Vieraina: Valokuvataiteilija Jari Silomäki sekä Valokuvataiteen museon museojohtaja Elina Heikka.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast. Tänään me katsellaan ja sukelletaan vähän eri kerronnan tapoihin. Ja täällä on meiltä museolta paitsi minä Erja Salo yleisötyön intendentti juontamassa, meidän museonjohtaja Elina Heikka. Moi.
Elina Heikka: Moi kaikille.
E.S: Ja sitten meidän vieras valokuvataiteilija Jari Silomäki. Tervetuloa.
Jari Silomäki: Kiitos. Hei hei.
E.S: Säikähditkö sä, kun mä sanoin, että tänään pureudutaan kerronnan eri tapoihin?
J.S: No itseasiassa en.
E.S: Hyvä, hyvä.
J.S: En säikähtänyt.
E.S: Katsotaan säikähdätkö nyt.
J.S: Joo.
E.S: Mä ojennan teille tämmöisen kuvan, ole hyvä.
J.S: Kiitos.
E.H: Kiitos.
E.S: Pitelette kädessänne valokuvaa meidän Valokuvataiteen museon kokoelmista. Mitäs tästä tulee mieleen? Mitä tässä on meneillään?
E.H: Tämähän on siis Jarin kuva tunnistettavasti. Tämä on sieltä niitä sun ihan niin kuin varhaisia kuvia sarjasta Harjoitelmia aikuisuuteen. Ja tässä kuvassa, mitä tässä tapahtuu, niin tuolla on tommoinen kivinen aita siellä, tai oikeastaan muuri ja sit siellä muurin päällä, siellä on pariskunta ja ihan tässä etualalla seisoo niin kuin päähahmona tässä kuvassa nuori komea kiharatukkainen mies, joka sitten katsoo poispäin tästä pariskunnasta. Ja sitten kuitenkin aika yllättäen niin kuvan alla on teksti: Omakuva ihastukseni kanssa Kaivopuistossa 15.11. klo 12.57. Eli tämän tekstin kautta nyt sitten luodaan tarina tähän kuvaan ja katsoja joutuu, pääsee mukaan siihen ajatusleikkiin, että onpa hauska. No siis ihan oikeasti hauska kuva jotenkin naurattaa toi assosiaatio, että omakuva ihastuksen kanssa ja sitten se ihastus onkin tuolla tuo joku tuollainen tuskin kuvassa erottuva hahmo.
E.S: No entäs Jari?
J.S: Niin mulle, mä en osaa ajatella tätä kuvana, koska mä tein tätä työtä, tämä oli mun lopputyö Turun taideakatemiaan josta mä valmistuin 2001. Ja itseasiassa mä, kun mä astuin Turun taideakatemian ovesta sisään aloittaakseni koulun -96 vai -97, jompikumpi, niin mä aikalailla heti aloin tekemään jo lopputyötä siellä, että mä tein tätä sarjaa koko kouluajan.
E.S: Mistä moinen startti? Suoraan lopputyöhön.
J.S: Mä olin jo alusta saakka tehnyt sarjoja aika pitkään. Sitä ennen mä olin valmistunut, tai en valmistunut, mä olin vuoden Muurlassa ja sen Muurla-vuoden aikana mä tein isoäidistäni sellaista sarjaa kuin Ei voi pitää punaista ja tämän Harjoitelmia aikuisuuteen -sarjan kuvia mä olin alkanut jo kuvaamaan suoraan omakuvina, että mä olen itse, ihan oikeasti itse niissä kuvissa. Ja se lopputyön, se oli sellainen ilmapiiri, että siihen lopputyöhön, että se on iso juttu ja mä olin jo sitä aikaisemmin, kun olin asunut Turussa ja tein siellä Mäntyrinteen vanhainkodilla siviilipalvelusta, samaan aikaan seurasin mitä tapahtui silloisessa Turun viestinnän, mikä se olikaan.
E.H: Taiteen ja viestinnän oppilaitos.
J.S: Taiteen ja viestinnän oppilaitos, juuri näin. Heidän opiskelijoita ja heidän opiskelijoiden loppu, mä olin siihen mennessä kerennyt näkemään yhden lopputyönäyttelyn.
E.S: Mitä sä muuten Jari ajattelet näinä aikoina, kun usein todetaan, että kaikki valokuvaa nykyään ja se on media johon on monella suhde jollain tavoin vähintäänkin somen kautta? Mikä merkitys kuitenkin sillä on, että on koulutus valokuvaajaksi tai valokuvataiteilijaksi? Miten sä näet, että se näkyy sun työssä?
J.S: No koulutus, sinänsä valokuvaaja ei tarvi koulutusta, mutta koulutus oikaisee paljon asioita ja myöskin oppii laittamaan oman työnsä kontekstiin, että mitä on tehty aikaisemmin ja mitä tehdään tällä hetkellä, et ei tarvi sillä tavalla alkaa keksimään pyörää uudestaan, vaan pystyy pysymään kärryillä siinä ja asettamaan itsensä siihen kuvavirtaan.
E.H: Voinko mä kysyä yhtä asiaa?
J.S: Joo.
E.H: Mä mietin, että silloin kun sä aloit tekemään tätä, vaikka tätä Harjoitelmia aikuisuuteen-sarjaa ja yhdistit tekstiä kuvaan ja aloit käyttää malleja kuvissa, niin tunsitko sä silloin vaikka jotakin Cindy Shermania ja joka teki tämmöisiä niin kuin lavastettuja kuvia?
J.S: Kyllä mä Cindyn joo.
E.H: Tai sitten Duane Michaelsia, joka..
J.S: Sitä mä en, häntä mä en tuntenut aikaisemmin. Täytyy sanoa, että maailma on muuttunut siitä ihan totaalisesti, kun mä olen aloittanut valokuvauksen 90-luvun alussa, koska ne vaikutteet mitä mä sain, niin ne oli löydettävä Parkanon kirjastosta ja siellä oli sellainen laadukas, toki niin pienen paikkakunnan kirjastoksi sellainen olisiko se metrin verran ollut valokuvahylly, se oli siinä. Ja Kamera-lehti tuli, mutta Valokuva-lehti tuli Kankaanpään kirjastoon, jossa se oli käytävä lukemassa. Että tota nykyään pystyy kattoon isoissa museoissa ja gallerioissa olevat näyttelyt reaaliaikaisesti, mutta se oli huomattavasti vaikeampaa. Mutta sitten asiat muuttui, kun mä aloin opiskelemaan Muurlassa ja missä juuri Pauliina Pasanen opetti ja siellä meillä oli esimerkiksi torstaipäivät sellaista, että me käytiin läpi muiden kuvaajien tuotantoa, uutta ja vanhaa, diaprojektorilla vielä. Se oli sellainen diaprojektorihumisija, naksui ja satoja kuvia päivässä.
E.H: Niin ja opettajat teki materiaaleja.
J.S: Kyllä.
E.S: Kirjastot ja diaprojektorit.
J.S: Aivan.
E.S: Hei palataan hetkeksi vähän tarinoihin. Ainakin kirjallisuudessa puhutaan paljon nyt 2000-luvun suuntauksena tai trendinä niin autofiktiosta, ehkä sen voi lopulta melkein vaan kääntää, että löytyy jotain omaelämäkerrallisia elementtejä ehkä siitä taiteesta, on se sitten kirjallisuutta tai valokuvataidetta. Harjoitelmia aikuisuuteen sä jo viittasit selkeästi, että siellä oli omaelämäkerrallisuutta takana. Sit sulla on semmoinen sarja kun, mikäs sen ihan oikea nimi on, Sääpäivä..
J.S: Sääpäiväkirjani.
E.S: Kirjani.
J.S: Joo.
E.S: Eli sielläkin on selvä omistajuus siihen, että tämä on sun kirja. Kerro vähän mikä osuus tämmöisellä niin kuin omaelämäkerrallisilla aineksilla on sun tarinoissa?
J.S: Joo, ensinnäkin toi on autofiktio, autofiktiohan on aina ollut, mutta sitä käsitettä ei ole ollut aikaisemmin, että se käsite on tullut vasta sitten 2010 -luvulla. Ja tässä, jos mä vertaan nyt vaikka tätä varhaista työtä, tätä Harjoitelmia aikuisuuteen, joka on suoranaista autofiktiota, kun taas mun Sääpäiväkirjani ei ole sitä. Ja tässä Harjoitelmia aikuisuuteen mä olen sekoittanut omaelämäkerrallisia tapahtumia ja täysin fiktiivisiä tapahtumia ja kaiken lisäksi mä olen vielä, kun mä nimeän nämä omakuviksi, mutta sitä minua kuvassa näyttelee näyttelijä ja tässä ihmiset, jotka eivät tunne mua henkilökohtaisesti, he suoraan ajattelevat, että tämä henkilö on minä ja minä kerron tässä omaa tarinaa. Ja samalla lailla kun autofiktiivisessä kirjallisuudessa, niin jos ei tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti, niin ei osaa erottaa sitten kirjan tekstistä ja kertomuksista mikä on henkilökohtaisesti oikeasti tapahtunutta ja mikä on fiktiota. Ja tämä sama tapahtui identtisesti tässä Harjoitelmia aikuisuuteen sarjassa, mutta Sääpäiväkirjassa ei ole minkään näköisiä autofiktiivisiä ominaisuuksia, vaan se on suoraan elämänkerrallinen.
E.S: Onko siinä aiheena sää? Vai mistä se kertoo?
J.S: Se on, niin kuin se nimi kertookin niin kuin päiväkirjamaisia otoksia minun omasta elämästä ja sen linkityksestä maailman poliittisiin tapahtumiin.
E.H: Siinä sarjassa, niin sehän toimii sillä tavalla, että sulla on aina siinä se joku kuva jostakin tietystä paikasta ja sitten se teksti viittaa todella sitten johonkin mikä tapahtuu jossakin ihan niin kuin muualla. Niin kerronnallisesti mun mielestä siinä kiinnostavaa on just se strategia niin kuin periaatteessa jos ajattelee, että valokuva on jotakin, joka aina tapahtuu siinä hetkessä ja paikassa, että se syntyy tietyssä hetkessä, tietyssä paikassa, mutta että sitten sillä tekstillä sä aina sitten tuot just siihen omaan teokseesi siihen rinnalle kontekstiksi jonkun toisen paikan ja toisen tapahtuman jossakin muualla, sä tavallaan niin kuin sotket sen valokuvan niin kuin sen jotenkin perusominaisuuden sillä tekstillä rinnastamalla sitten jonkun jossakin toisessa paikassa tapahtuvan asian siihen.
J.S: Joo se teksti on vähän niin kuin toinen kuva siihen kuvan päälle.
E.H: Niin.
J.S: Ja sit ne asettuu sillein rinnakkain ja päällekkäin.
E.H: Joo ja sitten siinä, sekä siinä Sääpäiväkirjassa että sitten tässä Harjoitelmia aikuisuuteen -sarjassa, niin sittenhän sähän juonit tavallaan sitä viittausta suhun itseen tai jotenkin saat katsojan ajattelemaan vahvasti, että tässä on kuitenkin kysymys jostakin niin kuin valokuvaajasta itsestään, niin just sillä, että ne tekstit jotka sä liität niihin kuviin, niin sä kirjoitat itse omalla käsialallasi. Ainakin mä olen kuvitellut, että se on sun omaa käsialaa.
J.S: Joo on se, kyllä.
E.S: Mutta toihan on ihan klassinen ele just, että mikä liittyy sit tämmöiseen autofiktiivisuuteen tai omaelämäkerralliseen elementtiin, et sitä fiktiota aletaankin pitää todellisuutena eikä siinä ole tavallaan mitään väärää.
J.S: Aivan.
E.H: Ja käytetään erilaisia keinoja tavallaan myöskin sen niin kuin lukijan tai katsojan viettelemiseksi siihen uskomukseen, että tässä on kysymys sitten vahvasti niin kuin omaelämäkerrallisuudesta.
J.S: Kyllä, kyllä.
E.S: Noissa molemmissa teoksissa syntyy halu tavallaan seurata vähän myös niin kuin erillään sitä tekstiä ja kuvaa, tehdä joku sellainen harjoite, että ei katsokaan kuvaa ja lukee vaan tekstiä, tai antaa jonkun toisen lukea ne otteet Sääpäiväkirjasta tai otteet siitä Harjoitelmia aikuisuuteen ja testata minkä kuvan se piirtää eteen, että mikä on sen tekstin voima irrallaan siitä sun kuvasta ja sitten toisin päin.
J.S: Varsinkin Sääpäiväkirjassa niin ne teksti ja kuva voi syntyä ihan eri aikana. Kun mä kuvaan joka päivä, nykyään mä en kuvaa joka päivä, vaan säännöllisesti, mutta jää päiviä väliin. Mutta silloin kun mä aloitin 20 vuotta sitten, mä olin nuorena hyvin tarkka, et mä kuvaan Sääpäiväkirjaa joka päivä, niin kun mä kuvaan sen matkalla kauppaan tai silloin kouluun, niin mä en tiennyt vielä mitä sinä päivänä tapahtuu ja sitten vasta se teksti siihen kuvaan syntyi saman päivän iltana, taikka seuraavana aamuna, jonka mä merkitsin muistiin. Että ne ei, niillä ei ole välttämättä edes syntyajankohdallisesti kytköstä toisiinsa.
E.S: Eli nyt puhutaan jostain projektista joka on jatkunut jo 20 vuotta, niinkö?
J.S: Joo. Sääpäiväkirja alkoi keväällä 2001, varhaiskeväällä, kevättalvella.
E.S: Todella pitkää tarinankerrontaa.
J.S: Joo. Mutta se itseasiassa, kun mä sain idean tähän työhön, niin mä loin itselleni säännöt ja sen perustehtävän kuinka mä teen sitä, ja..
E.H: Minkälaiset säännöt?
J.S: No niihin kuuluu, että mä otan yhden kuvan joka päivä ja se kuva, mä en koskaan lähde etsimään sitä kuvaa, vaan sen on tultava muun elämän ohessa. Sit mä en saa käyttää jalustaa enkä valaista sitä kuvaa ja muutenkin yritän olla mahdollisimman vähän puuttumatta sen sarjan etenemiseen ja luottaa siihen, että aika tekee siitä kiinnostavan, jos on tehdäkseen. Ja sitten mä olen toteuttanut tätä säntillisesti ja se näkyy ainoastaan siinä, että mä kannan kameraa mukana ja otan sen kuvan, mutta itse sellaisia työtunteja siihen ei juurikaan mene, kun se tulee sillein automaattisesti ja merkkaan muistikirjaan mitä on tapahtunut ja sitten jos on iso näyttely, niin sitten mä taannehtivasti tulostan niitä kuvia ulos. Ja nyt esimerkiksi mä ennen tätä Valokuvataiteen museon näyttelyä en ole kymmeneen vuoteen näyttänyt Suomessa tätä työtä, kun ainoastaan kutsutaan näyttelyyn ulkomaille.
E.S: No mutta hei nyt me otetaan tähän väliin museon äänitearkistosta nauhoite. Palataan 80-luvun puoliväliin, jossa valokuvaaja Jyrki Luukkonen haastattelee toista valokuvaajaa eli Matti Saaniota.
Äänitallenne
Jyrki Luukkonen: Kun tässä tuli kysymykseen tämmöinen niin kun jonkin asteinen lavastaminen ja tämmöisestä lavastamisesta ja uudelleen järjestelystä huolimatta silti toimii tämmöisenä niin kuin jonkinlaisena ainakin tämän taiteilijan omana näkemyksenä totuudesta ja siitä asian niin kuin oikeasta. Taiteilija kokee sen oikein, niin mitä sä sanoisit semmoisesta objektiivisuudesta ja semmoisen, rakentaako se taiteilija, tekijä itse sen maailman sen näköiseksi, kun sen näkee vai onko tämmöistä objektiivisuutta silloin sellaisena?
Matti Saanio: En mä. Ei, en mä ole koskaan..
J.L: Voiko maailmaa rekonstruoida?
M.S: Ei sillä tavalla. Jos ihmiset tekee näin niin kuin ovat tehneensäkin, niin on sitä osaa jossa on hänen intuitiivisuutensa ja näkemyksensä on siis johdattelemassa ja silloin saadakseen sen visuaalisen hahmon toimimaan, että katsoja voi tuota päästä juonen päästä kiinni, niin kyllä hänellä on silloin ilman muuta lupa käyttää siinä niitä valintakeinoja, jotka vievät siihen hänen päämääräänsä. Mutta eihän tällaista objektiivista linjaa, sehän on koko taiteen tekemisen vesittäminen, eihän siitä kannata edes keskustella. Mä otan nyt tämän asenteen juuri sillä tavalla, mulle ei ole vaikeata pitää valokuvataiteiden kanssa tasavertoisena.
E.S: Niin siinä Saanio ja Luukkonen pohti muun muassa lavastamista ja ehkäpä vähän kuvan rakentamistakin. Puhutaan vähän Jari sun uusimmasta teossarjasta Tunteiden maantieteestä, valmistunut nyt 2020 ja esillä tosiaan Valokuvataiteen museon näyttelyssä tänä syksynä. Sä olet ollut siinä tietenkin niin kuin valokuvataiteilijana mukana, mutta sit sieltä tunnistaa sellaisia asioita kuin näyttelijän työnohjauksen, lavastamisen, puvustamisen, käsikirjoittamisen. Kerro vähän tämän tyyppisestä tekemisestä? Minkälainen työprosessi sen sarjan taustalla on?
J.S: Se on, se oli itseasiassa aika pitkä ja työläs, et nyt kun mä katoin sitä 2009, kun mä aloitin ja tein ensimmäistä kuvaa ja sit siinä ensimmäinen kuvan rakentamisessa kesti aika kauan ja mä silloin ajattelin, että valmistuukohan tämä työ koskaan. Kyllä siihen sitten 10 vuotta menikin. Kun valokuvaaja tekee, elokuvassa tehdään tämän tyyppisiä ratkaisuja, niin on käytössä paljon resursseja ja paljon enemmän rahaa jolloin työnteko nopeutuu. Mutta sitten kun näitä tekee valokuvaajanana yksin, jossa on tekemisissä jokaisen osa-alueen kanssa, niin sitten siihen kuluu huomattavasti enemmän aikaa. Eli tämä työ perustuu varmaan kolmeen - neljään eri osaan, eli siihen tutkimusvaiheeseen joka oli työläs ja sit siihen lavastusvaiheeseen jossa rekonstruoitiin tämän anonyymin henkilön huone. Se itse lavastamisen rakentaminen ei niinkään ollut työläs vaan niitten kaikkien palasten saaminen ja etsiminen ja sitten kuvausvaihe, joka oli nopein näistä vaiheista. Kolmeko siihen tuli.
E.H: Toi sun tutkimusvaihe oli sellainen, että sä selasit internetiä ja etsit ihmisten tarinoita, eli tiettyjä semmoisia toistuvia nimimerkkejä.
J.S: Juuri näin. Se sai alkunsa siitä kun mä 2005, silloin oli vielä ihanat Vallilan kirpputorit ja mä yhteen toiseen työhön etsin ihmisten lähettämiä kirjeitä joka olis, valmistui myöskin näyttelynä Korjaamolle, niin mä tulin löytäneeksi tuntemattoman ihmisen paperijäämistön jota oltiin myymässä kahtena jätesäkkinä. Ja maksoinko mä siitä jopa 50 euroa tietämättä, mä en saanut avata niitä säkkejä.
E.S: Ostit sian säkissä.
J.S: Kyllä.
E.S: Näin tarinat alkaa.
J.S: Sitten mä vähän niin kuin harrastuksena aloin lukemaan niitä ja almanakkaan sivuihin kirjotettuja merkintöjä ja saatuja postikortteja ja sitten mä koin, että mä tunsin tämän henkilön hyvin läheiseksi, vaikka me ei oltu koskaan tietenkään tavattu. Ja sitten mä ajattelin, että nykyajan online-foorumit on avannut tällaisen ihmisten suodattamattoman rehellisyyden ympäri maailmaa kaikkien nähtäväksi ja mä ajattelin pystyisiköhän mä saamaan tota samaa kokemusta heidän kanssaan, kun mitä mä sain näiden paperimerkintöjen kanssa.
E.H: Niin oikeiden dokumenttien avulla.
J.S: Oikeiden dokumenttien kanssa, mitä mä hypistelin kädessä, että se tietty etäännyttää sit se tietokone. Sit mä aloin etsiä eka niitä tarinoita Suomesta ja tarpeeksi käydessäni läpi ja istuessani, niin mä löysin sellaisia henkilöitä, kirjoittajia joiden kanssa mä koin tämän samalla tunteen. Ja siitä se lähti koko työ käyntiin. Ja ensin tosiaan Suomessa, suomenkielisesti.
E.H: Jotenkin tulee niin kuin Lönnrot mieleen siitä, että Lönnrot kiertää tuolla Vienan Karjalaa ja kerää runoutta ja siitä tehdään sitten kansalliseepos tai sitten siitä tehdään sitten teos, joka on paljon velkaa sille aineistolle, mutta kuitenkin sitten taas sen Lönnrotin ihan oma teos sitten kuitenkin viime kädessä. Niin ihan samalla tavalla sä olet niin kuin kerännyt sitä aineistoa ja sitten muokannut sieltä nämä kerrottavat tarinat.
J.S: Joo niistä sitten kun se tarina löytyy, niin sitten se puretaan, siitä tehdään käsikirjotus niitten merkintöjen perusteella ja sitten mä vielä etäännytän sitä henkilöä siinä tarinassa, että se ei ole ihan yksi yhteen sen kanssa ja sitten myöskin ne lavastukselliset viitekohdat, mitä sinne itse kuvaan valitaan, niin niistä on osa pystytty keräämään siitä alkuperäisistä merkinnöistä, sitten osa siitä, että mitä sillä alueella olevissa sen yhteiskuntaluokan asunnossa on normaalisti, joita mä olen käynyt sitten läpi noilla noiden erinomainen tapa, mutta siinäkin kesti vähän löytää nämä myynti-ilmoitukset.
E.H: Asuntojen myynti-ilmoitukset?
J.S: Asuntojen myynti-ilmoitukset, ja sitten mä käyn niitä lävitse ja sitten kolmas on se minun itsetuoma fiktio siihen päälle joka yhdistää ne kaikki sarjan kuvat toisiinsa, kaikkien maiden kuvat, niissä on kaikissa jotain samaa.
E.S: Eli teillä on molemmilla takataskussa tai jollain sähköisellä laitteella varmaan kuva mukana. Minkä kuvan sä halusit Jari tuoda nyt keskusteluun tänään?
J.S: Mä sain etukäteen tämän, että joku tärkeä kuva mukaan, mutta jos mä olisin ihan rehellisesti ottanut jonkun itselle tärkeän kuvan, niin se olisi varmaan ollut albumikuva, mutta nyt kun ollaan, haluan mainostaa tätä Valokuvataiteen museon näyttelyä, niin otin kuvan sieltä näyttelyn yhdestä teoksesta ja juuri tämän tästä kyseisen sarjan näyttelyn nimityö Tunteiden maantiede, josta juuri keskusteltiin, niin siitä teoksesta kuvan, joka oli yksi ihan ensimmäisiä anonyymejä henkilöitä joita mä seurasin ja jonka tarinan mä lavastin mun studioon. Ja tässä on tällaisesta naispuolisesta henkilöstä, joka järjestää viidelle kissalleen joka vuosi syntymäpäivät ja tekee ne huolellisesti, että siellä on ollut ihan oikea bändi soittamassa. Ja tämän tilanteen mä lavastin ja siinä oli erinäisiä vaikeuksia matkan varrella mm. että en ollut koskaan, mulla ei ole koskaan ollut kissoja ja sitten mä ajattelin, että mä kuvauksiin, kun mä erilaisilta kissojen harrastajilta, he tulivat paikalle kissojen kanssa. Mä ajattelin, kun mä laitan jotain herkkuja siihen pöydälle, niin mä saan ne kaikki hyppäämään innolla syömään niitä. Mutta sit siinä kävikin niin, kuten moni arvata saattaa, että kissat livahti..
E.H: Piiloon.
J.S: Piiloon nimenomaan ja se olikin koko kuvauksen vaikein osuus saada houkuteltua ne kissat tuohon pöydälle. Ja tämä kuva avasi mulle aika paljon työskentelymetodeja, et tämän sarjan..
E.H: Kissojen kanssa.
J.S: Kissojen kanssa nimenomaan ja myöskin henkilöohjaukseen liittyen tämän sarjan tiimoilta. Sen takia mä valitsin tämän kuvan tähän.
E.S: Nyt on pakko kysyä, kun sun työskentelyssä on niin paljon yhtymäkohtia, kun siitä juttelee ja kuuntelee, elokuvan tekemiseen, että miksi sä et tee liikkuvaa kuvaa? Sulla on varmaan joku hyvä syy siihen.
J.S: Joo itseasiassa tämän Tunteiden maantieteenkin sarjat on sellaisia, että ne avautuu yhdellä kuvalla ja yhdellä tarinalla, että jos mä olisin tehnyt ne, kiteyttänyt ne elokuvaksi, niin siinä se pääkohta vois elokuvassakin avautua yhdessä kuvassa, että..
E.H: Tuosta valokuvastahan tulee mieleen, tai siis tuosta sun metodista tulee mieleen nämä tämmöiset niin kuin elokuvastillejä tekevistä valokuvaajista nyt vaikka toi Gregory Crewdson tai Philip-Lorca diCorcia.
J.S: Joo, Gregory Crewdsonin kuvissa on se valokuvamaisuus, että ne on tehty valokuvaksi, ne henkilöt on valmiiksi pysähtyneitä. Ne on hyvin sellaisia lavastusta ja valokuvamaisuutta, valokuvallisuutta korostavia ja sitä kautta vieraannuttavia.
E.H: Se on totta, hyvä huomio.
J.S: Eli se on ollut mulla esimerkiksi niin kuin, kun mä teen lavastusta, niin sit mä vähän niin kuin vertaan siihen, että en tee sitä lavastusta silleen, että se merkkaa lavastuksellisuutta, niin kuin että näkee heti suoraan, että tämä on täydellisesti kaikki elementit muodollisesti aseteltuna sinne, et sen yhdellä silmäyksellä näkee, että se on lavastus.
E.H: Niin sä jotenkin snapshot-vaikutelmaa etsit enemmän sieltä.
J.S: Mä etsin sellaista vaikutelmaa, että mä paukahtaisin näiden henkilöiden kotiin ja olisin dokumenttivalokuvaaja joka ottaa sieltä yhden hetken ja, että se lavastus toimii kuvattuna muustakin kuin siitä yhdestä perspektiivistä.
E.S: Se on totta. Niissä on se läsnäolon tunne, sä olet luonut sen.
J.S: Joo, mä olen nimenomaan pyrkinyt siihen, että ne ei ulkoisesti näyttäisi sellaista lavastetun valokuvan genreen uppoavaa kuvatyyppiä, vaan ennemminkin vaikka ne on lavastettu ja ohjattu, niin ne ulkoisesti näyttäisi just siltä snapshotin dokumentin omaiselta ilmaisulta.
E.S: Okei. No niin Elina, mitä sä olet tuonut?
E.H: No siis jatketaan tosta lavastetusta kuvasta ja niin, siis mä toin, tämä on siis postikortilla. On tässä Susanna Majurin työ kultakolikot vuodelta 2009, että tämä on meidän museon kokoelmista. Tämähän kertoo nyt ainakin siitä, että minkälaisia todellakin niin kuin erilaisia tapoja tehdä lavastettua kuvaa on, mutta että sitten myöskin siitä, että kuinka semmoinen kuvan lavastaminen tällä hetkellä varsinkin niin kuin suomalaisessa valokuvataiteessa, niin sehän on melkein se sellainen valtavirta se tapa millä sitä valokuvataidetta tehdään, että sellaisen lavastetun rakennetun kuvan asema Suomessa tällä hetkellä on todella vahva. Että tässä Susannanhan metodi on sellainen, että hänellä on näitä nuoria naisia ollut ja sitten joiden kanssa tehdään yhteistyötä. Heidät kuvataan uima-altaassa jonka sitten pohjalle on laitettu tämmöiselle niin kuin vahakankaalle printattu kuva. Ja näyttää sitten siltä, että nämä semmoisissa kummallisissa maisemissa nämä tytöt, nuoret naiset sitten sukeltavat. Nämä näyttää niin kuin photoshopatulta, mutta että tämähän ei ole mitään photoshopattuja vaan ihan oikeita tilanteiden tallennuksia. Se mikä tässä nyt on jotenkin se yhteys Jarin kuvaan tai mitenkä mä tämän niin kuin näen on se, että et Susannallahan on myöskin näissä kuvissa kysymys tunteista ja ihan hyvin niin kun näiden Susannankin tunteiden maantiede olisi saattanut olla Susanna Majurillekin myöskin jonkun sarjan nimi. Mutta ehkä tässä enemmän vielä Susannalla kyse oli siitä, että mennään sinne omaan tunnemaailmaan niin kuin hyvin vahvasti ja sitten sulla on jotenkin semmoinen niin kuin pyrkimys mennä sinne muitten ihmisten tunnemaailmaan ja saada sieltä sitten kiinni asioita.
J.S: Joo itseasiassa me opiskeltiin Susannan kanssa samaan aikaan Turun Taideakatemiassa.
E.H: Okei, no sitä en tiennyt.
J.S: Joo ja mä muistan ensimmäisen kohtaamisenkin hänen kanssaan kun hän tuli kiittelemään tästä, kun hän oli nähnyt näitä Harjoitelmia aikuisuuteen -kuvia silloin heti ykkösluokalla. Sitten tähän kuvaan, näihin kuvaan liittyen mä olin Malmin uimahallissa uimassa siinä pää tota, aikuisten uima 25m siinä radalla ja Susanna oli sitten rakentamassa siihen lastenaltaaseen tällaista kuvaussessiota ja sitten mä olin niin kiinnostunut siitä, että mä en malttanut mennä pois, vaan mä jatkoin uimista ja uin sinä iltana varmaan 2-3 kilometriä.
E.S: Kiitos Jari ja Elina. Kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcastia. Tämän jakson ja kaikki muut jaksot voit kuunnella museon nettisivuilta tai sitten yleisimmistä podcast-palveluista. Museon nettisivu on siitä hyvä, että sieltä löytyy kaikki nämä kuvat mistä me juteltiin tänään ja sitten paljon muita kuvia ja linkkejä jotka liittyy aiheeseen.
