Vieraina: Valokuvaaja Astrid Mannerkoski ja Valokuvataiteen museon kokoelma-amanuenssi Leena Sipponen.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Mä olen Erja Salo ja tänään me jutellaan valokuvasta, erityisesti juhlakuvauksesta. Ja vieraana meillä on valokuvaaja, yrittäjä Astrid Mannerkoski, moi.
Astrid Mannerkoski: Moikka.
E.S: Ja sitten meidän Valokuvataiteen museon kokoelma-amanuenssi Leena Sipponen, moi.
Leena Sipponen: Moi.
E.S: Ja tervetuloa. Tämä jakso me tehdään yhteistyössä Ifolorin kanssa. Astrid minkälaista sun työ oikeastaan on? Miksi ihmiset tulevat studioon, tai miksi sä rakennat kotiisi studiomiljöön sen sijaan, että näppäilisi kännykällä kuvia?
A.M: Mmm..
E.S: Omista juhlistaan ja läheisistään.
A.M: Minkä takia ihmiset tulevat kuviin.. No ehkä se, että vaikka nykyään on kaikki kännykät sun muut, niin valokuva on kuitenkin aika paljon muutakin kuin vaan se kamera, ja ihmiset tarvitsee tavallaan myös sen valokuvaajan, jotta ne uskaltaa avautua siinä ja olla oma itsensä ja ei suomalaiset ihmiset yleensä osaa olla valokuvissa, saatikka hirveästi nauti siitä, niin yleensä tuo tosi paljon turvaa sitten, että sulla on oikeasti joku ammattilainen siinä, joka pystyy auttamaan sua vaikka poseerauksissa ja että miten tässä nyt ollaan ja tarvitseeko jännittää ja miltä näytän.
E.S: Hei mä olen tuonut taas kerran yhden kuvan Valokuvataiteen museon kokoelmista. Se on teille printtinä tällein ihanan vanhanaikaisesti. Mitäs tässä on meneillään? Mitä tässä tapahtuu? Mitä sä näet Leena?
L.S: No siis tässähän on tämmöinen tosi tyypillinen museoiden valokuvakokoelmien synttärikuva, eli näitä on pilvin pimein kaikkien museoiden kokoelmissa näitä tämmöisiä merkkipäiväkuvia, missä ihminen on asettunut usein omaan olohuoneeseensa kukkien keskelle. Eli tässä on siis seitsemänkymppinen harja- ja pensselitehtailija Carl Lindgren Helsingistä, joka ehkä on työhuoneellaan siellä harjatehtaalla Albertinkatu 14. Ja hän on saanut valtavan määrän onnittelukukkia, joiden keskellä hän tässä tyytyväisenä poseeraa.
E.S: Entäs Astrid, mitä sä näet?
A.M: Mun mielestä tämä on aivan mahtava. Mä rakastan tällaisia missä oikein maksimoidaan jokin asia, että kaikki kukat mitä vaan ikinä saadaan siihen ja sitten kuitenkin tämä pappa tässä, niin hän ei niin kuin hirveästi turhaan poseeraa, että tässä nyt istutaan tässä kukkasten keskellä ja tuollainen ihan vieno pieni hymy, mutta ei mitään kummempaa.
E.S: Onko Leena tämmöinen vähän niin kuin pönötyskulttuuri kadonnut, tai Astrid? Kuinka jännittyneinä ihmiset tulevat sinne studioon?
A.M: No mä itseasiassa kuvaan tosi vähän studiossa nykyään. Että enimmäkseen mä kuvaan miljöössä, elikkä joko jossain ulkotilassa tai sitten asiakkaan kotona ja etenkin hääkuvat kuvaan lähestulkoon aina miljöössä. Mä olen ehkä alle viisi kertaa kuvannut studiossa urani aikana hääkuvia. Että kyllä se on nykyään se ei-pönötys mitä ihmiset haluaa. Musta tuntuu silloin kun mä tapaan hääparin esimerkiksi ensimmäistä kertaa, niin ensimmäinen asia kun mä kysyn heiltä mitä te haluatte teidän potretilta, että onko teillä jotain erityistoivomuksia, niin 99% asiakkaista sanoo, että no ei ainakaan mitään pönötystä.
E.S: No mikä se hääkuvan miljöö on? Minkälaisia ympäristöjä ihmiset haluavat liittää hääkuvahetkeen?
A.M: Se voi olla luontoa, se voi olla joku makee paikka, joku vaikka vanhoja rakennuksia taustalla tai joku paikka mikä voi olla sitten parille tärkeää. Tai se voi olla joku ihan melkein romukasakin, että kaikissa eri paikoissa saa eri fiiliksiä ja mun mielestä ei tarvitse enää olla niin semmoista perinteistä, että voi olla vaikka jotain graffitiseinää tai, jos tyypit haluaa. Mutta sitten on myös semmoisia ihmisiä, jotka haluavat tosi perinteistä, että on semmoinen suomalainen koivumetsä siellä taustalla. Mikä sekin voi näyttää todella hyvältä.
E.S: Eli monenlaiset perinteet on elossa. Luodaan uusia ja sitten niitä vanhoja. Mites Leena, miten sä määrittelisit minkälaiseen kuvastoon tämä, oliko hän nyt pensseli- ja hattumaakari vai mikä oli?
L.S: Pensseli- ja harjamaakari.
E.S: Harjamaakari, no niin. Ei sentään hattu ja pensseleitä. Minkälaiseen kuvastoon sä liittäisit tämmöisen kuvan ja onko tämä vielä voimissaan?
L.S: En usko. Astrid tuossa puhuikin hääkuvista, että se on ehkä ollut semmoinen ensimmäinen elämän taitekohta, mitä on kuvautettu ammattikuvaajilla, eli tuota..
A.M: Etenkin ennen vanhaan ei esimerkiksi mitään rippikuvia otettu. Tai itse en ainakaan ole ihan hirveästi nähnyt.
E.S: Mitäs tarkoittaa ennen vanhaan? 1970 luvulla?
A.M: No esimerkiksi. Ei mun isovanhemmista ole mitään rippikuvia.
L.S: Mun isovanhemmista on.
A.M: On?
L.S: Joo, kyllä ne on mennyt.
E:S: Teidän isovanhemmat ovat ehkä vähän eri vuosikymmeniltä. Sanokaas nyt vähän mistä vuosikymmenistä puhutaan, kun puhutaan ennen vanhaan.
L.S: Mun isovanhemmat on käynyt rippikoulun, mulla on itseasiassa tosi eri-ikäiset isovanhemmat, mutta siis vanhin on, tai siis mun isoisoäidistä on vuodelta 1917 rippikuva ja on niistä 20-luvulla syntyneistäkin otettu. Mutta että niistä 1800-luvun, nehän on just sitä studiossa pönötystä tietysti ihan niin kuin käytännön syistäkin, että kameratekniikka oli mitä oli. Sehän oli vielä sitä märkälevyaikaa, kun niitä ensimmäisiä ruvettiin ottamaan, että se piti kehittää saman tien ja valotusaika oli pitkä ja ne kamerat hillittömän kokoisia möhkäleitä, että ei niiden kanssa voinutkaan lähteä mihinkään luontoon. Mutta että silloin se niin kuin ehkä muotoutui se hääkuvan sommittelu jo siksi mitä se sitten ehkä vieläkin on, niistä mitä otetaan nyt sitten luonnon helmassa, että se hääpari on niissä häävaatteissaan, on ne kukat ja korut ja ollaan vierekkäin ja että jos siinä on se pönötys. No tietysti valokuva oli siis, jos mentiin ensimmäistä kertaa, vaikka sinne hääkuvaan, niin sehän oli todella jännittävää ja ilmeet vakavat sitten senkin takia, mutta myöskin sen takia, että se valotusaika oli niin pitkä, että siinä piti pysyä naama peruslukemilla. Mutta sitten mitä tullaan tähän tämän pensselitehtailijan synttärikuvaan, niin tämähän on sitten tosiaan jo 20-luvulta ja tämän tyyppinen synttärikuvaus alkoi niin kuin 1900-luvun alussa. Sitä ennen ei oikeastaan edes synttäreitä hirveästi juhlittu, että se on sitten yläluokan ja kaupunkilaisten keskuudessa sitten niin kuin individualismin ja tämmöisen niin kuin yksilön versus perheenkorostamisen alkuajoista ja nimenomaan niin kuin tämmöiset merkki-, no tämäkin on aika merkittävä tyyppi ollut yhteisössään tämä pensselitehtailija, että ei ihan tavan työmies ottanut itsestään tämmöistä ja hän on kutsunut ammattikuvaajan kotiinsa.
A.M: Mulla tuli nyt tästä mieleen, että pakko kertoa, että mä olen ottanut lähestulkoon tismalleen samanlaisen kuvan mun mummista. Nyt tässä, kun keskustellaan niin, mä olin juuri alkanut kuvaamaan ja mun mummi täytti 70 ja tästä nyt on 20 vuotta, mutta siis kaikki…
E.S: Eli 2000 luvulla?
A.M: Joo. Että kaikki ruusut mitä saatiin sun muut, niin siihen ja talon hienoin sohva, siihen istumaan ja..
L.S: Että se on edelleenkin sitten. Mutta se siinä on muuttunut että, no sä olet ammattikuvaaja toki, mutta siis niin kuin sanotaan ehkä 60-70-luvulta lähtien näitä on sitten jo ottanut enemmän joku perheenjäsen, kenellä on sattunut olemaan kamera. Että sitten ei ole enää kutsuttu sitä kallista ammattilaista sinne kotiin.
E.S: Ja varmaan tässä sunkin kuvaustilanteessa se ajatus siitä kuvasta tuli tältä kuvattavalta.
A.M: Joo.
E.S: Mummilta, että sä et toteuttanut sitä omaa ajatusta, että miten mä otan nyt syntymäpäiväkuvan läheisestä vaan hän ehkä vähän tiedostamattaankin asettui jatkamaan jotain kuvaperinnettä.
L.S: Ja onhan se varmaan siis tälläkin Lindgrenillä se ajatus ensinnäkin nämä kukat muistuttavat häntä sitten myöhemmin, kun hän on palannut tämän kuvan ääreen, että kuinka paljon hänellä onkaan ystäviä ja verkostoja, jotka häntä onkaan muistanut.
A.M: Niin eihän se ole nimenomaan periaatteessa ne kukat, vaan symbolinen merkitys että ketkä ne kukat on tuonut.
L.S: Niinpä.
E.S: No nyt on puhuttu aika paljon hääkuvauksesta ja sitten syntymäpäivä, synttärikuvista. Minkälaisia muita tilauksia sä saat Astrid? Mitä ne hetket on jotka halutaan ammattikuvaajan tallentavan?
A.M: Hääkuvia mä kuvaan tosiaankin kaikista eniten, mutta siitä ehkä seuraavaksi tulee tällein niin kuin ääripäästä toiseen, niin hautajaiset. Siis hautajaisia ikuistetaan tänä päivänä todella paljon. että ennen se ei ehkä ole ollut sellainen juttu, että se on ehkä koettu vähän outonakin, että siellä ihmiset itkevät ja sitten siellä joku niitä kuvaisi, mutta tänä päivänä siitä ajatellaan, että ne on tosi tärkeitä muistoja.
E.S: Ja varsinkin varmaan semmoinen tilanne, jossa se ulkopuolinen kuvaaja on paikalla.
A.M: Joo ei siellä, jos miettii, että olisi vaikka joku sukulainen kuka kuvaisi, niin eihän siinä pysty keskittymään ja siinä menee sitten se oma suru ohi, että niin kuin sivuuttaa sen täysin, keskittyy vaan sitten siihen kuvaamiseen.
E.S: Joo eli se ei ole vaan pelkkä ilo, jonka ympärillä sä kuvaat vaan myös tämmöisiä surullisempia. Entä onko vielä joku muu tämmöinen kuvatyyppitilaus, minkä saat?
A.M: Sitten on ylioppilasjuhlat ja rippijuhlat ja sitten myöskin kastejuhlat.
E.S: No nämähän on kaikki tosi perinteisiä. Eikö olekin Leena?
L.S: Joo on.
E.S: Meidänkin museon kokoelmista varmaan löytyy esimerkkejä.
L.S: Kyllä.
A.M: Rippijuhlissa ja ylioppilasjuhlissa harvemmin halutaan valokuvaajaa sinne itse juhlaan kuvaamaan, tai sitten otetaan ihan vaikka vain yhdeksi tunniksi, koska ne on sen verran pienempiä yleensä, mutta hautajaisissa esimerkiksi saattaa hyvinkin olla se, että ollaan siellä tavallaan koko muistotilaisuuskin, koska siellä luetaan kaikkia adresseja sun muuta. Ne voi olla tosi kauniitakin tapahtumia. Tai niin kuin kuulostaa tosi oudolta, mutta mä tykkään kuvata hautajaisia, koska ihmiset on niin aitoja siellä ja siellä pitää olla tosi sensitiivinen kun sä pyörit siellä. Että se on aika spesiaalitilaisuus.
E.S: Joo ja ilman muuta sellainen hetki, josta sillä kuvalla on merkitys juuri muistona.
L.S: Mutta noita ei kyllä museoiden kokoelmista löydy. Että toi on aika uutta, että mennään se koko juhlatilaisuus kuvaamaan, että semmoisia saattaa olla missä ollaan just laskettu arkku ja siinä on ne kukat, mutta nekin on usein miten mitä tuolla kokoelmissa on, niin siltä ajalta kun sen kuvan on ottanut joku sukulainen, että ei ole tilattu sitä kuvaajaa sinne.
E.S: Tähän kohtaan kuunnellaan meidän Valokuvataiteen museon äänitearkistosta pätkä, jossa Maija Lenkkeri haastattelee valokuvaaja Vivi Suotamoa vuonna 1972, jolloin Vivi Suotamo oli 72-vuotta vanha. Suotamo oli aikoinaan 16-vuotiaana päässyt oppilaaksi Nyblinin valokuvaamoon Viipurissa ja sitten myöhemmin hänen puolisollaan Martti Suotamolla oli oma kuvaamo Johanneksessa, Viipurin läänissä vuonna 1929-1940 ja sitten Helsingissä Kalliossa Kaarlenkadulla 40-luvulta eteenpäin.
Äänitallenne:
Maija Lenkkeri: Mentiinkö silloin koskaan johonkin kotiin valokuvaamaan erimerkiksi tai ottamaan jotain hääkuvia tai hautajaiskuvia vai?
Vivi Suontamo: Ei silloin. Muistan, joku kerta oli silloin kun tämä Pyöreä Torni valmistui ja sitten siellä tuli tota, se oli niin kuin avajaistilaisuus, niillä oli kauniit puvut sen Pyöreän Tornin tarjoilijoilla ja mitä kaikkea. No olin herran mukana valokuvaamossa. Oli sen aikaiset koneet, kun lähdettiin kuvaamaan niin suuria, että piti seisoa edessä ja joukolla kannettiin siihen ja mentiin kuvaamaan sitä Viipurin Pyöreää Tornia, kun se on semmoinen ravintola. Siellä on semmoiset erikoiset vanhanaikaiset niin kuin miksi niitä sanotaan, sellaiset historialliset puvut niiden päällä. Sen ainoan muistan. Kaikki tuli liikkeeseen hyvin harvoissa tapauksissa.
M.L: Ei esimerkiksi tämmöisiä, kun jos oli hautajaiset taikka tämmöistä harrastettiinko sitä?
V.S: No eihän me. En muista yhtään, että olisi ollut mitään semmoista, ei. Ainakaan silloin alkuaikoina. En tiedä mitä siinä loppupuolella oli ollut, toistakymmentä vuotta olin pois.
M.L: Te olitte 30-luvun just siellä.
V.S: Johanneksessa joo. Että sitä aikaa mentiin, mutta se olisi tullut oikeastaan tämän 10 vuoden aikana tämä tullut nyt niin, että omalla koneella kuvataan niin paljon. Pyydetään kuin nyt meilläkin niin hyvin paljon hautajaisia, morsiuspari ja semmoisia ruvetaan ottamaan sinne kuvia.
E.S: No Viipurissa nyt ainakin hautajaisia kuvattiin ja häitä, sen Pyöreän Tornin ja ravintolatunnelman lisäksi. Astrid sun nettisivuilla sä mainitset, että myös odotusaika- ja raskauskuvat olisi semmoinen suosittu kuvatyyppi, kerro jotain siitä.
A.M: No se on ehkä yleensä tämmöinen aika luonnollinen jatkumo sitten näille hääkuville. Ja että mulla esimerkiksi lähestulkoon kaikki odotusajan kuvaukset tai suurin osa mitä mä kuvaan niin tulee nimenomaan hääpareilta.
E.S: Joita sä olet kuvannut?
A.M: Joita mä olen kuvannut.
E.S: Eli sä kuvaat ihmisen elämänkaaria oikeastaan?
A.M: Näistä voi tulla tosi pitkiä jatkumoita, että ensin kuvataan nimenomaan häät, sitten odotusajankuvaus, sitten vastasyntyneen kuvaus, sitten vaikka puolivuotias tai yksivuotias ja sitten yleensä niin kuin voi olla sitten myöhemmin, kun lapsi on jo muutaman vuoden vanha.
E.S: Ja ylioppilaskuvat niin kuin sä mainitsitkin. Sitten tulee ne hautajaiset.
A.M: Niin.
E.S: Eli tämmöinen luottokuvaaja tai kanta-asiakkuus. Sekin kertoo jotakin siitä hetkestä. Selvästi.
A.M: Joo. Kyllä se on ehkä sellaista tavallaan, kun ihminen löytää jonkun tyypin, kehen se luottaa valokuvaustilanteessa, niin kyllä sitä tyyppiä haluaa käyttää sitten aina jatkossakin, koska se on aika intiimiä olla jonkun ihmisen kuvattavana. Etenkin niin kuin tuollainen just vaikka raskausajankuvaus tai vastaavanlainen kuvaus, niin siinä saattaa olla tosi paljon tunteet pinnassa.
E.S: No nytpä sitten siksi kysynkin, että kun se tilanne voi olla intiimi ja siinä pitää olla luottamusta, niin oletko epäonnistunut? Onko reklamaatioita tullut?
A.M: Ainakaan mulle ei ole kehdattu sanoa.
E.S: Sä puhut myös mallinohjauksesta, niin on synkannut aina mallin kanssa niin hyvin, ettei ole tullut sitä, että minäpä lähden toiselle kuvaajalle tai?
A.M: Ei ole tullut mitään tuollaista, että enemmänkin on saattanut olla sellaista, että jostakin kuvista on sanottu, että mun selkä näyttää vähän liian isolta tässä kuvassa, että saako sitä vaikka jotenkin himmattua, mutta tavallaan mallinohjauksesta mä olen aina saanut vaan pelkkää kiitosta. Mä koitan panostaa siihen tosi paljon ja ei vaan myös sillain, että sanon, että laita käsi tuohon noin ja nosta leukaa. Vaan, että jos mä esimerkiksi kuvaan pariskuntakuvia, vaikka just odotusajankuvia tai vastasyntyneenkuvia tai oikeastaan mitä tahansa, niin mä koitan saada sitä niin kuin liikettä ja tunnetta niihin kuviin. että nimenomaan niissä ei tarvitse pönöttää. Että vaikka hääkuvissa niin se hääpari saa oikeasti olla niin kuin kahdestaan siinä. Se on heidän hetki ja se saa nauttia toistensa seurasta ja saa pussailla ja saa nauraa ja pitää hauskaa. Ettei se ole niin vakavaa.
E.S: Kuinka kauan keskimäärin sitten se kuvaushetki kestää?
A.M: Tuommoinen perus potrettihetki niin tunnista kahteen tuntiin. Riippuu tosi paljon siitä, miten monessa paikassa kuvataan. Että jos on esimerkiksi ylioppilaskuvauksia, niin niissä saattaa olla, että pysytään yhdessä paikassa, niin siinä saattaa riittää 30 minuuttiakin, mutta kyllä sitten yleensä hääkuvauksissa esimerkiksi käydään useammassa paikassa, että se on niin iso juttu se naimisiin meno, että halutaan sitten tavallaan saada kaikki irti.
E.S: Entä miten niin kuin valmiin ajatuksen kassa pariskunnat tulee hääkuvaan tai vaikka siihen odotusaikakuvaan? Vai onko sitä meilitse keskusteltu ennen kuvaus hetkeä? Tuodaanko jotain pinterestkuvia vai miten se rakentuu siinä?
A.M: No aika usein porukka on, että sinä tiedät, luotan sinuun. Mutta välillä kyllä tulee just noita pinterestkuvia, mutta niissäkin mä koitan aina painottaa, että on mahdotonta ottaa samanlaista kuvaa. Että aina voi ottaa inspiraatiota jostakin, mutta samanlaista kuvaa ei saa otettua. Aina valo on eri, ihmiset on eri, että vaikka sulla olisi tismalleen sama paikka ja samat ihmiset ja sä olisit eilen ottanut kuvat, niin tuskin tänään saisit otettua tismalleen samanlaista kuvaa. Että kyllä mä aina kysyn toiveet, mutta ne on aika pieniä yleensä, että musta tuntuu, että ihmisille on kaikista tärkein se että niillä on hyvä olla siinä tilanteessa.
E.S: Leena mä tiedän, että sä olet tuonut jonkun kuvan, josta sä haluat, että me yhdessä jutellaan. Mitä sulla on?
L.S: No joo tämä nyt palaa kukkien keskellä pönöttämiseen. Tämä niin kuin.
E.S: Eli paikallaan pysymiseen.
L.S: Joo, eli tota..
E.S: Vau sulla on ihan tuommoinen punakantinen, nahkakantinen albumi.
L.S: Joo mä kävin lainaamassa eilen äidiltäni. Tämä on itseasiassa tämmöinen albumi, mihin hän on kerännyt pääasiassa juhlakuvia. Täällä on..
E.S: Tummanharmaat sivut ja siellä on mustavalkoisia kuvia.
L.S: Täällä on kaiken ikäisiä hää, ristiäis, ylioppilas, vaikka ja mitä.
A.M: Tämä on tosi mielenkiintoista miten noi on tollein muuttunut punertaviksi osa noista kuvista. Onkohan siinä joku.
L.S: Niin ne on niitä 70-luvun.
A.M: Just tuohon aikaan ollut joku tietty paperi mitä käytetty.
L.S: Joo. Tämä on 70-luvun kuvien helmasynti tämä värimuutos.
E.S: Eli sulla vilahtaa tuossa sun elämä nyt editse ja sä olet valinnut sieltä jonkun kuvan meille.
L.S: No joo siis.
E.S: Suvun albumista.
L.S: Joo, eli tämä jatkaa samaa perinnettä kuvata pyöreitä täyttävä vanhempi ihminen kukkameren keskellä olohuoneessaan. Tässä mun isoisä Sulo Heino täyttää 60-vuotta tammikuussa -79. Niin mä kuvittelin, että tämä on jo viimeisiä hetkiä, kun tämmöisiä kuvia otetaan, mutta sä olet ottanut Astrid vielä omasta isoäidistäkin, että ehkä se tosiaankin elää vielä tämä perinne. Eli Sulo pönöttää tässä kiikkustuolissaan olohuoneessaan ja olohuoneen pöytä on täynnä kukkakimppuja. Ja tämä todellakaan ei ole mikään ammattikuvaajan ottama, että Sulohan oli bussikuski eikä tiedä.. No hääkuvassaan ehkä käynyt aikoinaan ateljeessa, mutta siinä kaikki. Tämän on ottanut varmaan mun eno eli hänen poikansa, jolla oli varmastikin kamera jo tuohon aikaan. Ja sitten tässä on ihan hauska tämä toinenkin kuva, kun mitä mä luin tästä kukkien keskellä poseeraamisperinteestä merkkipäivänä, niin se usein meni sillein, että ensin otettiin se just tämä kuva, missä sankari on yksin kukkien keskellä ja sitten otettiin toinen, missä hän on perheenjäsenien kanssa, niin tässähän on sitten mun mummin, vaimonsa Helvin kanssa tässä toisessa kuvassa missä sitten näkyy vähemmän kukkia, mutta että jatkaa sitten semmoista vuosikymmenistä perinnettä tämäkin. En tiedä onko tietoista, tuskin.
A.M: Kyllä tänäkin päivänä on kyllä vahvasti läsnä. Ei kyllä samalla tavalla, mutta jos miettii rippikuvia ja ylioppilaskuvia, niin kyllä niissä aina halutaan, että siellä on se yksi iso ruusu, tai ainakin, että joku kuva on sen ruusun kanssa.
L.S: Niin.
A.M: Ja sitten onhan niin kuin hääkuvissakin todella tärkeätä se, että sulla on kimppu. En mä ole kuvannut varmaan ikinä morsianta, kenellä ei olisi ollut kimppua. Ja siihen panostetaan tosi paljon, että ne kimputhan saattaa maksaa helposti 100 euroa.
E.S: Saisikohan siinä jotenkin kivemmin ne kädetkin, jotka on aina hankala.
A.M: Hyvinkin.
E.S: Mutta tässä Leena sun isoisän kuvassa niin on jännää just tuo rajaus, ja mä tunnistan nuo omienkin isovanhempien 70-vuotis kuvista, että joskus näyttää siltä, että sen kukkameren saaminen siihen kuvaan on ollut melkein tärkeämpää kuin itse sankari, ja varsinkin kun ne kukat levittäytyy siihen lattialle ympärille ja pöydälle, niin sitten sitä tulee se koko miljöö, joka ei ole aina niin mietitty. Se olkkari tai mikä se nyt sattuu olemaan. No nykyäänhän tämä kuvien jakaminen on monella tavalla mahdollista ja varmaan yksi syy tulla ammattikuvaajalle kanssa, ja sitten niitä kuvia jaetaan, mutta miten Leena tollein 70-luvulla? Oliko noi myös kiitoskortteja vieraille?
L.S: On niitä saatettu. Mä en ole nähnyt semmoista kyllä mikä olisi niin kuin kiitoskorttina lähetty, mutta siis kyllä mä tiedän, että tämä kyseinen kuva on siis kaikilla mun lähisukulaisilla albumeissaan.
E.S: Eli siitä teetettiin ne tuplat, niin kuin silloin sanottiin. Tai triplat.
L.S: Kyllä. Ja kyllä mun isoäiti sitten piti leskeydyttyään tätä kehyksissä kirjahyllyssä tätä kyseistä kuvaa. Että vaikka siinä ei todella ole isoisä millään muotoa omimmillaan, että hänestä on yksi sellainenkin kuva missä hän poseeraa kannon nokassa jossain ihan hirveissä työrytkyissä ja näyttää tyytyväiseltä, niin se on niin kuin se kuva mitä mun äiti pitää kehyksissään, mutta sitten jotenkin isoäiti oli sitä sukupolvea, että oli jotenkin tärkeätä pitää tämän tyyppisiä kuvia esillä.
E.S: Joo varmaan tuohon on jonkin verran vaikuttanut sekin, kun ihmisten elinikä pitenee, niin se, että täyttää 50 tai 60, niin sillä kuvanotto hetkellä ei ehkä ole niin suurta merkitystä enää, tai sitten se juhlimisen tapakin on muuttunut, eli ehkä enemmän biletetään jossain tai tanssitaan tai muuten ja sitten se kuvaustilanne olisi ihan toisen tyyppinen, se muisto mikä siitä syntyy.
L.S: Niin en mä tiedä otattaako ihmiset syntymäpäivä kuvia.
A.M: Ei kyllä hirveästi.
E.S: Hei mutta sä voisit elvyttää. Ajattele, tuohon vaan vintagekuvat. Nykyään aika monet jutut tehdään pienellä ironialla tai twistillä, niin tavallaan tuommoinen vintage.
A.M: Semmoiseen kasarityyliin.
E.S: Joo.
A.M: Värivaloja ja.
E.S: Joo. Koska nostalgiahan on aina voimissaan.
A.M: Mutta se mitä kyllä kuvataan, niin on vanhusten, just nämä 70 ja 80, etenkin 80 kuvat, että jos siihen asti on päässyt, niin siinä vaiheessa sukulaiset alkavat jo miettimään, että.. Tosi karua, mutta että kyllä tästä tyypistä pitää nyt joku hyvä kuva saada vielä ennen kuin hän kuolee.
E.S: Nii’in, no keskimäärin elinikä Suomessa kai on 82-83.
A.M: Niin, että alkaa olemaan aika semmoisia viimeisiä hetkiä ja sitten etenkin, kun ei vanhukset oikein ole sellaisia, että ne ajattelisi, että nyt pitää saada otettua valokuvia, että esimerkiksi oman puolison mummu justiinsa melkein hävitti kaikki omat kuvansa, kun ajattelin että mitä nyt tämmöisiä turhia. Niin sitten se on semmoinen hyvä missä saa tavallaan vähän salaa ilman tämän henkilön suostumusta otettua tämän kuvan. Otetaan perhekuva siinä samalla, niin otetaan nyt sitten sustakin potretti.
E.S: Mutta ihanaa, se että ikääntyminen siivottaisiin pois kuvakulttuurista, olisi aika hurjaa, että mukava kuulla, että 80-vuotiskuvat on nousussa. Mitä sä olet Astrid tuonut mukanasi? Sä olet tuonut sen läppärillä tietenkin.
A.M: Joo mä tosiaankin, kun mä valkkasin näitä kuvia, niin yksi kuva oli semmoinen aivan selkeä, mikä on yksi mun lempparikuvia, mitä mä olen elämäni aikana ottanut. Mutta tämä kuva on siis tämmöinen vähän niin kuin puolidokumentaarinen. Tässä on hääparin pojat, eli heillä oli viisi poikaa ja he menivät maistraatissa naimisiin arkipäivänä ja sitten siinä lähdettiin ottamaan hääparista kuvia, mutta siinä alkuun otettiin heistä perhekuvia myöskin ja oltiin siinä jo oikeastaan lopeteltu ja sitten tämä hääpari sanoi pojille, että no niin nyt mennään hakemaan teille ne jäätelöt mitkä luvattiin. Eli tämä oli heille tämmöinen lahjontakeino millä nämä pojat saatiin sitten tyytyväisinä kuviin.
L.S: Se on tosi viehättävä.
A.M: Joo sitten mä ajattelin, että no hitsit, että jos mä tulen ottamaan tästä vielä pari kuvaa, että siitä voi tulla ihan siistiä ja tiedättekö, noi kävi hakemassa kaupasta jädet ja mä sitten vähän asettelin heitä, että menkää nyt vaikka nojailemaan tuohon seinään ja sitten syökää vaan. Unohtakaa, että mä olen tässä. Ja tämä on ihana siitä, miten antaumuksella noi kaikki fiilistelee tuota jätskiä.
E.S: Ja sitten toisaalta kertoo tästä hetkestä, miten ihmiset menevät naimisiin jo viiden lapsen vanhempina.
A.M: Niin.
E.S: Verrattuna johonkin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen.
A.M: Sehän olisi ollut ihan kauhistus joskus 100 vuotta sitten.
L.S: Joo ei, mutta hääpareilla harvemmin oli omia lapsia siinä hääkuvaustilanteessa, mutta
A.M: Kummilapsia saattoi olla.
L.S: Joo ja näitä.
E.S: Morsiusneitoja.
L.S: Niin ja siis on sellaisia esimerkkejä missä näitä joidenkin muiden lapsia on mukana siellä ateljeessa, mutta sitten on tietysti näitä just esimerkiksi 20-50-luvulta aikapaljon semmoisia niin kuin maalaishäitä missä on sitten joku kyläkuvaaja joka usein oli siis puoliammattilaisia. Teki jotain muuta päätöikseen, mutta sitten sivutoimena valokuvasi, että sitten se itse hääpotretti on otettu siellä talon pihalla jossakin, mutta sitten myös se semmoinen kuva missä koko se hääväki on siinä talon edessä ja siinähän oli tosi tarkkaa missä kukakin seisoi ja näin. Ja usein jos on sitten lapsia häissä, he ovat sitten siinä ihan edessä, morsiusparin edessä.
E.S: Tavallaan vieraiden määrällä kuvassa voitiin tallentaa se muisto, että oli suuret juhlat.
A.M: Mutta sitten toinen kuva minkä mä halusin, niin ihan tämmöinen jokin kuva hääparista. No tämä hääpari oli sellainen, että he olivat olleet vieraina yksissä toisissa häissä ja tämä sulhanen oli itseasiassa ollut toisissa häissä bestmanina ja sitä kautta he jo siellä häissä kysyi multa, että oletko sä ensi vuonna tämä ja tämä päivä vapaana, että sitten laitettiin jälkikäteen viestiä, että mä menen kuvaamaan myöskin heidän häät. Mikä on ihan tosi ihanaa, kun sä tunnet sitten tämän hääparin jo valmiiksi ja itseasiassa suurin osa varmaan nykyään mulla buukkaukset tulevat niin kuin vierailta, että he ovat tavanneet mut jo jossakin häissä ja sitten tykästynyt kuviin ja ihmiseen. Mutta tämä tilanne tässä oli semmoinen, että mä en nyt ihan tarkkaan muista oliko he kysynyt. Tämä on siis tämmöinen niin kuin autiotalo heidän juhlapaikan lähellä ja he olivat joko kysyneet tältä omistajalta luvan, tai etsinyt sen omistajan ja kysynyt luvan, että saadaanko me mennä tuonne sisälle ja kuvata siinä. Tai sitten en kyllä muista, että oliko sillain, että vaan kokeiltiin ovea, että pääseekö sinne. Tästäkin on jo niin monta vuotta, että ei voi muistaa ja sitten siinä vaiheessa, kun on kuvannut yli sadat häät, niin kaikki vähän sekoittuu yhdeksi mössöksi. Mutta kuvattiin siinä ulkona ja sitten mä sanoin, että no mennäänkö vielä tuonne sisälle katsomaan ja sitten siellä oli tosi makee valo, mikä siivilöityi tuosta noiden verhojen lävitse ja. Tämä on siis, kuten tuolla näkyy, että vihta seinällä roikkuu, niin tämä on siis sauna missä tämä on kuvattu.
E.S: Okei.
A.M: Ja siellä on vähän jotain Stockan paperikassia sun muuta, että ei tarvitse olla niin siloteltua, että joku olisi saattanut tuolta ottaa kaikki nämä härpäkkeet pois, mutta mun mielestä se on just se juttu mikä tässä on.
E.S: Nii ja pariskuntakin tykkäsi siis?
A.M: Joo.
E.S: Joo, eli varmaan jotain uniikkia haetaan vähintään sitten siinä miljöössä taustalla, vaikka mun mielestä heidän poseeraus on hyvin perinteinen ja ehkä tuo valonkäyttökin, mutta sitten sieltä löytyy takaa voi lukea niitä viestejä, että haa, nämä eivät olekaan kappelissa tai kirkollisessa tilassa, että mikähän tarina tässä on oikein taustalla, että onko nuo himosaunojia vai mikä. Koska kaikkihan saa yllättäviä merkityksiä. Mites Leena, miten tarkkaan sä olet meidän vähän vanhempien kokoelmakuvien taustoja, että minkälaisia ne kuvaustilanteet on, kun sitä omaa kameraa ei ole ollut ja ollaan oltu sitten sen kiertävän kyläkuvaajan armoilla ja valon armoilla ulkona ja?
L.S: Niin, no aika vähänhän niistä on mitään sellaista tarinaa luettavaksi, mutta ehkä niissä on just kanssa toi, että se kuvaaja pääsi ehkä sitten sillä tavalla lähemmäksi sitä kuvattavaa vihkiparia, että se kuvauspaikka, jos on just se kotipiha, niin on jo lähtökohtaisesti eri kuin mennä johonkin pelottavaan ateljeeseen. Niin ja ne kyläkuvaajathan kyllä usein oli siitä samalta kylältä, että ne kyllä myös jo saattoi hyvinkin olla tuttuja tälle morsiusparille niin, että se tilanne on varmaan ollut monellakin tapaa rennompi kuin. Ja sittenhän kun niillä ei ollut mitään omaa ateljeeta niillä kyläkuvaajilla, vaan ne saattoi just rakentaa jotain semmoiset studiomaiset olosuhteet sinne jonkun maalaistalon pihalle, niin että niissä joskus näkyy jotain täkkejä tai jotain ryijyjä, siis jotain kankaita mitä on viritetty sitten johonkin puiden oksille ja sitten niissä kuitenkin näkyy myös se, että siinä ollaan siellä puutarhassa. Niin jotenkin tuosta tuli mieleen jotain semmoisia kuvia, joita mä olen nähnyt, että just joku random kangas on viritetty johonkin taustakankaaksi ja.
E.S: Niin, että jälkikäteen kuvia katsoneita taitaa kiinnostaa semmoinen epätäydellisyys jotenkin. Vähän niin kuin noi silloin joskus, kun oli vinyylejä ne b-puolet.
L.S: Niinpä. Ja siis ne kyläkuvaajat tuli sitten rikkoneeksi sitä pönötyksen konventiota sen takia, että niillä vain ei ollut sitä mahdollisuutta siihen niin kuin hienon ateljeen pykäämiseen, mutta siitä huolimatta ne vihkiparit on aika vakavia niissä kuvissa.
A.M: Niin se on ollut ehkä aika semmoinen virallinen asia.
L.S: Niin, kyllä on ja sitten kun ajattelee mitä se naimisiinmeno nyt tarkoittikaan 20-luvulla, eli sä lähdet sieltä oman perheesi parista ja ryhdyt elämään sen jonkun toisen ihmisen kanssa. Se on ollut ihan erilainen taitekohta kuin vaikka sillä viisi lasta jo aikaan saaneella pariskunnalla, jotka ovat olleet iät ja ajat yhdessä. Onhan se ollut jännittävää se häätilanne sitten, kun se elämä muuttuu ihan toiseksi niiden jälkeen.
A.M: Se on ollut suuri taitekohta.
L.S: Niinpä.
A.M: Se mikä myöskin on muuttunut tosi paljon verrattuna tähän juhlakuvan historiaan, on se, että miten paljon niitä kuvia otetaan. Että ennen se on ollut nimenomaan se yksi kuva ja that’s it ja tänä päivänä hääpotrettejakin saatetaan ottaa 50, että kyllä sieltä tulee enemmän sellainen niin kuin tarinallinen tänä päivänä ja niiden ei tarvitse kaikkien olla sellaisia missä katsotaan kuvaan ja ollaan virallisesti vaan, voi olla just vaikka niin kuin selkäpuolelta otettuja kuvia tai ihan vaan detskukuvia jostakin kimpusta tai morsiamen selästä tai mistä tahansa tämmöisestä.
L.S: Niinpä.
E.S: Hei tähän loppuun vähän dataa, kuunnelkaapa miten yllättävä tutkimustulos vuodelta 2018. Ifolorin tutkimus: 68% suomalaisista kuvaa, koska haluaa tallentaa muistoja ja hetkiä joihin voi palata myöhemmin.
L.S: Kyllä.
E.S: No mä kiitän teitä Leena ja Astrid. Tämä oli Suomen valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcast. Tämän ja kaikki ne muut jaksot voit kuunnella Spotifysta tai Applen podcasteista. Ja nämä kuvat, joista me juteltiin, niitä oli tänään aika monta, läppärillä ja sitten ihan tuommoisessa kädessä pidettävässä punakantisessa albumissa, voi nähdä meidän museon nettisivuilla www.valokuvataiteenmuseo.fi. Ja siellä on myös muita linkkejä ja kuvia tämän jakson juhlakuvaus aiheeseen. Ja tämä jaksohan me tehtiin yhteistyössä Ifolorin kanssa. Kiitos.
L.S: Kiitos.
A.M: Kiitos paljon.
