Vieraina: Sometohtori Suvi Uski ja Valokuvataiteen museon intendentti Anni Wallenius.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Tänään me jutellaan valokuvista, kuten aina. Ja tarkemmin somekuvasta. Ja tämä jakso me tehdään yhteistyössä Ifolorin kanssa. Vieraana meillä on sometohtori Suvi Uski.
Suvi Uski: Moi, kiva tulla.
E.S: Tuliko oikea titteli?
S.U: Joo ihan hyvä.
E.S: Ja sitten someintendentti meidän museolta Anni Wallenius. Miltä tämmöinen titteli tuntuu?
Anni Wallenius: No miksei se menisi siinä muiden titteleiden jatkossa, mutta museokokoelmien kanssa kun työskentelee, niin somekin sinne on jo uinut kokoelmiin.
E.S: Ja mä olen vanha tuttu Erja Salo museolta. Suvi nyt puhutaan paljon ihmisten elämänpoluista, niin miten susta tuli sometohtori? Sähän olet myös sosiaalipsykologian tohtori, ihan oikea tohtori ja sitten etkö sä ole suomen ensimmäisiä sometutkijoita?
S.U: No kyllä varmaan joo olen. Ja kyllä se on sattuman kauppaa, että silloin kun aloittelin mun opintoja valtiotieteellisessä tiedekunnassa, niin somesta oli olemassa vasta häivähdyksiä. Aika nopea oli se kehitys, että ne syntyi ja en tiedä onko se sattumaa, mutta en olisi silloin opintoja aloitellessa osannut ajatella, että päädyn tällaiselle uralle missä nyt olen. Mikä sitä mun sometohtoriutta määrittää on se, että olen tosiaan sosiaalipsykologiasta väitellyt, mutta olen tehnyt sitä mun väitöskirjaa yhdessä tietotekniikan tutkimuslaitoksella ja niin kuin tämmöisessä monialaisessa tutkimusryhmässä ja sitä kautta oppinut puhumaan myös teknologiaa sitten ja ymmärtämään sitä.
E.S: Minkälaisia ne sun diagnoosit on sitten potilaista?
S.U: No, ehkä just se, että sosiaalipsykologina näkee sen ihmisen käyttäytymisen hirveän eri valossa ehkä kuin maallikko. Ja sitten tietysti aina unohtaa sosiaalipsykologina, että ei nyt kaikki ymmärräkään omaa käyttäytymistään niin, ja sitten myös että itsekin olen ihminen ja käyttäydyn ihan yhtä hassusti kuin kaikki muutkin. Voi vaan naureskella itselleni tässä.
E.S: Meillä on kokoelmat, meillä on miljoonia kuvia meidän kokoelmissa ja me tässä podcastissa aina vähän katsellaan niitä yhdessä vieraan kanssa. Nyt mä ojennan teille molemmille tämmöisen mustavalkoisen kuvan, jutellaan vähän siitä. Mitä sulla Anni tulee mieleen?
A.W: No tässä on tämmöinen nuori ihminen. Veikkaan, että tämä ei ole ihan tuore kuva, mutta ei toisaalta kauhean vanhakaan. Tätä on jotenkin käsitelty tätä kuvaa, tässä on sama tyyppi, mutta vähän eri vaatteissa. Puolet kasvoista näkyy toisessa laidassa, puolet toisessa. Vähän hymyilee ja katsoo suoraan kameraan, että on varmaan suunniteltu kuva ja hän on ehkä itse ottanut tämän tai sitten poseeraa jollekulle kuvaajalle, joka tekee sitä mitä hän pyytää. Tuntuu että tässä on henkilö kuvassa, joka on halunnut tällaisia kuvia itsestään.
E.S: Mitäs sometohtori Suvi Uski?
S.U: Mä jäin kuuntelemaan mitä Anni tuosta kertoo. Mä menen astetta diipimmäksi, mä sanon, että tämä jotenkin. Yhdyn tuohon Annin diagnoosiin ja sitten jotenkin tästä kuvasta tulee sellainen ja tästä henkilön ilmeestä, että haluaa nähdä itse itsensä.
E.S: Okei, missä valossa?
S.U: En tiedä. Ehkä hän haluaa tutkia missä valossa hän on. Hän on hirveän nuori tässä kuvassa ja jotenkin ehkä kyseleväisen oloinen ja identiteettileikki on mun mielestä liian kepeä sana nyt kuvaamaan sitä mitä tässä tapahtuu. Mutta jotenkin haluaa nähdä millainen minä olen.
E.S: Me aika paljon museolla puhutaan siitä, miten valokuva on tosi kontekstisidonnainen, eli riippuu kovasti asiayhteydestä tai alustasta tai paikasta missä se on ja miten se vaikuttaa, niin onko tämä jotain mitä sä sun työssä huomaat yhtä lailla?
S.U: No tosi paljon ja mun mielestä valokuva on itseasiassa tällä hetkellä aika pelottavakin mun työpöydältä katsottuna, että ehkä niin kuin jos miettii vaikka urallaan aikaisempina vuosina, niin ajatellut että valokuva on hirveän kaunis asia ja on myös tuttavapiirissä ollut aina valokuvan tutkijoita ja siihen teknologiaan liittyviä tutkijoita ja näin, mutta nyt musta tuntuu, että mun työpöydältä kun mä autan tuon mun tiimin kanssa näitä verkkohäirinnän uhreja ja vihapuheen uhreja ja kiusaamisen uhreja, jotka on somessa kokenut kaikenlaista hirveätä niin se, että valokuva irrottaa sen kontekstin niin kuin aina, että ei sitä kontekstia voi ottaa mukaan, vaikka haluaisi niin se on jotenkin semmoinen hirveän pelottava vallankäytön väline.
E.S: Miten ne kuvat sitten satuttaa? Mitkä ne keinot on, tai mikä sen valokuvan rooli on?
S.U: Ehkä sosiaalisen median myötä ja varsinkin nyt se vaihe, missä sosiaalinen media tällä hetkellä on, niin meillä on niin paljon kuvia ihmisistä, joita voidaan yhdistellä eri algoritmien avulla ja voidaan koota liikaa tietoa ihmisistä niillä ja se on ehkä se lähtökohta mikä on mun mielestä pelottava jo itsessään, että mitä sillä tehdään. Ja kasvot erityisesti on tämmöinen biometrinen tunniste ja jotenkin siitä valokuvan viattomuudesta ja kauneudesta ollaan tultu siihen, että se on niin kuin hyödyke, että saadaan jonkun kasvot tallennettua jonnekin ja se on pelottavaa. Ja sitten toisaalta, jos mennään siihen, että ihan katsotaan, että lähiaikojen tapahtumia, niin vaikka pääministeri Sanna Marinin ympärillä pyörinyt juhlimiskohu, niin kyllä se olisi ilmiönä voinut tapahtua kenelle tahansa tässä yhteiskunnassa, että kyllä meistä kaikista saa huonoja kuvia tai kuvia jossa voidaan kertoa, että olemme olleet tekemässä jotain muuta kuin oikeasti olimme ja jotenkin se kuvaaminen on vallankäytön väline ja se, että se valta on kaikilla, niin se tekee siitä myös pelottavan. Tuliko tästä kauhean synkkä? Mä olen vaan, että valokuvaaminen on pelottavaa, mutta mä huomaan, että mulla on henkilökohtaisesti vaikea suhde tällä hetkellä ja sitten vielä, että somessa ne algoritmit ikävä kyllä määrää sitä tahtia ja sitä miltä tämä yhteiskunta näyttää. Ja se tarkoittaa sitä, että jos halutaan levittää toisesta ihmisestä vaikka valhetta, joka on oikein mehevää ja näin ja siihen liitetään joku tämmöinen kuva ikään kuin todisteeksi, joka nyt voi olla vaan jostain liikkeestä otettu kuva, että on käsi jossain väärässä paikassa heilahtamassa toisen ihmisen jotenkin ruumiinosien päällä tai näin, niin siitä voidaan vetää ihan hirveän vääriä johtopäätöksiä. Kukaan ei pysty korjaamaan tätä väitettä.
A.W: Tietyllä tavalla niin kuin se valokuvan potentiaali kaikkeen tähän on ollut aikaisemminkin olemassa, se ei ole ollut vaaratonta aiemminkaan, mutta tietyllä tavalla helposti on ajateltu tässä someajassa, että ne somekuvat on jotain semmoisia kevyitä, jotka ei voi satuttaa enää, ne on jotain kuplivaa tuolla pinnalla lilluvaa. Mutta että nyt kun yhdistyy se teknologia ja toisaalta se kuvien määrä ja sitten toisaalta se valokuvassa jo ollut potentiaali, jota on aikaisemminkin hyödynnetty kaikenlaiseen vallankäyttöön, niin siinä on aikamoinen yhdistelmä.
S.U: Siinä on ja jotenkin se, että mäkin olen ollut nuorempana tuomioistuimen palveluksessa, niin että kuvat on ollut todisteita. Ne on ollut jotakin totta, että ne on semmoinen tämä on näin, niin kuin kuvassa näkyy.
E.S: Todista se valokuvallahan, sanottiin.
S.U: Niin nyt se on sillein, että ihmiset tavallaan edelleen ajattelee niin, että kuvat on totta kun se on kuva. Ja sitten meidän pitäisi ihan oikeasti ajatella, että kuva ei ole totta ja meidän pitäisi ikään kuin vahvistaa sellaista kerrontaa, jotta meidän lapset ja kaikki sukupolvet voisi voida hyvin näiden kuvien kanssa mitä heistä on otettu ja mitä tullaan ottamaan ja mitä tulee näkymään ja kaikkien saataville ihan vaan googlaamalla vaikka.
A.W: Niinpä, koska ei se kuva ole ollut totta silloin aiemminkaan, sitä on käytetty propagandan välineenä ja sitä on manipuloitu niin kauan kuin on ollut valokuvia niin niitä on tuotettu tiettyyn käyttöön tiettyyn tilanteeseen ja niillä on ollut tietty motiivi niiden tuottajilla, käyttäjillä, jakajilla, kuluttajilla, että se sama jatkuu edelleen.
S.U: Just näin.
E.S: Itse voin ainakin muistella aikaa, jolloin ihmisiin tutustuttiin kirjoittamalla kirjeenvaihdon kautta ja sitten jossain vaiheessa siihen kirjeeseen laitettiin, että kuva ois kiva, kun oltiin edetty sen verran pitkälle. Vähän tämän meidän podcastin nimen tyyliin, että olisiko nyt se hetki, kun voitaisiin lähettää toisillemme pienet kuvatkin. Niin aika erityyppinen, jos nykyään tutustutaan ihmiseen svaippaamalla kuvia ja useampia kuvia ja ne on mietitty tai jopa irrotettu siitä asiayhteydestä.
S.U: Jep, vaikka mä olen mun väitöskirjassa tutkinut autenttisuutta tai aitouden esittämistä sosiaalisessa mediassa, niin mun mielestä sekin on jotenkin ollut hirveen kiinnostaa seurata suomalaisessa kulttuurissa, että kuinka me ollaan hirveän semmoisia nöyriä ja jotenkin semmoisia ei hirveästi tykätä itseämme laittaa mihinkään korokkeelle tai näin. Ja sitten kuitenkin se, että vaikka sä et haluaisi miettiä sitä miltä se kuva susta näyttää tai niin kuin liikaa kuratoida sitä, no minä laitan sen nyt sellaisena kuin se on. Niin kuin ei se yleisö usko sitä, että se on laitettu sellaisena. Sä et pysty tuottamaan täysin autenttista materiaalia ja se on niin kuin ehkä just someaikakaudella, että tähän keskusteluun yhtyy nyt niin moni ääni, että se varmasti muuttaa myös sitä työtä mitä te teette.
E.S: Kyllä, jos ajattelee somen arkikuvahaasteita, niin eihän siihen kukaan lopulta usko, että siellä arkikuvia on. Se on vaan ikään kuin se konteksti, johon voidaan ottaa vaikka kuinka viimeisteltyjä kuvatyyppejä. Hei jos palataan tuohon kuvaan mitä katselitte, niin se on Jasmiina Kauta, vuodelta 2008, eli me mennään IRC-gallerian aikaan. Hän on kertonut itse, että hän on tämän hyvinkin harkiten ja huolella tehnyt IRC-galleriaan, jossa oli aktiivinen silloin ja halusi nimenomaan tuoda sinne omaa kulttuuriaan, kuului silloin tämmöiseen emokulttuuriin, musiikkikontekstiin, punk-kontekstiin ja koko tuon kuvan tekeminen oli ollut semmoinen terapeuttinen prosessi ja vielä kun hän tarkasteli sitä jälkikäteen, niin hän pystyi palaamaan täysin siihen tunnetilaan. Onko IRC-galleria sulle Suvi tuttu?
S.U: Totta kai.
E.S: Ai sä olet sen ikäinen.
S.U: Olen mä siellä ollut käyttäjänä.
E.S: Haluatko sä vähän muistella tätä suomalaisen kuvapalvelun pioneeriaikaa?
S.U: Mitäs sitä, hyviä muistoja totta kai. Ja niin kuin IRC-galleria tosiaan teki uraauurtavaa työtä silloin omana aikanaan ja siellä jo näkyi näitä hirveen samoja piirteitä mitä nyt tämän päivän sosiaalisen median kanssa käydään läpi ja ehkä just se, että miksi se oli samanlaista kuin mitä on nyt niin johtuu siitä, että silloin ei ollut somekulttuuri kehittynyt, että siellä vähän niin kuin testailtiin kaikkea ja kaikki vaan meni pingispallona seinästä seinään niin kuin kokeili niitä rajoja mikä on ok ja mikä ei ja nyt ikään kuin ollaan siinä tilanteessa tänä päivänä vaan sen takia, koska nämä somealustat on vähän erilaisia ja mahdollistaa, työntää meitä olemaan niitä pingispalloja jotta tuotettaisiin enemmän sisältöä sinne jotta meitä sitten katsottaisiin enemmän ja enemmän toisten silmäparien taholta ja jotain sellaista tässä on. Mikä on mielenkiintoista.
E.S: Meidän museollammehan on lukuisia hankkeita ja yksi on tämmöinen Collecting Social Photo -hanke, jota Anni vetää meidän museolta. Tuota, tehdään nyt Suvi Uskille tiedettäväksi tämä hanke.
A.W: Suunnilleen viitisen vuotta sitten me aloitettiin. Ja kun sä puhuin tuosta sun sometutkijan uran alusta, että kuinka silloin tuntui, että on tarvetta tehdä tämmöistä tutkimusta, mutta vielä ihan ei ollut lähtenyt se käyntiin, niin kuin me viitisen vuotta sitten aloitettiin, niin silloinhan akateemista tutkimusta oli paljon ja media kirjoitti somesta ja somekuvastakin, mutta museot, muistiorganisaatiot, ei ollut oikein päässyt vielä mukaan tähän juttuun ja meidän tulokulmahan on se, että tämä on nyt tosi iso osa meidän kulttuuria hyvässä ja pahassa, mutta jääkö siitä mitään talteen tulevaisuuteen. Eli sitten kun tulevaisuudessa tutkitaan, että mikä oli meininki 2000 alkuvuosikymmenellä, mitä silloin tapahtui, minkälaiset asiat valokuvaan liittyi ihmisiä puhutti ja kosketti ja satuttikin niin me haluttiin, että siitä jää jotain talteen myös museon kokoelmiin ja just siksi, että ne yksittäiset kuvat tuolla somessa on vähä niin kuin hauraita. Eli niillä saattaa olla yllättävän pitkä elinkaari, tai sitten ne onkin päiväperhosia ja kuolee pois noin vaan. Ja myöskin se, että niitä kuvia voisi yhtään ymmärtää tulevaisuudessa niin sitä kontekstia pitäisi olla tallella myöskin vaikka niitä konteksteja on lukemattomia ja kaikkia merkityksiä ei saada talteen mitenkään, niin kuitenkin museoilla on kaiken näköisiä keinoja siihen, että me voidaan koittaa tallentaa sitä, että mitä siinä ajassa se tietty kuva merkitsi ihmisille. Ensimmäinen juttu mitä me tehtiin, oli että me mentiin tuonne somekuvan esihistoriaan nimenomaan IRC-galleria-aikaan ja tallennettiin IRC-galleria kuvia ja ihan ensimmäisenä järjestettiin keskustelutilaisuus museolla. Meillä oli niin paljon väkeä, että kaikki ei mahtanut sisään ja puhuttiin siitä, että mitä se IRC-galleria merkitsi. Ja tässähän nyt muisteltiin aika kaukaista menneisyyttä. Omaa nuoruutta, varhaisnuoruutta ja joka tietysti helpotti ehkä sitä tunnetyötä, kun siitä oli jo niin kauan. Mutta tosi isoja tunteita oli pinnassa ja siellä oli laidasta laitaan. Että jo siellä varhaisessa visuaalisessa somessa oli tosiaan kaikki se hyvä ja se huono läsnä ja sitten ollaan jatkettu, monenlaisia muita teemoja ollaan tallennettu sen jälkeen.
S.U: Tämä on kyllä kiinnostavaa, niin kun miettii, että ennen niitä kuvia oli vähemmän. Nyt kun kaikki kuvaa koko ajan. Katsoo noita junioreitakin montako kuvaa tai videopätkää ne ottavat päivässä, se on ihan käsittämätön määrä ja sitten jotenkin se, että sitten tietysti kaikki on vähän omissa kuplissaan, että onko sellaisia jaettuja kulttuureita tai mitä sieltä tallennetaan tai mitä kontekstia, koska kaikki elää vähän siellä omissa koloissaan ja vuorattu seinät vähän erilaisilla matskuilla.
E.S: Pakko nyt kuitenkin kysyä, että miten sä ohjeistaisit meitä tämmöisen hankkeen suhteen, että onko sulla jotain semmoisia keissejä, jossa kuva yhdessä nyt tietenkin sen someen kuuluvan kommunikaatioketjun kanssa olisi jotenkin tärkeä tallentaa kulttuuriperintönä tästä ilmiöstä Valokuvataiteen museon työnä?
S.U: En mä tiedä, ehkä niin kuin jotenkin siinä keskiössä varmasti on niin kuin ihminen tai itse lähtisin tarkastelemaan ihmisen kautta ja ihmisen jonkinlaisen aikajanan kautta ehkä sitä. Kun nämä alustat vaihtuvat säännöllisesti ja niin kuin missä siellä sitten itseään altistaakaan millekin materiaalille ja näin niin se vaihtelee. Että se ehkä tuntuisi semmoiselle luontevalle ja sitten semmoinen että varmaan tulee siitä kun on sosiaalipsykologi, että kyllä mä sitä ihmistä katson ennemmin kuin teknologiaa tai sitä jotenkin sellaista yksittäistä kerrosta, että kuitenkin se ihminen on historiansa tuote ja toisaalta voi muuttaa käyttäytymistään kuitenkin yllättävästikin.
E.S: Eli ajatteletko sä siis niin, että me seurattaisi joidenkin tiettyjen ihmisiä ja heidän somekäyttäytymistä eri aikana miten he siirtyvät alustasta toiseen?
S.U: No jos se olisi vain mahdollisuus sellaiseen niin tavallaan, mun mielestä se olisi ehkä silloin pystyy hakemaan niitä tietynlaisia merkityssuhteita mitkä ei ehkä ole niin irrallisia kuin, mutta että varmasti tähän voi olla monta tapaa. Mutta jos mä lähtisin tätä tekemään, olisin varmaan sillein, että joo että.
E.S: Haiskahtaa kyllä sosiaalipsykologialta. Mitäs mieltä Anni on?
A.W: Kuulostaa tosi hyvältä ja joltain semmoiselta, mistä me ollaan kyllä haaveiltu myös, että olisi tosi kiinnostavaa. Ja just toi näkökulma, että lähdetään siitä ihmisisestä ja meidän tapauksessa nyt sitten ihmisen ja valokuvan suhteesta ja sitten siinä on se teknologia, joka mahdollistaa tiettyjä asioita, mutta että se ei ole se meidän fokus, vaan just mitä se ihminen duunaa sen kuvan kanssa ja mihin kaikkeen se liittyy.
S.U: Jep, vaikka just tämä meidän valokuvahenkilö, tämä IRC-galleria kuva, että mitä hän on julkaissut tämän jälkeen muilla alustoilla, miten hän on siellä toiminut ja eläytyä hänen siihen kasvuun.
E.S: Nyt olisi meidän arkistopätkän aika. Eli kuunnellaan äänite vuodelta 2018, aika tuore. Äänessä Ruska Saren ja tämä liittyy Valokuvataiteen museon Insta-tallennusprojektiin osana sitä Collection Social Photo -hanketta.
Äänitallenne:
Ruska Saren: Tiedän yhden henkilön, siis tiedän varmasti paljon muitakin, mutta lähipiiristä yksi henkilö, jolta ihan paripäivää sitten poistettiin tili seksuaalisen sisällön takia ja mä tiedän, että suurin osa näistä ihmisistä, joilta näitä seksuaalisen sisällön takia poistetaan, on läskejä. Ja se nyt kertoo aika paljon sellaista kaksinaismoralismista koska Instagramissa on tosi paljon pornotilejä. Instagramissa on tosi paljon tilejä mitkä on ihan selkeästi seksuaalissävytteisiä, että ne ei vain ole sillein mitään bikinit päällä otettuja kuvia tai esimerkiksi sellaisia kuvia mitä mä otan. Ja sekin henkilö, jonka tili poistettiin vähä aikaa sitten, sekin oli isokokoinen ihminen. Niin et sillein, kyllä niitä poistetaan, mutta sillein että minkä takia niitä poistetaan, on kyllä kanssa niin kuin kyseenalaisin perustein.
E.S: Mitä Suvi tuli mieleen tuosta vähän särisevästä arkistopätkästä?
S.U: Ei se nyt tuntunut niin 2018 vaan ihan tälle päivälle kyllä. Tai että ei ole materiaali vanhentunut ainakaan tällein. Mutta ehkä just mietin tuota, että mistä kokonaisuudesta toi oli osa toi keskustelu ja ymmärrän kyllä sen tarpeen sanoa ääneen, että kohdellaanko ihmisiä epätasa-arvoisesti niin kuin sen perusteella jotenkin, että mimmoiset heidän Instagram-tilinsä on ja Instagramin taholta nimenomaan. Ja sitten ehkä tällein somen kanssa kauan polkeneena, niin sitten hirveän vaikea sanoa että mistä nämä kaikki asiat aina johtuu, että ei se Instagram tule ikinä kenellekään kertomaan, että miksi ovat miksi näin tehneet tai ja sitten toisaalta se, että se on se tekoäly joka niitä tuolla raakkaa niitä asioita tällä hetkellä erityisesti ja sitten siellä yritetään myös suojella ihmisiä sen tekoälyn avulla kovasti ja välillä se suojeleminen menee sitten siksi, että saatetaan estää jonkun oikeus olla oma itsensä tai esittää omaa itseään. Ja hiljattain oli yksi tämmöinen julkisuuden henkilö, josta oli tämmöinen vähän niin kuin sängyssä lakanoiden välissä, sillein vähän näkyi paljasta pintaa ja hänellä oli silmät kiinni. Ja sitten tämä tili oli poistettu sen seurauksena, että tämmöinen kuva oli julkaistu. Ja niin kuin mä sanoinkin tälle henkilölle, tai laitoin viestiä sille, että hei että älä huolestu, että se ei ollut luultavasti sen takia, että olisi liian seksuaalista vaan, että siinä saattoi olla semmoinen tilanne, että koska hän oli silmät kiinni, niin ajatellaan, että häntä on jollain tavalla hyväksikäytetty. Esimerkiksi hänet on huumattu ja sitten otettu tämmöistä kuvamateriaalia ja näin poispäin, että useasti ne syyt on vielä niin kuin astetta vaikeampia kuin ihmiset saattaa itse tulkita. Ja sitten taas ne syyt voi olla aivan kepeitä ja hölmöjä millä ei ole mitään järkeä.
A.W: Niin ja koska se on just näin, että niitä täytyy sitten spekuloida ja miettiä ja sitten tietysti niin kuin asiantuntijoilla on enemmän sitä dataa, josta sitten yhdistellä sitä tietoa, miten suunnilleen algoritmit toimii, mutta sellaista keskusteluyhteyttä näihin jätteihin ei ole. Muistan, että silloin kun me ihan ensimmäistä kertaa suunniteltiin näitä sometallennuksia, mehän kuviteltiin, että me laitetaan sähköpostia Instagramille ja kysytään, että miten tämä yhteistyö lähtee käyntiin, että aika nopeasti ymmärrettiin, että näin tämä ei toimi tämä maailma.
S.U: Ei, ja siksi on myös pelottavaa, koska sitä keskusteluyhteyttä ei ole. Ja tuohon ehkä se, että ihmisellä, joka on aktiivinen somessa, tai se some on vaikka oman elannon edellytys, että esität siellä sitä sun elämää tai muuta sun kiinnostuksen kohdetta muille. Niin se on tosi iso juttu, jos se tili estetään jollain tavalla tai että sä menetät sun kuvia, tai että se hakkeroidaan tai se tuntuu ihmisestä ihan todella todella pahalle ja siinä on isot asiat elämässä kyseessä silloin ja siitä aika vähän puhutaan, vaikka se tapahtuu tuolla aika monelle.
E.S: Minkä ikäisiä sun asiakkaat on, että ketkä kaikki jakaa tämän somehuolen tavallaan ja lähestyy?
S.U: Ei tästä kukaan jää ulkopuolelle, että meillä someturvassa me suojellaan tällä hetkellä jotain 200 000 suomalaista koululaista ja opetushenkilöstöä ja sitten eri työyhteisöjä. Me ollaan autettu tähän mennessä 7-75 vuotiaita suomalaisia. Että kyllä sinne ikähaitari on ihan leveä ja sitten totta kai niin kuin meillä on kiusaamista ja ihmissuhde konflikteja jotka on äitynyt somessa vaikka parin viinilasin jälkeen, jos on ollut avioeroprosessi käynnissä, tämmöisiä juttuja. Jaetaan toisista jotain materiaalia mitä ei kuulu jakaa sen intiimisuhteen ulkopuolelle ja sitten tietysti ihan tämmöistä ventovieraiden hyökkäystä vaikka jotain asiaa kohtaan, mitä edustaa työnsä puolesta itse tai asia jota ajaa vapaa-ajallaan ja sitten toisaalta niin kuin on paljon väärinkäsityksiä ihmisten välillä, se on vaikea se somen tulkintojen maailma, että siellä tulee kömmähdyksiä ja niistä provosoidutaan ja ihmiset kiireessä lukee ja reagoi äkkiä ja tahti on niin kova, että sitten ne myös eskaloituu ne tilanteet ja meillä on myös tekoälytyökaluja auttamassa meidän ensiapuyksikössä, mutta että sanottakoon näin, että meillä annetaan aina oikeudellinen diagnoosi näihin tilanteisiin, että se on tärkeätä, että ymmärretään ylittyykö vaikka rikoksen raja, mutta sitten toisaalta se, että se ei aina riitä, että saadaan poliisille vaikka asia käsiteltäväksi, vaan tarvitaan sitten vaikka sitä psykososiaalista tukea tai muuta niin kuin voimavaroja sen asian käsittelyyn että, et jos joskus ajateltiin valokuvan kanssa, että ihminen antaa vähän niin kuin palan sielustaan siihen valokuvaan niin, sitten hitsi jos se valokuva on joku hirveä ja se leviää tuolla ja on sosiaalinen stigma muodostumassa päälle, niin siinä on oma henki vaarassa tietyllä tavalla ja tämmöisiä tilanteita me sitten autetaan.
E.S: Ja onko mitään eroa sitten, jos on niin sanottu tavallinen ihminen ja sitten julkkiksen somehuolissa?
S.U: No ehkä sanotaanko, että julkkiksen, jos me ajatellaan poliitikkoja, päättäjiä, virkamiehiä, jotka edustavat vahvasti heillä on tiedossa se, että he edustavat sitä asiaa mitä he tekevät. He tietävät, että heillä on tietynlainen julkisuuskuva esimerkiksi, jota he ylläpitää aktiivisesti. Niin sitten, jos tällaisia tilanteita vaikka nyt tilanteessa pyydetään meiltä apua, on useasti aika pahoja, että sitten ne on vähän sellaisia keskivertoa kurjempia tilanteita. Mutta sitten taas toisaalta semmoinen maallikko, joka ei tee somea työkseen ja joutuu jonkun ihan hirveen somehuutamisen kohteeksi tai muun tämmöisen, että aletaan levittämään jotain hirveitä juoruja jossain paikallisessa Facebook -ryhmässä jutun keskiöön. hänellä ei ole sellaisia valmiuksia hän ei ole joutunut ajattelemaan sitä miltä mun julkisuuskuva näyttää ja näin, se voi tulla sen takia myös tosi äkäiseen ja syvälle. Ja sinällään ehkä varmaan tämä just tämä teema, että kuva pelottaa niin se juontaa siitä, että näkee sen realiteetin mihin ihmisiä laitetaan ja just se kuva todisteena, kun se todiste ei pidä paikkaansa, niin se on niin kuin pirullinen yhtälö.
E.S: Mä kysyn vielä sulta Suvi vielä, että oletko sä itse tehnyt ihan jonkun henkilökohtaisen ratkaisun nyt suhteessa someen? Sulla on niin kuin tietenkin se työsome, mutta sitten muuten niin?
S.U: Sanotaanko näin, että joskus vuosia sitten multa on varmaan kysytty tuota samaa asiaa, silloin mä olin, että olen tehnyt ratkaisun somensuhteen, mutta fakta on kuitenkin tällä hetkellä se, että minä teen ratkaisuja somen kanssa joka päivä, että mitä postaan jos postaan ja minne postaan ja näin ja näin toisaalta sanottakoon TikTok, joka on tämmöinen nuorten erittäin suosima alusta, niin se on niin koukuttava, että mun on ollut pakko laittaa rajat itselleni, että mä en jää , että mä olen ihan hirveässä algoritmi pyörityksessä tällä hetkellä ja joudun sitä säännöstelemään ja toisaalta totta kai myös sitten niin kuin kaikki varmasti tässäkin meidän studiossa miettii sitä, että oma somekäyttö ja lähipiirin somekäyttö et kaikki me nähdään se, ja meillä on mielipiteitä siitä miten sitä pitäisi käyttää, niin sitten tietysti olen niin kuin asiantuntija roolissa itse, mutta myös ihmisenä itse tässä.
E.S: Nyt mulla tuli semmoinen ajatus, että voidaankohan me olla menossa kohti sellaista, että alkaa tulla noihin feedeihin samalla tavalla kuin tupakka-askin kylkeen, että sisältö on vahvasti koukuttavaa, saattaa aiheuttaa riippuvuutta ja se ilmestyy siihen yhteiskunnan toimesta aina säännöllisin väliajoin.
S.U: Sehän olisi ihan jees.
A.W: Niin kyllähän se olisi. Kertoisi miten asia on, kieltämättä näinhän se olisi.
E.S: Mutta hei nyt katsotaan ne kuvat. Mitä sä olet Anni tuonut?
A.W: No mä mietin aika paljon, että minkälaisen kuvan mä nyt toisin, kun mä tiesin, että Suvi sä tosi hankalienkin tapausten kanssa työskentelet ja jotenkin mä ajattelin, että tuon jonkun sellaisen oman kuvan, josta mä en haluaisi, että se lähtisi leviämään ja sitten tajusin, että kun mä tuon sen tänne, niin museo haluaa julkaista sen sitten podcastin nettisivuilla, joten jouduin sensuroimaan jo siinä kohtaa, että en tuonut sitä kuvaa, josta näkisin pahimman painajaisen sitten kuitenkin. Toin vaan tämmöisen vahinkoselfien.
S.U: Tämmöinen be real -kuva.
A.W: Joo. Tämä on tämmöinen, kun laitat kamerassa vahingossa päälle selfiekameran ja tulee tämmöinen kolmoisleuka kuva.
E.S: Se on siis ihan oikea vahinko?
A.W: Ihan oikea vahinko, ei ole sillein tahallaan otettu niin kuin näytänpä tässä nyt vähän hassulta, vaan semmoinen vahingonlaukaus, mutta ehkä kiinnostaakin kysyä sulta Suvi tähän liittyen. Sori Erja, kun mä vähän lähden sivupoluille, mutta että mitä sä ajattelet siitä, että onko sillä kuvalla niin paljon väliä? Että jos halutaan lähteä niin kuin somemyllytykseen, niin kuinka paljon sillä kuvan todellisella sisällöllä on väliä? No tietysti silloin, jos siitä lähdetään kehittämään tällaista näyttää todelta, on siis totta, niin silloin tarvitaan jotain kuvan tynkää siihen jutun juureksi, mutta että jos ajatellaan vaikka somekiusaamista ja lapsia ja nuoria, niin onko sillä väliä, että olisiko se tämä kuva musta vai semmoinen nätisti otettu selfie, jos se kuva olisi niin kuin alusta tai pohja sellaiselle jollekin kiusaamiselle, tai ikävälle someilmiölle.
S.U: Ehkä mitä tuossa nuorisolaisten kulttuurissa tapahtuu tällä hetkellä, on mun mielestä se, että Instagram tavallaan siisti sitä visuaalista ulosantia, mitä ihmisillä on. Et Facebookissa laitettiin kuvia, että oli hyvä, jos halusit kuvan laittaa sinne, sitten tuli vähän niin kuin Instagram, johon laitetaan nättejä kuvia ja semmoinen estetiikka valloillaan. Ja nyt on Snapchatit ja TikTokit, missä laatu tai se, siitä on vähän päästy irti ja ehkä just siihen, että sillä ei olisi niin väliä välttämättä. Totta kai se saattaisi susta tuntua pahalle, että miksi just tämä kuva niin kuin, että olisitte edes laittanut sen paremman tuohon vaikka webbisivuille sitten tästä podcastista, että just toi piti valita tai näin. Mutta muutoin niin kyllähän se kuva on elänyt omaa kehityskaartaan tai somekuva, että miltä se voi näyttää ja liian siistin kuvan laittaminen väärälle alustalle voi olla virhe.
A.W: Niin just.
E.S: Niin ja ylipäätään sen still-kuvan laittaminen versus videon, joka on ajallisesti ja liikkeen kautta ihan toisenlainen tapa antaa joku käsitys tai viesti. Mitä sä olet Suvi tuonut meille?
S.U: Tämä oli hauska, koska sulla oli tuommoinen kuva, niin
E.S: Sulla on joku ihana kuva susta laiturilla?
S.U: Mulla on tällainen, katsokaas. Tämä on viime viikolta.
A.W: Onpa kiva.
S.U: Tämä on Pariisista ja mä olen toi, jolla on tuo vihreä takki tuossa.
A.W: Oi.
S.U: Ja me oltiin tuommoisella isolla porukalla Pariisissa ja sitten siellä samppanja-alueilla ja oli aivan huikea matka, ja mä olen vieläkin aivan pökerryksissä, kuinka kivaa oli ja kuinka jotenkin kaikki palaset meni kivasti yhteen ja ihan hirveän vaikea tämmöinen tuopa joku kuva itsestäsi tyyppinen asia tämmöisessä podcastissa, mutta musta tämä oli kiva tämä kuva. Tämä jaettiin siellä meidän ryhmässä ja kaikki oli, että onpas hyvä kuva. Ja tuossa on mun yksi hyvä ystävä vieressä kävelemässä ja toi on vähän tuommoinen, ei voi sanoa vahinko-otos, mutta se oli vaan otos siitä muiden satojen tuhansien kuvien joukossa, mitä tuolla reissulla otetiin. Ja tuossa me kävellään sillalla ja tuossa ei näy edes kasvoja tai mitään. Ollaan menossa eteenpäin ja meidän hameet ja takinhelmat vähän liehuu tuossa ja mun mielestä tämä oli sillein kiva kuva, että tämä herättää mussa paljon tunteita. Tämä aiheuttaa semmoisia tunteita, että mä olen tavallaan turvassa, koska mun kasvot ei näy ja sitten toisaalta, että vähän niin kuin, että onpa toi, toi näyttää tyylikkäältä, tuo on niin kuin minä ja sitten kuitenkin vähän sillein, että hyvä jos musta saa tuommoisen kuvan, tämä pitää ikuistaa ja semmoinen tiedättekö kuva joka jää johonkin niin kuin talteen iteselleen, että vitsi tuolla on oltu. Plus sitten tuo on sillein kontekstissa mulle hen.koht, että se oli niin upea se reissu, että tämä tietyllä tavalla jotenkin sitoo sen yhteen. Ja nyt kun mä olen vielä siinä tunteessa aidosti kiinni, kun siitä on vasta muutama tunti, kun tämä matka loppui, niin jotenkin tuntui hirveän luontevalle ottaa se ja tavallaan kertoa myös siitä, että miks musta tuntuu pahalle ehkä tuoda joku nyt kasvokuva tai joku semmoinen missä olisi jotain läheisiä, jotka olisi mulle tärkeitä kuvia myöskin, mutta tämä oli jotenkin niin kuin onko tämä minä.
E.S: Että onko lähes voimauttava kuva?
S.U: Joo. Joo kato meikäläinen tuolla Pariisin kaduilla tyylikkäänä niin.
E.S: Eli sä toit kuvan, johon sä liität tosi paljon kaikkea positiivista ja olit sen verran tietoinenkin, että siinä ei kasvot näy ja olit huomioinut tuon ystävänkin, että hänenkään kasvot ei näy. Mutta miten tuosta saataisi pelottava?
S.U: Ehkä just se kuva on muuten niin pelottava, niin mä valitsin semmoisen mikä on tuvallinen, kiva ja jotenkin tuottaa tällein sparkling joy. Että täällä pirskahtelee iloa kun katson tätä ja varmasti vielä vanhoilla päivillä, kun katselen tuota.
E.S: Mutta varmasti asiayhteydestä irrotettuna siitä saataisi jotain vähän ikävämpää keskustelua aikaiseksi.
S.U: Joo siellä hän lomailee eikä tee töitään. Ja sitten ehkä tässä kuvassa saattaa olla vielä jokin filtterikin päällä. Tämä ei ole mun ottama siis, niin tähän on saatettu laittaa, että siinä on vähän tuommoista rosoisuutta, että. Mutta et kuva, jota en olisi itse voinut ottaa. Mulla ei ollut kontrollia siitä, että joku vaan räpsäsi sen jostain.
E.S: Hei kiitos teille Suvi Uski ja Anni Wallenius. Ja sinä kuuntelit juuri Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia. Eli kuva on edelleen kiva, vaikka se on myös vähän pelottava. Tämän ja muut jaksot voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista. Ja sitten nämä kuvat mitä me katseltiin täällä tänään ne löytyy museon omilta sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi ja sitten siellä on myös paljon linkkejä ja kuvia tämän jakson aiheisiin. Ja tämä jaksohan me tehtiin yhteistyössä Ifolorin kanssa. Kiitos teille moi.
S.U: Kiitos.
A.W: Kiitos, moi.
