Vieraina: Valokuvataiteilija Jouko Leskelä sekä Valokuvataiteen museon kokoelma-amanuenssi Max Fritze.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: No hei, tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast ja tänään on aiheena katuvalokuvaus. Se kuulostaa aika simppelin yksinkertaiselta jutulta, katu ja valokuva, mutta mä uskon, et me saadaan siitä aika paljon irti, koska meillä on vieraana valokuvaaja Jouko Leskelä. Moi.
Jouko Leskelä: Hei.
E.S: Ja sitten meidän kokoelma-amanuenssi Max Fritze.
Max Fritze: Moikka.
E.S: Ja sitten mähän olen vanha ja tuttu Erja Salo. Mitäs me nähdään? Aloita sä Jouko. Mitä tulee mieleen?
J.L: Seisova mieshenkilö tossa ensimmäiseksi tulee tarkastelun alle. Hän on niin kuin jotenkin mietteissään ja sit seisovan miehen vasemmalla puolella on sateenvarjon kanssa kulkeva rouva, jolla on tuollainen marja-astia ja sen takana on sitten Wartburg-merkkinen auto jonka mä tunnistan. Tämän täytyy olla jo melko vanha kuva, koska toi auto on niin 50-60-luvun taitetta, 60-luvun alkua. Mutta tämän miehen käsi on tämmöinen, että siinä selvästi kun hän pitää sitä tuossa rinnallaan, niin hän on jotenkin epäröivä, että jos sitä ei nyt kyllä näe tästä mitä se käden epäröinti on. Mutta sitten kun tarkemmin katsoo näitä muita ihmisiä jotka tuolla taustalla on, niin kaikki katsovat, plus tämä jolla on tämä marja-astia kädessä, niin kaikki katsovat vasemmalle reunalle, sinne missä toi Wartburg on, että siellä tapahtuu jotain sellaista mitä me ei tiedetä mikä se on, mutta jotakin kiinnostavaa.
E.S: Entä Max?
M.F: Joo toi mitä Jouko huomioi tässä, että kaikki tässä kuvassa katsoo tämän kuva-alan ulkopuolelle, niin sehän vihjaa meille, että valokuvaaja on ainoa tässä joka katsoo jonnekin muualle eli tässä kuitenkin tullaan aika nopeasti mun mielestä tämmöisen niin kuin katuvalokuvauksen ydinalueelle, joka on tämmöinen valokuvaajan kyky katsoa vähän eri tavalla kuin kaikki muut. Eli niin kuin sä sanoit siinä alussa, että vaikka katuvalokuvaus kuulostaa yksinkertaiselta, että se on vaan katu ja valokuva, niin kyseessä on kuitenkin aika tämmöinen niin kuin pitkä valokuvauksen genre, jossa on tämmöiset omat tyyliseikkansa ja kuvaamisen tapansa. Ja mun mielestä tämä havainnollistaa niistä hyvin tätä puolta, että katuvalokuvaukseen liittyy juuri tämmöinen pikkaisen erilainen tapa katsoa ja havainnoida sitä arkipäiväistä, usein urbaania maisemaa kuin mihin on totuttu.
E.S: Tämähän on tosiaan meidän kokoelmista hopeagelatiinivedos, mustavalkokuva niin kuin kansanomaisesti sanotaan ja Jouko sä olit ihan oikeilla jäljillä tuon auton tunnistamisen kanssa. Tämä on ajoitettu vuosiin -56-58 ja K-G Roos on kuvaaja. Yritetään vähän määritellä katuvalokuvausta. Onko se aina urbaania ja pitääkö sen aina tapahtua kaupungissa jossa se katu on? Valaisisitko Max vähän vaikka historiallista taustaa? Mistä me lähetään, mistä vuodesta?
M.F: Jos sä avaat jonkun katuvalokuvauksen historiikin, niin aika usein se alkaa ihan alusta eli näistä Daguerren ikkunastaan kadulle suuntaamista otoksista joissa ei vielä oikeastaan ihmisiä näy, koska ne ei sille hitaasti kehittyvälle valokuvalle pystynyt tallentumaan. Mutta sitten aika nopeasti sitten kun teknologia kehittyi ja kuvaamisesta tuli nopeampaa, niin ihmiset alkoi kuvata sitä arkipäiväistä urbaania ympäristöään ja sit nykyään pystytään mainita tämmöisiä tietynlaisia katuvalokuvauksen edelläkävijöitä sieltä 1800-luvulta alkaen, mutta ehkä niin kuin tämä tämmöinen mitä me nykyään mielletään katuvalokuvaukseksi, niin se alkoi 20-luvun loppupuolella, 30-luvulla muodostumaan tämmöiseksi pikkasen helpommin määriteltäväksi genrekseen joka sitten liittyi näiden Leican tyyppisten käsikameroiden markkinoille tuloon ja sit myös osittain kuvajournalismin kehityksiin.
E.S: Entäs Jouko? Sä olet opettanut ja kirjoittanutkin katuvalokuvauksesta, luennoinut meidän museolla, meillä on sun kuvia kokoelmissa. Mitä sulle katuvalokuva on? Minkälainen katuvalokuvaaja sä olet?
J.L: Mä olen semmoinen Helsinki-painotteinen katuvalokuvaaja, mutta noin niin kun aiemmin puhuit siitä määrittelystä, niin tarvitaanko siihen katu. Niin mä nyt ehkä laajentaisin sitä näin, että se voi olla niin kuin, käsittää kaiken rakennetun maailman, mutta sellaisen, että se on niin kuin julkista tilaa. Että jos kotonaan kuvaa tai jossakin selvästi yksityistilassa, niin ei sitä oikein, se ei oikein istu siihen katuvalokuvan määritelmään, että siinä on tämä julkisuus ja sitten rakennettu maailma jotka yleisluonnehtii sitä niin kuin taustanäkymää. Mutta sitten mitä siinä kuvassa sitten näkyy tai tapahtuu, niin se on kyllä aika lailla vapaata, että minulle se tarkoittaa, että siinä mieluiten tapahtuu jotain ja toimintaa ja sitten jos ei tapahdu toimintaa niin jotakin iloista siinä sitten kuitenkin on. Olen huomannut ja jotenkin ainakin yrittänyt saada sen kuvaan näkymään, että se iloinen havainnoiminen on minun niin kuin katuvalokuvauksen ydin.
M.F: Toi on hyvä, mitä sanoit, että ei tartte välttämättä olla niin kuin kaupunkiympäristö perinteisessä mielessä tai katu, että kyllä katuvalokuvaus voi sijoittua kylän raitille tai kahvilan sisätilaan tai näin. Että se julkinen paikka ja edes jonkunlainen rakennettu ympäristö tuntuu olevan siinä tämä niin kuin miljöö ja sitten aika useinhan siihen määrittelyyn liitetään myös tämä tämmöinen tietty sattumanvaraisuus ja myös semmoinen välittömyys, että niin kuin jos haluaa tämmöistä niin kuin katuvalokuvaa rajata tarkemmin, niin monihan rajaisi sen siihen, että se kuva ei saa olla lavastettu ja jotkut rajaisi sen vielä siihen, että se on tietyllä tavalla synonyyminen ns. salakuvauksen kanssa, että ne ihmiset ei saa olla tietoisia siitä, että heitä kuvataan, koska silloin tämä katuvalokuvaus lipsuisi pois tämmöisen niin kuin välittömän arkipäiväisen julkisen ympäristön tarkastelusta mihin sen niin moni yhdistää. Eli siinä vaiheessa kun ihminen on tietoinen, että häntä kuvataan, niin se ei enää kerro se kuva ehkä niin paljon tästä niin kuin meidän arkisesta todellisuudesta, vaan silloin tämä ihminen muuntautuu kameralle kuvaksi ja tulee liian tietoiseksi siitä kuvaustilanteesta.
E.S: Sä olet puhunut nyt ihmisestä ainakin kaksi kertaa, pitääkö siinä katuvalokuvassa olla siis ihmisiä?
J.L: No, kyllä siinä varsin usein on, mutta ei mitenkään välttämättä. Nyt mä olen itse, kun viime kesä oli semmoinen, että ihmisiä oli vähemmän, niin sit mä niin kuin siirryin kuvaamaan semmoisia näkymiä joissa ei ole ihmisiä, mutta jotka kuitenkin oli jotenkin niihin sisältyi sit se samantyyppinen havainnointi kuin niissä ihmisiä sisältävissä näkymissäkin oli. Eli mä sitten etsin paljon semmoisia veistoksia ja hahmoja ja rakennetun miljöön osia jotka oli niin kuin figuratiivisia tai, että on yllättävän paljon kaikenlaisia karhuja ja leijonia ja muita eläviä tuolla rakennuskannassa ja miljöössä löydettävissä kun vaan rupeaa katsomaan, ei nyt välttämättä kaikki ole tässä silmän korkeudella, mutta sitten räystään tasolla ja sillä tavalla myös erilaiset mainontaan liittyvät kuvat ja sitten veistokset on ollut mulle aiheita ja varsin monelle muullekin. Mutta sitten vielä vähän laajennan sitä, että jos ei ole ihmisiä niin siitä tulee semmoista vähän niin kuin maisemakuvausta, niin kuin se lähestyy sitä maiseman tarkastelua ja se vähän niin kuin muuttaa muotoaan sitten se kuvan luonnehdinta. Mutta mulla se nyt olisi paras sanoa näin, että jos siinä on liikettä ja mä olen onnistunut pysäyttämään jonkun liikkeen, niin se useimmissa tapauksissa on ihmisen liikettä, voi se tietysti olla autojen tai eläinten tai lintujen tai semmoistenkin liikettä, mutta nyt sitten tämän veistosten myötä toin sitten tämmöisen elementin, täysin liikkumattomat aiheet.
E.S: Eli korona on uudistanut sun katukuvausta.
J.L: No se. Kyllä se näin kävi.
E.S: Hei mä vielä palaan tuohon, kun sä sanoit, että Helsinki on sun katutila, kun sä olet ilmeisesti helsinkiläinen. Niin onko se sulle juuri tärkeä, vai voitko sä sukeltaa ja lähteä uuteen kaupunkiin, jota sä et tunne? Pitääkö sun nimenomaan tuntea se katu ja paikka, joka sua kiinnostaa?
J.L: No ei tartte, kyllä mä siis jonkun verran matkailen, en nyt niin mitenkään valtavasti, mutta kuvaan myös siellä matkoilla, mutta se on nyt vähän sellaista niin kuin rentouttavaa terapiaa siihen, että mä sitten taas jaksan talsia Helsingissä ja niitä täysin tuttuja näkymiä tarkastella uudestaan. Et se on niin kuin, mä en oikeastaan sitten niillä muiden paikkakuntien kuvilla sillä tavalla tee mitään, koska tämä Helsinki on semmoinen, että niistä on mahdollista rakentaa sitten semmoisia kuvayhdistelmiä jotka on sitten mulla se toinen teema, että et mä rakennan siihen kuvaan, yhteen kuvaan jonkun tarinan, mutta sitten nyt pitkän aikaa olen jo etsinyt sitten toisen kuvan jonka sisältö sopii sen viereisen kuvan kanssa, niin että ne keskustelee, niin kuin luovat semmoisen hieman Fingerpori-tyyppisen kuvayhdistelmän, et jossa on niin kuin jotain semmoista vain näkemällä oivallettavaa iloista asiaa.
E.S: Hei nyt on määritelty, niin sit tulee mieleen säännöt. Max mä tiedän, et sä tunnet meidän museon kirjaston aika hyvin. Miten paljon opuksia sieltä löytyy joissa kerrotaan katuvalokuvauksen säännöistä?
M.F: No kyllähän niitä riittää ja siis nehän liittyy myös aika olennaisesti tuohon määrittelyyn. Eli niitä tulikin mainittua tuossa jo aikaisemmin, eli siis monelle katuvalokuvaajalle se oma näkymättömyys tuntuu olevan aika semmoinen niin kuin olennainen osa sitä kuvaamista eli pitää pystyy havainnoimaan nopeasti tämmöisiä hyvin ohitse kiitäviä hetkiä joista sulla on vain yksi mahdollisuus tallentaa se. Niin kuin meillä on kokoelmissa Joukoltakin kuvia joissa, vaikka ihmiset kävelee juuri sopivassa rytmissä ja sit siitä kuvaajan pitää ehtiä nähdä se ja tallentaa se otos silloin kuin se sen millisekunnin ajan on mahdollista. Sehän edellyttää tajutonta silmää niin kuin sen arkisen ympäristön tarkkailulle jollain niin kuin vähän kekseliäämmällä tavalla ja sit se edellyttää myös hirveän nopeeta kuvaustaitoa. Sen takia monella katuvalokuvaajallahan on ollut kameran tarkennus valmiiksi säädettynä tietylle etäisyydelle, kun he tietää, että she kuvaa tietyltä etäisyydeltä ihmisiä niin sit se on heti laukaistavissa, että siinä ei ehdi enää sitä alkaa manuaalisesti tarkennella. Sit toinen semmoinen sääntö on ehkä ollut semmoinen tietynlainen suoruuden ja puhtauden sääntö, joka liittyy myös dokumentaristiseen valokuvaan. Eli kuvaan ei lisätä mitään tai siitä ei poisteta mitään, se on käsittelemätön dokumentti. Mut ehkä dokumentarismin ja katuvalokuvauksen ero liusuu siinä, että dokumentaristi ehkä lähtee tietoisesti dokumentoimaan jotain kiinnostavaa ilmiötä, kun taas katuvalokuvaaja vähän niin kuin flaneeraa ympäriinsä ja sit sattuu havainnoimaan ympäriltään jotain kiinnostavaa. Ja kiinnostavaa ei välttämättä mitenkään edes yhteiskunnallisessa mielessä tai muuten, mutta saattaa olla ihan vain esteettisesti kiinnostava rytmi jonka löytää just vaikka siitä miten ihmiset kävelee tai aika usein tuntuu myös, että katuvalokuvaus on tietyllä tavalla tämmöisten vastakohtaisuuksien tai toistojen taidetta eli pitkä ja lyhyt ihminen vierekkäin tai mauton ja hienostunut tai jotain muuta eli siis löydetään semmoisia jonkunlaisia visuaalisia nyrjähdyksiä arkielämästä tai semmoisia niin kun joku ei käyttäydy tai näytäkään ihan täysin joidenkin konventioiden mukaiselta.
E.S: Mä muistan semmoisen ruotsalaisen valokuvaajan kun Anders Petersen joka on sanonut, et se menee niin lähelle, että haistaa hengityksen, niin sitten syntyy se hyvä katuvalokuva. Ja sitten amerikkalainen valokuvaaja Vivian Maier jonka näyttely on nyt meidän Valokuvataiteen museossa, hänen katukuviaan tässä keväällä -21. Niin hän taas kuvasi Rolleiflexillä muun muassa ja siitä tulee ekana mieleen, et se lintupönttömäinen kamerahan mahdollistaa sen, että kuvaajan edessä ei ole mikään laite ja pääsee ehkä vaivihkaa tai sitten hän kuvasi paljon heijastumien kautta ja nappasi sillain niin kuin salaa kuvan jostain asiasta tai huomioi. Onko sulla tämmöisiä vippaskonsteja Jouko tai minkälaisia knoppeja sulla on tai mitä sä toteutat? Minkälainen kamera sulla on? Onko sillä merkitystä?
J.L: No on sillä kyllä, kameralla on merkitystä, mutta se erityinen vippaskonsti mikä kannattaisi esimerkiksi sanoa, että minulla on ollut pitkään käytössä kinofilmikameran 35mm objektiivi jossa on semmoinen erityisominaisuus, että se kuvan pidempi sivu on yhtä leveä kuin mitä on etäisyys siihen tasoon, että jos kohde on kolmen metrin päässä, niin se kuva on 3 metriä leveä sitten siinä kohti ja sitten 2 metriä korkea. Niin sillä tavalla voi, niin kuin tälleen kun jalkazoomilla tavallaan niin kuin valita sen kuvan leveyden etukäteen ja kävellä sillä etäisyydellä, niin ei tarvitse olla kamera siinä silmällä koko ajan ja sitten se rajaus on niin kuin tehty siinä liikkeen aikana. Se on nyt ehkä tämmöinen, mutta nyt kun tuli tämä koronakevät ja sitten nämä kohteet, ne veistokset oli siellä jossakin katonrajassa, niin sit mun oli pakko ryhtyä kuvaamaan sitten tämmöisellä zoom-objektiivilla ja sitten siihen tuli uusi piirre, että mä käytin sitä sitten jossakin tapauksessa henkilöidenkin kuvaamiseen, mutta siitä 30 millimetrin leveydestä on se hyöty, että sitten sitä on läsnä siinä kuvaustilanteessa itse, eikä ole niin kuin semmoinen, sitä ei tule itselle semmoista vaikutelmaa, että sitä on niin kuin tunkeilija. Että se oma henkilö on niin kuin tarkasteltavissa, mutta sitten kun zoom-objektiivilla kuvaa kaukaa niin, että ne ihmiset ei mitenkään välttämättä tiedä sitä, että tulevat kuvatuksi, niin siitä tulee vähän semmoinen niin kun epäeettinen vaikutelma itselleen vaikka se ei nyt sitä välttämättä sitten, vaikka kuva ei sisältäisikään mitään epäeettistä. Mä vielä sanoisin, että kameran pitää olla sellainen, että se laukee hyvin täsmällisesti, nämä digikamerat on ollut vähän ongelmallisia sen asian suhteen. Mutta nyt mä hyvin onnekkaasti viime keväänä sain hankittua sellaisen joka on aivan erityisen tarkka laukeamaan ja nimenomaan niin, että siinä on tämmöinen videoetsin, et kun kameran tekninen kehitys meni sillä tavalla, että niin kuin joskus 50-luvulla laukasi hyvin tarkasti sillä tavalla, että siinä laukaisinkoneisto tehtiin sellaiseksi, että siinä on mahdollisimman vähän viivettä ja sitten se rakenne muuttui semmoiseksi, että siihen tuli kaiken näköistä automatiikkaa mukaan, niin se automatiikka tavallaan sitten viivästytti sitä laukaisua hieman. Ja sitä mukaa kun tuli digikamerat, niin sitä viivettä oli edelleen ja nyt sitten uusin versio on se, että kameroissa on tämmöinen sähköinen etsin, niin kuin videokuvaetsin joka sitten pitkän aikaa oli sellainen että se laahasi tämän todellisen tapahtuvan liikkeen jäljessä ja sitten jos otti kuvan niin se ei niin kuin, sitä ei saanut täsmättyä juuri siihen tapahtuman hetkeen. Mutta nyt tämä mun uusi kamera oli semmoinen ihmeellistä kyllä, että siihen videoetsimen kuvaan voitaisiin luottaa, että se on niin kuin ja kamera laukee niin kuin niin hyvin kuin mä nyt sen pystyn laukaisemaan. Et mä olen sillä tavalla siihen nyt kovin tyytyväinen, et tekniikka on nyt tähän pisteeseen päässyt.
E.S: Hieno, ja sä et maininnut kertaakaan sen kameran nimeä.
J.L: En.
E.S: Koska mehän ei tehdä kaupallista yhteistyötä. Loistavaa.
J.L: Sillä ei ole väliä.
E.S: Nyt hei me kuunnellaan tähän väliin meidän museon äänitearkistosta pätkä. Tämä haastattelu on tehty joulukuussa 2018, meidän museon työntekijät Laura Gelmi ja Anni Wallenius haastattelee tässä tamperelaista katuvalokuvaukseen keskittyvää harrastajakuvaajaa Jussi Kapasta.
Äänitallenne:
Jussi Kapanen: Tämähän on ihan loistoympäristö, tämä muuttuu niin kuin päivä, vuorokauden ja vuodenajan mukaan, että eri vuodenaikoihin valo paistaa eri korkeudelta eri suunnista. Ja tota, mä käyn aina tsekkaa tämän ympäristön, Väinö Linnan aukion, että mistä se valo nyt tulee, olisiko täällä joku juttu. Mä havainnollistan tossa kohta niin kuin yhden esimerkin. Tolla, tossa noin mistä vois saada hyvän kuvan, mutta siitä ei saa, eli tota näistähän lähtee ihan loisto varjot tähän, tota tähän näin joka näyttää niin kuin hienolta kun mitkä. Tuolta löytyy, huomasin kuvassa nämä. Mutta koska mulla on tämä 17-millinen, niin mä joudun olemaan aika lähellä tässä ja nyt jotta mä saisin nämä jotenkin hienosti tähän kuvaan näitten joulupallojen varjot, niin jonkun pitäisi kävellä tästä. Mutta kukaanhan ei kävele siitä, koska tässä on tämmöinen äijä joka kiertää kameran kanssa, ei ne todellakaan tuosta mene, että mä saisin tästä sen tempaistua jonkun siluetin tai jonkun noita vasten. Ja niinpä mä tänne tullessa tossa seisoin hetken aikaa havaitsin, että okei, no ei ne kyllä tästä mene ja sit jatkoin matkaa tapaamaan teitä. Nyt meidän pitäisi tehdä päätös. Eli mitä tänään halutaan, mikä on moodi? Ja ollaanko me energisiä, ollaanko me valmiita kohtaamaan se rasitus, että ihmisiä katsotaan ja kohdataan ja vai halutaanko mieluummin kävellä ja katsoa pienellä riskillä, että mennä sellaiselle alueelle, missä ei yleensä pyöri ja missä on vähemmän ihmisiä, mutta sieltä voi saada jotain kivaa.
E.S: No siinä Kapanen metsästi siluetteja ja varjoja ja sitä ratkaisevaa hetkeä. Siellä totisesti kuulu Tampereen katutila taustalla. Mistä sä Jouko nautit siinä katuvalokuvauksessa? Mistä sä saat erityiskiksejä eli potkuja?
J.L: No kyllä se on se hetken onnistunut pysäyttäminen. Se on ihan ihmeellistä niin kuin, et jos tulee semmoinen. Ensinnäkin pitää nähdä se joku tapahtuma joka on syntymässä ja sitten siitä on jo ennakkoaavistus, että mitä siitä voi tulla ja sitten jos siitä onnistuu saamaan juuri parhaan hetken, joka on niin kuin ettemme myöhästy siitä ja sitten se on kuvana hyvä. Niin kyllä se, että jos nyt joka reissulle tulee tällainen kuva, niin sit sitä on innostunut taas lähtemään uudestaan. Ja tota, kyllä tämä onnistunut ajan pysäyttäminen on se suurin ilo, mutta tietysti se, jos se kuva on semmoinen, että siinä on niin kuin, se sisältää iloa. Niin kyllä se sitten, ei siinä tartte silloin olla mitään liikkeen pysäytystä, että jos siinä näkymässä on jotain sellaista joka ilahduttaa, niin se on niin kuin toinen juttu.
E.S: Tota nyt sit semmoinen juttu kun kliseet, se on kai vähän negatiivinen sana, mutta tarkoittaa, että joku on vähän kulunutta ja toisteista. Mä nyt taas katson Max suhun, kun sä olet tämä asiantuntija, niin onko katuvalokuvauksessa kliseitä?
M.F: On ja hyvin paljon, mutta mä en ehkä näe sitä negatiivisena asiana niinkään, eli klisee on yleensä klisee sen takia, et se on tarpeeksi totta tai toimivaa, että sitä ei ole syytä muuttaa tai sitä ei voi kumota. Ja katuvalokuvauksessa niin kuin mä tässä olen aikaisemmin sanonut, niin siinä on semmoisia tiettyjä eri kuvaajien, tunnettujenkin kuvaajien töissä toistuvia elementtejä. Ei silleen, että ne kuvat olisi kaikki samanlaisia mutta nimenomaan tämä tällaisten niin kuin jonkunlaisten nyrjäytymien tai semmoisten rytmien tai joidenkin tietynlaisten rinnastusten, vastakohtien ja toistojen etsiminen niin muodostaa kuitenkin semmoisia hyvin tunnistettavia kuvatyyppejä katuvalokuvaukseen ja mä sanoisin, että tämä on niin kuin alkanut kehittymään just ehkä 30-luvulta eteenpäin Cartier-Bressonin ja vastaavien hyvin tunnettujen kuvaajien tyylien kansainvälistyessä. Eli katuvalokuvaushan on loppujen lopuksi myös melko helposti lähestyttävä taiteenlaji eli kuka tahansa voi ottaa kameransa ja mennä kuvaamaan. Nykyäänhän totta kai se riippuu siitä, että missä sä asut ja kuinka laillista julkisilla paikoilla kuvaaminen on, mutta aikoinaan se oli vähemmän säädeltyä myös ja myös se niin kuin yksinkertaisuus, millä tavalla nämä kuvat muodostuu siinä, että se on vaan arkisesta tapahtumasta otettu kuva, niin on tehnyt siitä myös helposti imitoitavaa, joka on sitten johtanut siihen, että nämä tietynlaiset niin kuin tyylipiirteet on sitten toistunut vuosikymmenten läpi. Ja en sano etteikö genreen olisi mahtunut paljon toisinajattelijoita ja uudistajia ja niitähän mahtuu ja syntyy edelleenkin.
E.S: Vähän jo Jouko sä sivusit sitä katuvalokuvauksen etiikkaa tai eettisyyttä, kun kerran julkisessa tilassa kuvataan. Puhuit siitä vähän, että joskus tulee huonompi fiilis siitä kun pitää samaan aikaan olla vähän niin kuin piilossa ja vakoilla, jotta sen hyvän hetken saa tallennettua ja toisaalta sitten ei saa tulla toisen yksityiselle alueelle. Sit tulee myös mieleen sosiaalinen media. Onko Max sosiaalinen media vaikuttanut jotenkin katuvalokuvaukseen?
M.F: No se on lisännyt sen määrää kyllä valtavasti, eli väittäisin, että tällä hetkellä on enemmän itsensä katuvalokuvaajiksi identifioivia kuvaajia kuin koskaan aikaisemmin, toisaalta niitä on varmaan melkein mitä tahansa kuvaajia tai itsensä miksikä tahansa kuvaajaksi identifioitavia ihmisiä paljon enemmän. Mutta Instagramhan on ollut oikea tämmöinen katuvalokuvauksen kultakaivos niin kuin oikeastaan syntyvuosistaan alkaen, niin se on siellä on hyvin vahva tämmöinen katuvalokuvaajien yhteisö kyllä toiminnassa. Ja sitten totta kai sosiaalinen media on johtanut siihen, että ihmiset kuvaa ilmankin, että he mieltää tekevänsä katuvalokuvaa, niin he kuvaa julkisilla paikoilla. On se sit selfie tai jotain muuta joka ehkä hämärtää rajoja, mutta siis laskettavissa myös joissain määrin katuvalokuvaukseksi.
E.S: No sitten hei tämmöinen jättikysymys kuin, että kuoleeko katuvalokuva jos sitä tehdään eettisesti? Jos kaikilta kysytään lupa, niin silloinhan kaikki alkaa poseerata, niin jääkö enää mitään käteen Jouko?
J.L: Ei se nyt varmaan kuole, mutta se muuttaa sitten muotoaan. Siis kyllä mä nyt jonkun verran teen sitä, että sitten jos mä olen ottanut kuvan jostakin henkilöstä, niin sitten mä pyydän, että saanko ottaa kuvan, että he sitten poseeraa siinä ja kyllä niistä joskus tulee ihan kivoja. Esimerkiksi nyt on, ihmiset tekee jotain asiaa ja se ei sitten näy hyvin se mikä heillä on työn alla, niin sitten kun he katsovat kameraan päin, niin se näkyy paremmin. Ja se on sit vähän erityyppinen, mutta kyllä mä nyt hyväksyn sellaisetkin kuvat. Aiemmin kyllä en yhtään tykännyt että, mutta siinä on kyllä sit semmoinen erityinen lisä, että jos kuvaa ne ihmiset eivät tiedä tulevansa kuvatuksi, mutta kuvassa on sitten kuitenkin joku joka katsoo kameraan ja joka niin kuin selvästi hänellä on negatiivinen ilme, niin se todennäköisesti johtuu siitä, että hän ei pidä siitä, että tulee kuvatuksi ja se sitten taas on sellainen seikka mitä mä en halua näyttää. Että sit jos se on siellä joku reunahahmo, niin ei se nyt niin pahaa tee, mutta sitten jos se on kuvan keskeinen henkilö on tämmöinen, että se ei näytä olevan tyytyväinen, niin en mä oikein tykkää siitä kuvasta sitten.
M.F: Tämähän on, kun ollaan puhuttu näistä tietynlaisista toisteisesta elementeistä katuvalokuvassa niin se, että kuvataan massaa josta yksi erottuu ja ehkä myös sillä, että huomioi kuvaajan niin sekin on tämmöinen niin kuin mun mielestä melko usein toistuva elementti. Vähän niin kuin tämä meidän alussa käsittelemä kuva niin sekin on kuva väkijoukosta josta yksi ihminen erottautuu hyvin selkeästi. Ja sit just se, että yksi ihminen huomio kameran, niin muistan semmoisen tota, mä nyt ole ihan varma oliko se Weegeen vai kenen amerikkalaisen tämmöisen pioneerin kuva jossa hän Coney Islandilla oli kuvannut tilanteen jossa, niin mä en ole varma oliko hän kuollut jo vai elvytettiinkö häntä, mutta siis hukkunut henkilö oli rannalla ja siinä oli väkijoukko kerääntynyt ja ainoa joka siinä on huomioinut kameran oli tämän hukkuneen henkilön tyttöystävä, joka kun hän katsoo kameraan, niin hän hymyilee, eli siis se pelkästään se kameran läsnäolo tuo sen automaattisen reaktion, että hän hymyilee sille kameralle niin tuli vaan tästä niin kuin esimerkistä mieleen, että jos yksi ihminen huomaa kameran niin sekin ollut semmoinen ehkä tyylikeinokin jolla ollaan pelattu usein.
E.S: Hei nyt katsottaisi vähän minkälaiset kuvat teillä on takataskussa tai kännykässä. Mitä sä olet Max tuonut?
M.F: No mä olen tuonut ehkä tällaisen pienen provon, kun aluksi esimerkiksihän me katsottiin hyvin tämmöistä klassista katukuvauksen kaanoniin helposti solahtavaa kuvaa, niin toin ehkä tämmöisen joka vähän vääntää näitä rajoja tai koettelee niitä. Eli meidän kokoelmista Utu-Tuuli Jussilan tämmöinen limb_o_rama vuodelta 2018. Eli aluksi, kun mä tätä katoin niin ei mulla siitä katuvalokuvaus tullut ollenkaan mieleen sen takia että huomaa, että itsekin on ehkä vähän niin kuin jäänyt kiinni siihen kaanon- ajatteluun, että tulee mieleen nimenomaan nämä mustavalkoiset hyvin suorat valokuvat ja tämähän on aluksi surrealistinen tunnelmaltaan eli siis jotain tässä on nyt kummallista et näkyy pelkästään jalat, varjo kokonaisena ja sit tästä ihmisen yläruumiista näkyy vaan tämmöinen jonkunlainen niin kuin värielementti tai jonkunlainen glitchi tai bugi tossa kuvassa, mutta siis tätäkään kuvaa ei ole käsitelty ja tämä jollain tavalla mun mielestä sitoutuu semmoiseen niin kuin varhaiseen teoreettiseen ajatteluun katuvalokuvauksesta tämmöisenä niin kuin löydettynä taiteena. Esimerkiksi surrealistithan löysi Cartier-Bressonin silloin 30-luvulla ja piti häntä tavallaan yhtenä omistaan sen takia, että heille tämä tämmöinen niin kuin löydetyn taiteen idea oli myös melko keskeinen ja he piti ehkä katuvalokuvausta myös tämmöisenä niin kuin found art tai löydettynä taiteena. Että kun valokuvaaja vaan niin kuin löytää tämmöisen valmiina olevan asian, sitoutuu vähän tämmöiseen ready made in -käsitteeseen ja sit kamerallaan tallentaa sen ja tuo sen esille, niin samalla tavalla tämä Utu-Tuuli Jussila on tässä toiminut. Hän on siis Googlen Street View -palvelusta pystynyt löytämään käyttäjien sinne lataamia kuvia joissa melko usein jostain syystä on tapahtunut tämmöisiä erilaisia glitchejä jotka on sitten johtanut tämmöisiin kummallisuuksiin kuvissa. Aika usein näkyy sit henkilöstä pelkät jalat tai kädet tai jotain muuta.
E.S: Siis mitä tämä glitch tarkoittaa?
M.F: Siis jonkinlainen vika tässä digitaalisessa kuvassa joka johtaa tämmöiseen kummallisuuteen ja periaatteessahan tämä on julkisella paikalla otettua kuvaa niin hyvinkin klassista katuvalokuvausta, jos tässä ei olisi tätä glitchiä tapahtunut. Mutta ehkä tässä voi vähän haastaa sitä, että onko tämä nyt vai eikö tämä ole perinteistä katuvalokuvaa sen takia, että tähän digitaaliseen kuvaan on mahtunut tämmöinen virhe.
E.S: Eli se on Googlesta niin kuin ottanut sen kuvan. Onko hän sitten julkaissut sen omana teoksenaan jollain julkaisualustalla?
M.F: Joo tämä on Instagramista meille tallennettu eli siis ei ole hänen ottama kuva, mutta hänen ikään kuin löytämänsä kuva, jonka hän on sitten rajannut sieltä palvelusta sitten tämmöiseksi kiinnostavammaksi sommitelmaksi. Eli totta kai tämä myös niin kuin haastaa ehkä vähän tätä perinteistä tekijyyden käsitettä, joka myös totta kai on kuulunut katuvalokuvaukseenkin hyvin olennaisesti.
E.S: Mitä sä olet Jouko tuonut, mitä sulla on? Sulla on joku pieni boksi tossa pöydällä, me ei katsotakaan kännykkää.
J.L: Joo on, tota mulla on nyt ajatus, että koitan löytää jonkun sellaisen, joka istuisi tuon toisen kuvan kanssa yhteen. Mun täytyy valita nyt sitten se. Mulla ei kyllä ole noin esteettisiä eikä..
E.S: Sulla on valinnan vaikeus.
J.L: Niin on, siis nämä on värikuvia ensinnäkin kaikki.
M.F: Niin toihan on yksi asia, mistä me ei olla puhuttu, että värivalokuva tuli jollain tavalla ehkä hyväksytyksi katuvalokuvaukseen aika myöhään. Että tuntuu että se kaanon mistä tässä ollaan paljon puhuttu, niin oli pitkään mustavalkoista.
J.L: Joo se on totta.
E.S: Minkä takia?
J.L: No kyllä siinä on semmoinen ihan oleellinen pointti, että kun mulla on mustavalkokuvia niin ja niissä oli esimerkiksi tämmöinen henkilöiden rytmi tai sitten rinnastukset ja graafiset muodot, niin ne on kyllä paljon selkeämmin nähtävissä mustavalkokuvasta. Jos niihin linjoihin lisätään värit, niin ne linjat jää niin kuin sivuseikaksi ja sitten jos on rytmi, vaikka ihmisiä jotka kävelee jotenkin, jos niillä on kaikilla eriväriset vaatteet niin ne ei näytäkään niin rinnasteisilta keskenään kun ne värit tota noin syövät sen liikkeen, mutta toisaalta taas se rinnastus voi olla niin kuin väripohjaista, että voi tehdä niin kuin väreistä niitä rinnastuksia, mutta nythän se on ihan itsestään selvää, että nyky-yleisölle pitää kuvata väriä sen takia että kaikki katsoo, että se mustavalkoinen on vanhanaikaista.
E.S: Hei nyt Jouko sun on pakko sieltä katuvalokuvauksen kenkälaatikosta poimia yksi, vai nostanko mä ihan randomina jonkun kuvan.
J.L: No mä näytän nyt sitten tämän vaikka. Siis tässä on.
E.S: Mitäs ne nähdään? Kuvaile vähän kuvaa.
J.L: Tässä ei ole ihmisiä ensinnäkään. Tässä on laivan keula ja laivassa on selvästi nähtävillä numerosarja 999. Elikkä se kertoo, että se on sota-alus ja sitten siinä on maailmanpyörä ja lentävä lintu.
E.S: Tunnistan Helsingin.
J.L: Tässä on nyt kun mulla on erilaisia teemoja joita mä niin kuin etsin kun kävelen kaupungilla, niin yksi tällainen teema on numerot. Että jos mulla on, et mä näen jonkun numerosarjan joka ei ole mikä tahansa vaan tässä on erityinen niin kuin nyt tässä on kolme ysiä, niin sitten mä niin kuin, se on niin kuin riittävä herättämään mun kiinnostuksen, mutta siinä saa sitten olla jotakin muutakin mukana, että kuvasta tulee niin kuin enemmän minun näkemäni asia, että se ei ole sen joka maalasi kolme ysiä, niin se ei ole sen teos, vaan se on enemmän minun teos, kun mulla on sitten toi maailmanpyörä tähän taustalle. Se oli ainoa mitä mä sitten keksin muuta, mutta tämä sommittelu. Mutta sitten kävi niin, että tapahtui tämmöinen onnenkantamoinen, että yhtäkkiä siihen lensi lintu, joka on lokki ja sitten sen siiven iskut on samalla tavalla kaareva kuin tämä maailmanpyörän reuna. Ja nyt kun mulla sattui olemaan se hyvin tarkasti laukeava kamera mukana, niin mä sain siitä linnusta semmoisen, siivistä semmoisen asennon, että se synkkaa ton maailmapyörän kanssa.
M.F: Katuvalokuvaus on kyllä monella tavalla tälleen onnekkaiden sattumien taidetta.
E.S: Hei kiitos teille molemmat. Katuvalokuvaus on moniulotteinen asia. Kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän ja muut jaksot voit kuunnella Spotifysta tai sitten yleisimmistä podcast-palveluista. Kuvat joista me juteltiin on meidän museon podcast-sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi. Siellä on myös aika paljon muita kuvia ja linkkejä tähän aiheeseen. Kiitos että kuuntelit. Moi.
M.F: Moimoi.
J.L: Hei.
