Vieraina: Suomen valokuvaterapiayhdistyksestä Sari Reiman ja Valokuvataiteen museon näyttelyamanuenssi Tiina Rauhala.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Moi. Tämä on Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast, mä olen taas Erja Salo ja tänään me jutellaan valokuvaterapiasta, tai varmaan ylipäätään valokuvan voimasta, hyvinvointivaikutuksista taiteen ja kulttuurin välillä. Ja meillä on täällä meidän museolta Tiina Rauhala, näyttelyamanuenssi. Moi.
Tiina Rauhala: Moikka.
E.S: Ja sitten meillä on Sari Reiman, Suomen Valokuvaterapiayhdistyksestä. Tervetuloa.
Sari Reiman: Kiitos.
E.S: Mua kiinnostaisi ehkä ekana, heitänpä tällaisen kysymyksen, että Tiina millainen kuva tai milloin valokuva on ilahduttanut sua? Millainen paikka valokuvalla on sun ihan omassa elämässä?
T.R: Se tuo muiston, se jotenkin nostaa pintaan muiston. Se muokkaa jotain mennyttä uudelleen tähän hetkeen. Se kantaa muistoa tai jotain tunnetta silloin kun se valokuva tuo mulle on se sitten henkilökohtainen tai valokuvataiteessa. Joku siinä resonoi johonkin ehkä koettuun tunteeseen, on se sitten negatiivinen tai positiivinen tunne, mutta silloin se aiheuttaa mussa henkilökohtaisesti semmoista voimaa tai liikahdusta.
E.S: Miten sä törmäytät itsesi niihin kuviin? Katseletko sä niitä kännykältä vai onko sulla kotona tai työpisteen lähellä jotain tärkeitä, merkityksellisiä kuvia?
T.R: No vältän kännykällä katsomista, mutta meillä on kyllä, jos henkilökohtaisista kuvista nyt lähdetään, niin kyllä aika useasti iltasin puhelin peilautuu televisionäyttöön ja siellä pyörii perhekuvat, joita meidän lapsikin katsoo ehkä viimeisen viiden vuoden taustalta ja sitä kautta ne on tosi tärkeitä semmoiset oman historian ja lähimenneisyyden niin kuin ylläpitää sitä elämää.
E.S: Eli te olette valikoineet, vähän niin kuin kuratoineet sinne. Kuinka iso määrä kuvia siellä pyörii?
T.R: Satoja. Ei sitä ole kuratoitu, se tulee suoraan mun miehen puhelimesta.
E.S: Sun mies käyttää valokuvan voimaa teidän perheessä.
T.R: Hän on valokuvataiteilija, mutta myös ihan tämmöinen perheen dokumentaristi. Enemmän kuin itse, niin sitä kautta. Mutta sitten taas työnkautta, koska työskentelen valokuvataiteilijoiden tai valokuvataiteen, valokuvan parissa näyttelyamanuenssina, niin totta kai sitä valokuvataidettakin päivittäin jossain muodossa. On ne sitten tulevia näyttelyhankkeita tai ehdotuksia tai seurataan mitä tapahtuu, mutta sitä katsoo ehkä hiukan eri näkökulmasta ehkä sitä, että mitä taiteilija tässä pyrkii viestimään, mitä asiaa kysymään. Että ei ehkä sitä henkilökohtaista tunnetta sitä kautta niin voimakkaasti edes hae ensisijaisesti.
E.S: No Sari sä olet psykoterapeutti muun muassa. Mikä kuva sua on ilahduttanut viimeksi? Voitko sä erottaa edes semmoisen henkilökohtaisen Sarin ja sitten työtilanteen? Tai mikä merkitys valokuvalla on sulle?
S.R: No toki voin ja käytän sekä työssä perheterapeuttina ja työnohjaajana valokuvaa monin eri tavoin ja sitten mä olen tehnyt, myös perheterapiaan liittyy vähän semmoinen oman perhetaustan tutkiminen, niin sieltä on ehkä lähtenyt sitten se, että miten on perhealbumikuvia työstänyt ja katsonut ja käsitellyt ja niin edelleen. Mutta että mikä mua on viimeksi ilahduttanut niin ehkä se oli se kuva minkä mä nyt tänään toin mukanani, niin se on varmaan se ihan viimeisin. Toki pidän vähän valokuvapäiväkirjaa, nykyisin opintoihin liittyen ja sinne melkein päivittäin otan jonkun kuvan.
E.S: Miten pidetään valokuvapäiväkirjaa?
S.R: Mulla on kännykässä semmoinen appi, johon voi lisätä aina kuvan ja sitten kirjoittaa siihen tekstin ja sitten siitä vähän koostuu tavallaan vähän kalenterinomainen, voi selata niitä pelkkiä kuvia tai sitten voi avata ja katsoa mitä mä olen kirjoittanut sinne.
E.S: Tuleekohan joskus sitten semmoisia klubi-iltoja missä, kun nykyään luetaan päiväkirjoja, mutta katsottaisi toisten valokuvapäiväkirjoja.
S.R: Mielenkiintoinen ajatus.
E.S: Mutta mä olen tuonut meidän kokoelmista kuvan, katsotaan tätä hetken aikaa yhdessä. Ole hyvä Sari.
S.R: Kiitos.
E.S: Sulle Tiina. Eli heitellään ihan vapaasti ajatuksia, mitä tässä on meneillään, mitä näette? Kerro sä Sari.
S.R: Tässä on varmaan varjosta päätellen ehkä aamu tai ilta ja siellä on lasi maitoa ja lasi vettä. Jotenkin tästä tulee vähän mummolaolo, kun tässä on tämä mansikkapöytäliina näiden lasien alla.
T.R: Perinne ja perinteet mullekin tulee tästä kuvasta jollain tasolla ja sitten myös mun huomio kiinnittyy siihen, että nämä lasit ovat molemmat puolityhjiä tai puolitäysiä.
E.S: Mitä tässä on sellaista, että sulle Tiina tuli se perintö tai perinne mieleen?
T.R: Toi kankainen pöytäliina, ja niin kuin Sari sanoit sen kukat, mansikat ja mansikankukat ja se jotenkin tunne sellainen pellavainen, että jotenkin se mummola tai joku semmoinen tietty estetiikka mitä se edustaa, niin tuo mieleen semmoisen perinteen ja sitten vesilasissa mä näen veden, että joku on juonut siitä juuri tai jotenkin sitä vettä on lasin reunallakin vielä pieninä pisaroina. Siihen kiinnitän huomiota. Ensisijaisesti tämä, että onko ne tyhjiä vai täysiä.
E.S: Tämä on Adolfo Veran kuva vuodelta 2016, sä varmaan Tiina hyvin muistatkin, että tämä on osa semmoista isoa Arjen kuvat -näyttelyä, joka oli meillä Kaapelitehtaalla, jossa tallennettiin suomalaisten arkea. Ja tämä on lavastettu kuva eikö vaan?
S.R: On.
E.S: Adolfo Vera on kirjoittanut, että hän haluaa ja on kiinnostunut todellisuuden kuvaamisesta jäljittelyn avulla ja tavallaan lavastanut jokapäiväiseen elämään liittyviä tilanteita ja vähän halunnut myös näyttää eriarvoisuutta. Suomessa se oli iso teema siinä näyttelyssä ylipäätään, että onko sitä ja miten se näkyy ihmisten arjessa.
T.R: Tähän kuvaan muistan Adolfonin sarjaan liittyi muitakin tämmöisiä rakennettuja tilanteita, usein niissä oli ihminen myös läsnä, mutta itse pidin todella paljon silloin tätä näyttelyä tehdessä juuri tästä kuvasta puuttuu se ihminen. Niin kuin, vaikka ihminen on läsnä, se puuttuu sieltä hahmona ja Adolfo tässä puhui, että niin kuin maidosta, että jatketaan vedellä ja jotenkin siitä epätasa-arvoisuudesta ja puutteesta mitä arjessa kohtaamme ja sitten kun koko sarjakontekstissa avaa juuri tätä, että miten arjessa tullaan toimeen ja sitten kuitenkin arjen kauneutta. Ja tässä mietin juuri, että onko tässä nyt toi vesi kaatumassa kohta tuonne maidon sekaan, että miten tässä sitä arkea jatketaan.
E.S: Ja tavallaan, että miten se ihminen ja millainen ihminen ilmestyy tämän kuvan osaksi, minkälainen on se tarina, että tässä on näitä elementtejä, jotka kertovat ihmisen läsnäolosta. Sari, valokuvaterapiassa miten te käytätte valokuvia, tai onko jotain tiettyjä kuvatyyppejä? Onko ne juuri ne arjenkuvat tai kerro vähän siitä mikä se valokuvan merkitys on valokuvaterapiassa ja miksi juuri valokuvaan perustuva terapiamuoto on olemassa?
S.R: Ne perinteiset tavat käyttää valokuvaa on perhealbumikuvat ja sitten erilaiset omakuvat. Niin asiakkaan tuomat kuvat kuin terapia tilanteessa asiakkaan ottamat kuvat. Tai voi olla terapeutin ottamat kuvat asiakkaasta myöskin.
E.S: Toi on mielenkiintoista, siinä tilanteessa. Onko se jotenkin ohjattu sitten se tilanne, kun siitä kuvasta mikä otetaan vai miten se syntyy?
S.R: Valokuvaterapia oikeastaan on joukko monenlaisia menetelmiä ja siinä ehkä piileekin sen hienous, että se ei ole yksi strukturoitu tapa vaan hyvin hyvin luova tapa ja että mitä se siinä tilanteessa voisi olla, muistan jonkun esimerkin, että ollaan esimerkiksi aika spontaanisti perheterapiassa otettu perhekuva tai muutamia erilaisia perhekuvia mitä perheenjäsenet toivoivat ja jokainen sai ohjata ja kertoa minkälaisen kuvan siinä tilanteessa haluaa. Voi olla sitä, että asiakkaan kanssa kävellään, jos ajatellaan, että on vaikka työnohjausasiakas, niin voidaan kävellä ja kuvata intuitiivisesti mitä ympärillä näkyy ja sitten katsoa, että mikä merkitys niillä on niihin asioihin mitkä ovat pinnalla juuri sillä hetkellä.
T.R: Mulla tuli mieleen tuosta perhekuvasta, että meillä oli muistaakseni vuosia sitten Susanna Kekkosen vetämä työpaja, mihin ihmiset saivat tulla kuvauttamaan itsensä perheensä kanssa. Ja ne perhekäsitykset olivat tosi moninaisia, se oli tosi kiinnostavaa, että kenet määrittelee perheeksi.
E.S: Tuleeko sulla Tiina mieleen muita näyttelyitä, sä teet meillä näyttelyitä ja sun työpari on usein taiteilija, valokuvataiteilija tai valokuvataiteilijoita. Semmoisia näyttelyitä, jossa se omakohtaisuus on niin voimakkaalla tavalla läsnä, että se koko näyttelyn tekeminen ja kuvien näyttäminen on juuri niin omakohtaista, että siinä näkyy se valokuvan voima ja sun käymät keskustelut taiteilijoiden kanssakin kertoo sen merkityksestä?
T.R: Tosiaan me tehdään todella niin kuin näyttelyitä dokumentaarisesta abstraktiin ja kaikkea siltä väliltä, niin mietin omakohtaisuutta, niin totta kai nyt mun ensimmäisiä näyttelyitä tehnyt museolla aikoinaan Susanna Majurin näyttely, yli kymmenen vuotta sitten, hänen ensimmäinen näyttely, ei tämä meillä vastikään K1:ssä ollut näyttely. Niin kyllä se omakohtaisuus oli siinä tosi läsnä, se minkälaista tunneilmaisua taiteilija niihin kuviin sisällytti, vaikka hän itse ei kuvannut itseään, vaan rakennettuja kuvia. Mutta se oli niin voimakkaasti hänen sielustaan se tunnemaisema, niin siinä tehtiin myös äänioppaita missä Susanna kertoi paljon niistä kuvista, mutta se avautui myös hyvin moneen tulkintaan, että se omakohtaisuus ei ollut niin, että Susanna olisi itse ollut kuvassa, että se oli sinänsä jos miettii valokuvan voimaa niin hyvin moninainen. Mutta vastikään muutama vuosi sitten oli Hertta Kiisken näyttely, jossa Hertta Kiiski on pitkään käyttänyt valokuvataiteensa aiheena tyttäriään ja heidän kasvuaan seurannut. Ja tyttäret ovat esiintyjiä kuvissa, hän ei dokumentoi tyttärien arkea vaan tyttäret esiintyvät Hertalle ja etsivät erilaisia esiintymisvaatteita ja on tanssia, leikkiä ja performanssia, niin sen seuraaminen miten hän kauniisti kuvasi lapsuuden siirtymistä nuoruuteen, niin se omakohtaisuus oli siinä jotenkin tosi läsnä, mutta sitten taiteilija yhdisti sen myös laajemmin toisenlaiseen ja maailmaan jossa nyt elämme, että mihin olemme menossa. Että tätä lasten leikkiä mitä maailmassa tapahtuu. Niin että valokuvataiteilijoiden tapa ottaa se omakohtaisuus siihen tämän hetken polttaviin kysymyksiin on kyllä tosi kiinnostavaa, joka aukeaa terapeuttisesti moneen suuntaan, että ei olla aivan toisen päiväkirjassa, mikä on jotenkin ehkä aika merkityksellistä.
S.R: Se yksiasia, jonka unohdin tuossa noin. Yksi tapa käyttää valokuvaa on toki myös symboliset valokuvat ja se on ehkä se mikä ensimmäisenä voi monille tulla mieleen, eli on siis tällaisia valmiita valokuvakorttipakkoja, paljon sekä suomessa että maailmalla, mitä on mahdollista käyttää, mutta toki myös valokuvataiteilijoiden töitä ja mua kiehtoo se miten valokuvat taiteen kuviin yhdistetään omia valokuvia, että ne voi olla tämmöisiä kombinaatioita, että ei olla pelkästään siellä omissa henkilökohtaisissa kuvissa.
T.R: Ja sitten ehkä tämmöinen, minkä nostaisin. Nyt puhutaan ei taiteilijan kanssa työskentelystä vaan edesmenneestä vaikka Vivian Maierin näyttelyt, mitkä on meillä tosi suosittuja. Löydetty valokuvaaja, joka 50- ja 60-luvulla kuvasi paljon ja hänen Omakuva -näyttelynsä erityisesti mua kiinnostaa, että miten näkisit sellaisen terapeuttisen voiman valokuvanäyttelyssä jossa pääpaino on taiteilijan omakuvissa, jossa kontekstina on 50- ja 60-luvun Amerikka ja jotenkin näkyy se historia voimakkaasti, mutta roolissaan kuitenkin omakuva joka heijastuu eri pinnoilta, niin mä näen että siinä on paljon muutakin kuin vaan se historian nostalgian kaiho ihmisillä, vaan just jotenkin se kuvaajan peilautuminen pinnoilta missä pystyy reflektoimaan sitten itseään. Mutta mihin se pohjaa?
E.S: Niin Maier kuvasi itselleen vailla oikeastaan minkään näköistä ajatusta kuvien näyttämisestä, julkaisemisesta tai näyttelyn tekemisestä. Eli se oli se itse kuvaaminen ja ehkä vähän semmoinen päiväkirjamainen tallentaminen.
S.R: Mä luulen, että aika monilla meistä on tänä päivänä kännykässä omakuvia siis sekä ehkä selfieitä, mutta myös kuvia omista jaloista eripaikoissa ja niin edelleen. Että ajattelen, että se on sitä tutustumismatkaa omaan itseen ja ehkä joskus se on helpompikin aloittaa niin, että ne ei ole kokonaan kuvia minusta, vaan jostain osasta kädestä tai jalasta tai heijastuksesta ja niin edelleen.
E.S: Nyt olisi kuulkaas semmoinen hetki, että me pidetään tässä pieni sessio, vähän niin kuin leikkimielinen valokuvaterapiasessio, koska kiinnostaa vähän demota miten tämä toimii. Eli Tiina Rauhala on tuonut kuvan mukanaan, joka on ihan ylläri Sari sulle. Eli asiakas on tuonut kuvan, joka on hänelle merkityksellinen, eikö vaan Tiina?
T.R: Kyllä.
E.S: Joo, sun perhealbumikuvia, toi on jopa tommoinen kehyksissä oleva kuva, joka on ehkä teillä kotona esillä. Mutta Sari ole hyvä, miten tämä menee nyt tämä sessio?
S.R: Joo, todellisuudessa tämä menisi niin, että me ei istuta pöydän eripuolilla vaan me oltaisiin vierekkäin katsomassa tätä kuvaa ja mä ajattelen, että silläkin on iso merkitys, että me nähdään se yhtä aikaa ja voidaan yhdessä katsoa ja siinä on myös se tietynlainen läheisyys. Mä ajattelen aina, kun mä saan asiakkaalta jonkun kuvan, että se on vähän niin kuin lahja mulle, että se avaa väyliä sinne asiakkaan omaan kokemusmaailmaan ja koettuun ja perheterapeuttina mä varmaan kysyisin hyvin semmoisia avoimia kysymyksiä tästä. Voisin kysyä vaikka, että minkälaisia ajatuksia sulla oli silloin kun sä valitsit kotona tämän kuvan. Miksi sä valitsit juuri tämän kuvan?
T.R: No toi on ollut mulla hyllyllä aina, se lähti lapsuuden kodista mukaan noin 25 vuotta sitten. Se on isäni ottama kuva ja jotenkin mulla on semmoinen tunne, että mä muistan tuon hetken niin hyvin, mutta mä muistan sen kuvan kautta.
S.R: Eli sä olet tässä kuvassa jompikumpi näistä tytöistä?
T.R: Joo siinä on tosiaan tämä tanssiesitys, jossa ollaan äiti-lapsi -voimistelun joulunäytöksessä ja muistan vielä missä liikuntasalissakin. Ja olen siinä äitini kanssa etualalla pukeutuneena tuommoiseen merimiesaiheeseen paitaan ja katse todella tiukasti eteenpäin sinne yleisöön. Olen siinä etualalla ja taustalla on myös itselleni tuttu ystävä ja tiedän hänet nykyäänkin aikuisena ja jotenkin siinä ollaan niin rohkeasti esiintymässä eturivissä ja jotenkin se tunne sellaisesta rohkeudesta on jotain mikä voimauttaa edelleen itseäni. Että voi että, en ajatellut mitä muut ajattelee. Siinä on jotain sellaista ehkä lapsen, että ei ajattele vielä sitä objektiminää niin voimakkaasti että miten muut suhtautuu, vaan minä olen tässä kokijana ja ylpeä siitä. Niin jotenkin siitä tulee aina semmoinen, että näinhän se meni.
S.R: Ja jos tämä pieni Tiina tässä lähettäisi sulle jonkun sanoman, viestin tähän päivään, niin mitä hän sanoisi sulle?
T.R: Että täällä vaan keinutaan tanssin mukaan katse eteenpäin ja jotenkin sillein hymyillen. Tai siinä on sellaista jotenkin ei turhaa esittämistä tai en koe, että olin lapsena mikään esiintyjä, mutta jotenkin semmoista rohkeutta olla kuitenkin siinä ylpeästi äitini kanssa joulujuhlaesityksessä, niin se jotenkin se semmoinen elämän keinuminen ja mikä tässä tulee tanssijoiden jotenkin se liike mikä lapsena on maailmaan, niin jotenkin on semmoinen. Nyt selitin aika hassusti, mutta ehkä se semmoinen katse sinne oikeasti horisonttiin eikä alas.
S.R: Joo, eli tämmöinen voisi lyhykäisyydessään olla keskustelu valokuvan äärellä ja mä ajattelen, että tästäkin huomasi sen, että kun sä katsoit tätä kuvaa nyt, niin miten sä pääset jotenkin siihen tunteeseen. Ja mä ajattelen, että ehkä se valokuvan hienous terapiakeskusteluissa on se, että se vie tosi nopeasti sinne tunnetasolle ja sellaisiin asioihin, että puheella me päästäisiin niihin paljon paljon hitaammin.
T.R: Toi tunne on kyllä se mikä. Tunteessahan on se muisto niin voimakkaasti. Niin toi kiinnostaa kyllä, että miten te käsittelette tunteita? Mitä kohden mennään? Onko ne tämmöisiä johdattelevia kysymyksiä ja sitten ne tulee automaattisesti sen kuvan kautta vai tarvitseeko siinä?
S.R: Mä ajattelen, että perheterapiassa hyvin vähän teen johdattelevia kysymyksiä, että enemmän tämmöisiä kuin äsken. Niin kuin, että haen sitä sun omaa kokemusta ja niitä sun omia merkityksiä näille asioille.
T.R: Miten toimii, mulle tuli mieleen meidän näyttely. Taisi olla pimiönäyttely, siitäkin on jo tovi. Jossa meillä oli mukana valokuva-albumeita eri vuosikymmeniltä ihan tähän päivään asti. Paperisia, vähän niin kuin merkkinä, että ei ole Snapchat näyttely, joka liittyy tähän kuvavirtaan, niin ne oli todella koukuttava, ne toisten valokuva-albumit, niin mihin se perustuu tämmöinen se niiden semmoinen, voisiko sitä käyttää terapeuttisena välineenä?
S.R: Eli tarkoitit, että jonkun ihan vieraan ihmisen valokuva-albumia?
T.R: Joo. Oli vaikka 70-luvulta albumillinen lomamatka se ja se, jotenkin se tarinallisuus. Alkoi heti niin kuin pohtimaan, jotenkin meni ihmisten mieliin ja sitten.
S.R: Jotenkin mulla tulee mieleen se, että kun sitten taas koulutusryhmien kanssa ollaan katsottu vaikka jonkun omaa kuvaa, niin ryhmäläiset alkavat löytämään sieltä yllättävän paljon sitä tarttumapintaa ja semmoisia samankaltaisia muistoja ja niistä tulee isoja elämyksiä, että hei meilläkin oli tuommoinen oranssi kupoliteltta ja niin edelleen. Että ainakin sellaisessa tilanteessa niin kuin ryhmien kanssa toimii tosi hyvin.
T.R: Niin että jaettu sosiaalinen ja historiallinen kulttuurillinen konteksti on kuitenkin sellainen se mistä merkityksiä kuitenkin peilataan, niin se toimii tässä terapeuttisena.
S.R: Kyllä, ja siis kun mä käytän kaikenlaisia kuvia, niin olen mä myös kirpputoreilta ostanut vanhoja perhealbumeita, joita kirpputoreilta löytyy ja sujauttanut joitakin kuvia ehkä sieltä symbolisten kuvien joukkoon. Ja samoin esimerkiksi visiittikortteja, mulla on kokoelma sellaisia missä on perheitä ja lapsia. Ja niitä mä olen myös käyttänyt, että perheenjäsen lapsi on voinut sieltä vaikka koota oman perheensä.
E.S: Nyt on meidän äänitearkistopätkän aika, jossa taiteilija-valokuvaaja Jan Olof Mallander kertoo Virrassa teoksen taustoista vuonna 2010.
Äänitallanne:
Jan Olof Mallander: Zeniläinen ajattelu ja ylipäätänsä Itämainen ajattelu ja länsimaalainen eksistentiaalinen ajattelu perustuu siihen, että elämä on virtaavassa tilanteessa. Tajunta virtaa, elämä virtaa, tilanteet virtaavat. Mutta kuva on juuri se, joka pysäyttää tätä virtaavaa perustilannetta ja niiden todistusvoima ja merkitys tulee sieltä miten hyvin ne merkitsee, nostaa esiin jotain merkityksellistä tajunnanvirrastamme ja ikään kuin sinetöi elämämme merkityksellisiä tilanteita kaikessa ohimeneväisyydessään ja katovaisuudessaan.
E.S: Jan Olof Mallander tuossa puhui, että kuvat sinetöi. Mutta siitähän voi olla just aika montaa mieltä, että minkä toimintaa kuvaavan sanan siihen laittaa sinetöi, paljastaa, peilaa, valehtelee. Eli just se kuvien ja muistojen rakentaminen miten tietoista se on, ja sitten miten vaikuttaa vuosienkin takaa. Ja joskushan puhutaan jopa toisen tarinan varastamisesta. Tai elokuvissa on paljon aiheita siitä, miten syötetään muistoja muistonsa menettäneille tai ei inhimillisille olennoille, jotta he ihmisiä olisivat, pitää olla muistot. Mitä sulla tuli Sari mieleen tuosta meidän arkistopätkästä?
S.R: Siinä jotenkin oli jotain hyvin olennaista valokuvaterapiaan liittyvääkin. Juuri näinhän se on ja siis meditatiivinen ja kontemplatiivinen valokuvaus esimerkiksi perustuu juuri siihen, että pysähdytään tähän läsnä olevaan ja kuvataan ja pysäytetään se virta.
E.S: Mitä se tarkoittaa? Jos mä lähden meditatiivisen valokuvauksen kurssille, niin mitä siellä tapahtuu?
S.R: Juurikin sitä, että tavallaan voidaan kävellä tilassa ja olla tilassa ja alkaa tarkastella asioita joihin oma huomio kiinnittyy ja tutkii niitä monesta eri näkökulmasta ja ottaa ehkä kuva jostain näkökulmasta. Tästä on itseasiassa viimevuonna ilmestynyt suomenkielinen Valokuvaus tienä läsnäoloon, Juha Tanskan kirja ja olin hiljattain hänen työpajassaankin aiheeseen liittyen. Siitä että kyllähän meidän identiteetti ja meidän elämä on tarinaa ja se on tarinaa sen mukaisesti, että minkälaisia asioita me sieltä menneestä valitaan siihen omaan tarinaan. Ja valokuvilla on toki tosi iso merkitys siinä ja niiden avulla me voidaan rakentaa sitä. Perhealbumeista on sanottu, että nehän on niin kuin, tavallaan vallankäyttäjä on se, joka sen on rakentanut. Jos on vaikka perhealbumi, jonka mä olen perinyt, niin se on tietyn näköinen sen takia, että sen on joku mun suvussa rakentanut sen näköiseksi ja hylännyt osan kuvista ja halunnut tallettaa osan kuvia. Mutta tavallaan mulla on sitten itselläni mahdollisuus rakentaa sitä omaa elämää, poimia tietynlaisia muistoja ja tehdä sitä omaa tarinaa ja mä ajattelen, että siinä on ehkä myös semmoinen voimauttava ajatus ja semmoinen, että mä en ole minkään menneiden vaikka ikävien tapahtumien vankina, vaan aina on niitä muistoja ja asioita mitä sieltä voi poimia ja rakentaa se oman näköinen tarina.
E.S: Tulee mieleen, että olisiko koko valokuvaterapia muotoa voinut olla 100 vuotta sitten, koska tavallaan, jotta se nyt on olemassa, niin sen täytyy olla hyvin demokraattinen ja saavutettava väline tai miten sä niin kuin ajattelet tämän?
S.R: No tuohon 100 vuotta sitten, niin ensimmäinen tämmöinen mitä voidaan katsoa valokuvaterapeuttiseksi toiminnaksi niin on ollut Lontoossa psykiatri Diamond ja se oli 1850-luvulla, niin hän piti kuninkaallisessa lääketiedeyhdistyksessä esityksen psykiatriasta ja toki ne valokuvat perustuu osin diagnostiikkaan, mutta myös hoitoon ja hän siellä esimerkiksi huomasi sen, että se on merkityksellistä sekä potilaille että henkilökunnalle katsoa valokuvia. Että toki se on ollut olemassa aika kauan sitten.
E.S: Mutta Sari sä olet tuonut meille kuvan. Katsotaan se. Kiitos. Eli miksi tämä kuva? Kerro vähän kuvasta.
S.R: No, tämä kuva tuli mieleen, kun mietin että minkä tänne ottaisin ja tässä yhdistyy sekä mun perheterapiatausta, että valokuvaterapeuttinen tausta ja itseasiassa tämä on vielä, mä ajattelin, että tähän aikaankin hyvin sopiva. Triptyykki itseasiassa.
E.S: Onko tämä sun itseottama kuva?
S.R: Joo, on. Eli tämä sitten kuuluu siihen sarjaan, kun mä tuossa sanoin, että mä olen työstänyt omaa sukutaustaa myöskin erilaisilla tavoilla, ja tämä on tavallaan yksi niistä. Tämä sarja sai innostuksen siitä, että teki ison vaikutuksen Jorma Purasen Kuvitteellinen kotiinpaluu -sarja jonka olin nähnyt aikaisemmin ja sitten tässä kuvassa keskellä on mun mummo joka oli Karjalan evakko ja tämä kuva on itseasiassa otettu sieltä Kanneljärven kirkon seinältä ja tässä on sen kirkon holvikaaria näkyvissä ja se ajatus lähti siitä, että kun mä olin lapsi, niin mummon sängyn yläpuolella seinällä oli kuva tästä kirkosta kultasissa kehyksissä ja lapsen silmissä se oli aika tylsä kuva ja sellainen. Mutta myöhemmin jotenkin muistin sen valokuvan sieltä, sitten siinä toinen valokuva oli hänen sodassa kaatunut poikansa, toisissa kultaisissa kehyksissä ja sitten siitä Kuvitteellisesta kotiinpaluusta mä sain idean, että kun matkustin sinne Karjalaan niin päätin, että kuvaan mummon kultaisissa kehyksissä siellä kirkon seinällä ja tämä on sellaiselta matkalta peräisin tämä triptyykki.
E.S: Eli näiden kolmen kuvan avulla sä palaat noin monella tavalla sun suvun historiaan ja paikkoihin, joissa sä olet käynyt.
S.R: Kyllä.
E.S: Minkälainen paikka tällä on sun kotona tai jossain muualla? Miten sä lähestyt tätä kuvaa, missä sä näet tämän?
S.R: Enemmän tämä on ollut vielä toistaiseksi tietokoneella, mutta nyt mä ajattelin, että nyt mä laitan sen myös tauluksi kotiin seinälle, että voin ohi kulkiessa sitä aina katsoa. Mutta jos ajattelen tämän kevään tapahtumia ja Ukrainan sotaa ja kaikkea sitä. Niin kuin, että sitä kautta se on meille monille tullut tosi, nämä historiantapahtumat Suomessa ajankohtaisiksi asioiksi, niin se toi uuden merkityksen. Tämä on otettu vuonna 2019. Ja se mitä valokuvaterapia tekee, että sen kautta voidaan olla tässä hetkessä, niin kuin äsken puhuin siitä kontemplatiivisesta valokuvauksesta, mutta sitten voidaan liikkua siellä menneisyydessä ja tavallaan kurkistaa tulevaisuuteenkin. Ja se valokuva jotenkin tiivistää aikaa, että jotenkin näiden kautta ja tutkimisen kautta mä havahduin esimerkiksi siihen, että sota oli Suomessa loppunut 22 vuotta ennen, ennen kuin mä synnyin. Eli kun tämän ikäisenä miettii, että sehän oli ollut aivan juuri ja silloin nuorempana, lapsena ne oli hirveen kaukaisia asioita olevinaan. Mutta että tätä kautta tavallaan pystyy peilaamaan niitä oman suvun historiaa ja toisaalta ne on myös asioita joita on itsessä läsnä tänäkin päivänä.
E.S: Niin ja sitten kun sä näytät tämän kuvan ja sukulaisia ja muita tulee, niin sä annat heillekin tavallaan mahdollisuuden jutella ja palata niihin asioisin sillä tavalla kuin sä sen tarjoilet tässä triptyykissä. Hei kiitos teille molemmille, mä aion ainakin ottaa lähiaikoina ilon irti kuvista.
S.R: Samoin.
T.R: Kiitos, kiitos paljon.
E.S: Eli kuuntelit Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Tämän jakson ja sitten ne kaikki muut voit kuunnella Spotifysta tai sitten Applen podcasteista. Ja nämä kuvat mistä me juteltiin tänään sä voit nähdä Valokuvataiteen museon omilla sivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi. Ja sitten siellä on paljon paljon muita linkkejä aiheeseen.
Tämä jakso oli yhteistyössä kuvapalvelu Ifolorin kanssa.
