tuoneet mukananne. Aloitetaan Maria susta. Mitä sä olet tuonut?
M.F: Minä toin koko lehden, kun oli tämmöinen mahtava tilaisuus. Tämä on siis tuorein Helsingin Sanomien Kuukausiliite johon olit Heidi ottanut kuvat ja mä luin tätä lehteä ja pysähdyin tähän jutun äärelle. Musta se oli hienoa, että tämä oli kuvitettu valokuvilla, siis tämän jutun nimi on Kukaan ei nähnyt ja tämä käsittelee nuorta tyttöä jotka hänen vanhemmat painosti esittämään sokeaa, että he sai tukea ja tämä tyttö jota tässä haastatellaan, niin esiintyy anonyyminä, peitenimellä ja yleensähän tällaiset jutut jossa on anonyyminä esiintyvä henkilö, niin kuvitetaan ehkä jollain asetelmakuvilla tai piirroksilla tai jollain. Ja tässä olikin tällä kertaa valokuvat ja oli pakko ottaa tämä mukaan, kun tiesin että olet Heidi tulossa tänne. Minusta tämä oli aivan upea kolmen kuvan sarja. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä on ensimmäinen kuva, jossa tämä henkilö on vaan mustana siluettina ja kaksi kuvaa, jossa hänen silmien alue on valaistu ja siinä on ensin silmät kiinni ja silmät auki ja tämä symboliikka tavallaan näissä kolmessa kuvassa, että tyttö jota ei nähdä ja mitä on olla näkevä ja mitä on olla sokea. Ja vaikea kuvitella minkälaista on olla näkevä joka esittää sokeaa. Niin siis tosi haastava teema oli tässä hienosti kuvitettu ja mä mietin, että miten teillä töissä tämän tyyppiset kuvitukset menee. Että olitko sinä tässä ihan alusta asti suunnittelemassa tätä vai tuliko tämä toimeksiantona niin kuin tämä valmis konsepti vai minkä tyyppinen prosessi tämän takana on?
H.P: No prosessithan meillä vaihtelee aina, mutta juuri tässä kyseisessä esimerkissä, niin mä sain ihan selkeän toimeksiannon vaan. Että meidän kuukausiliitteen graafikko Konsta Neugodov lähetti mulle aika silleen, Konstalla on myös tapana lähettää silleen hyvin selkeät ohjeelliset valmiit esimerkkikuvat, niin tässä tapauksessa mä sitten parhaani mukaan yritin toteuttaa Konstan toiveita ja haaveita ja intohimoja.
E.S: Tuossa oli varmaan jotain reunaehtoja myös? Hän ei saanut olla tunnistettava.
H.P: No hän ei saanut sillä tavalla olla tunnistettava, mutta myöskin kuvattavan kanssa oli etukäteen käyty myöskin tämä läpi, että näin tämä tulee ja niiden Konstan hienojen esimerkkikuvien kautta myöskin, että eka kuva on tämmöinen ja toinen kuva tällainen ja kolmas tällainen ja sitten mentiin studioon ja yritettiin toteuttaa se. Tämä oli sillain myöskin ihan mielenkiintoinen, koska meillähän niitä sillain tunnistamattomasti kuvattavia ihmisiä on kuitenkin aika usein. Musta tuntuu, että olen kuvannut tosi usein, niin sitten jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että nyt alkaa ideat loppumaan kesken, niin sitten tämä oli myöskin tosi tervetullutta, että sai olla silleen niin kuin vähän aivotolpilla itse. Joku antaa sulle tehtävän, että Heidi tee näin ja sitten mä teen, mä teen näin tyyppisesti, että sellainenkin on ihan tervetullutta välillä.
M.F: Joo, ihanaa kun sain kuulla, että mitä tässä oli taustalla.
E.S: Ehkä tähän vois kysyä, että miten voimakas sulla Heidi on se yhteistyö sen kirjoittavan toimittajan kanssa? Vai paineletko sä jotain omaa linjaa jossain ihan ja sit ilmestyy tällaiset kuvat?
H.P: Piiroisen linjaa, joka ei tiedä mistään mitään, menee sinne ja heittäytyy intuition saattelemana. Tietenkin mahdollisuuksien mukaan sitä pyrkii olemaan yhteydessä ja myös tietenkin niissä kulttuurin haastatteluissa haluan myös olla mahdollisimman paljon mukana, jotta saa kontaktin siihen ihmiseen, jonka jälkeen voidaan suunnitella yhdessä, että mitä nyt tehtäisi, ettei tarvitse mennä siihen Sanomatalon kahvilassa kun ollaan juotu kahvia, niin siinä alkaa ne ympäristön seinät ja valot ja olosuhteet käymään vähiin, niin sitten pitää keksiä muita paikkoja. Mutta sehän onnistuu aina parhaiten just niin, että ensin kuitenkin tapaa sen ihmisen ja me saadaan joku kosketus toisiimme ja innostutaan ehkä toistemme ideoista tai ei tulla toimeen ollenkaan, mutta harvemmin niin. En muista kauhean montaa sellaista, että olisi ihan päin persettä mennyt, mutta on niitäkin varmasti. Mun muisti on vaan päättänyt unohtaa.
E.S: Hei mua kiinnostaa se, että saako tuommoinen lehtikuvaaja henkilökohtaista palautetta? Eli ns. tavallinen lukija, kuinka moni huomioi sen kuvaajan nimen joka on pienellä siellä kuvan reunassa? Saatko sä meiliä tai kiitosta, että hei sun kuvat jäi mieleen?
H.P: Olen saanut meiliä, olen saanut kiitosta, olen saanut haukkuja. Palautetta on tullut siis monenlaista, mutta on se enimmäkseen ollut sillain tosi koskettavaa.
E.S: Heidi mitä sä olet tuonut meille? Minkälaisen kuvan?
H.P: No mä olen tuonut tällaisen yhden henkilökuvan tällaisesta urheilijasta, josta tota.. Ehkä mä haluan aloittaa tämän esittelyn sitä kautta, että miten mä olen saanut tämän kuvatoimeksiannon Helsingin Sanomien valokuvaajana, ja tässä kuvatilauksessa luki vain että alamäkiluistelija Mirko Lahti jututetaan ja kuvataan alamäkiluistelun Suomen ykkönen Mirko Lahti, paikkana Sanomatalo. Niin siinä tietenkin ensimmäisenä mulle kuvaajana tuli sillain, että alamäkiluistelija ja Sanomatalo. Niin siinä alkoi tulla aika sellainen suuri ristiriita ja jos yhtään mua tunnette, niin saattoi sieltä joku ärräpää lentää ja pää sauhuta.
E.S: Mitä, eikö Sanomatalossa ole alamäkiä?
H.P: Jäädytettyjä alamäkiä. No siis tietenkin kaikkeahan sinne voidaan rakentaa, mutta sellaista ei ollut tarjolla.
M.F: Minkälaiset budjetit teillä on näihin?
H.P: Ei, meillä ei ole budjettia tuollaiseen, mutta tässä kuvassa sitten kuitenkin, kuvasin hänet semmoisen lasin läpi, joka oli huurteessa ja hän piti luistimet sylissä ja muuta. Mutta se miten me päästiin tähän tilanteeseen siitä Sanomatalosta sinne huurteisen luistelukentän pukuhuoneen ikkunan taakse. Oli niin, että me sovittiin sitten seuraavalle aamulle treffit ja me vähän mietittiin, että no missä on jäätä ja missä voitaisi olla luistimilla tekemässä jotakin. Ja sitten hän oli Järvenpäästä kotoisin ja sovittiin, että nähdään siellä semmoisella ulkojäällä ja sitten siinä ulkojään vieressä sattui olemaan sellainen koppi missä oli huurteiset lasiset ikkunat ja siihen tuli just täydellisesti semmoinen aamun auringon valo, niin sitten mä hain autosta tuon tommoisen, mikä tämä nyt on millä pystyy jäätä rapsuttaa.
M.F: Jääskrapa.
H.P: Niin. Niin sitten pyysin hänet istumaan sinne vastapäätä lasin toiselle puolelle ja sitten mä skrapasin siitä ne ääriviivat pois sillä tavalla, et mä sain hänen muotonsa ja ne luistimet, mutta siihen jäi selkeästi se jään pinta näkyviin. Niin tämä oli kanssa tämmöinen niin kuin monta yhteensattumaa, jotain pientä suunnittelua, mutta sit siitä kuvasta loppujenlopuksi tuli aivan eri. Enhän mä tiennyt, että siellä on jäiset ikkunat tai muuta, että se oli ihan vaan semmoinen, et hei tämä näyttää hyvältä, tämä näyttää tosi hyvältä. Nyt tehdään tämä -tyyppisesti, että tämä kertoo paljon siitä, näin mun arki etenee töissä.
E.S: Ongelmanratkaisukykyä nopeasti.
H.P: Niin, vaikka mä olen hyvin hidas. Mä en ole uutiskuvaaja, että sellaisissa tilanteissa mä jään sinne, että oi hieno valo, tosi hieno valo. Ketä mun piti kuvata? Ja sit muut on jo lähettänyt ne kuvat.
M.F: Mut kuulostaa semmoiselta ihanalta löytöretkeilyltä, että lähetään vaan aiheen perässä jonnekin ja sit katsotaan, että suoko sattuma jonkun onnekkaan.
H.P: Niin siihen sattumaan ja onneen pitää myös jotenkin luottaa, niin kuin siihen sellaiseen, että mä huomaan. Että onneksi ehkä ikä ja kokemus alkaa tuottaa myös sellaista rentoutta siihen, että myöskin pystyy paljon selkeämmin lähteen ilman sellaista valmista fiksaatiokuvaa päässä, niin kuin että minä haluan lähteä tämän kuvan tekemään, niin silloinhan se yleensä aina epäonnistuu. Että sitä huomaa, että nykyään se jotenkin silleen pitää luottaa, aina tulee jotain, koska aina tulee jotain. Aina on tarinoita, aina on tunteita, aina on niin kuin jotain, kun vaan jotenkin pystyy olemaan sillain herkkänä.
E.S: Ihmiset ei tästä maailmasta lopu.
H.P: Ei.
E:S: Kiitos Heidi ja kiitos Maria, tämä oli ilo. Kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän ja muut jaksot voit kuunnella meidän museon nettisivulta josta näet kaikki nämä kuvat josta me juteltiin ja paljon muita. Tai sitten tämä löytyy Spotifysta tai Applen podcasteista. Moikka.
H.P: Moikka.
M.F: Moi moi.
