Vieraina: Valokuvaaja, FT Leena Saraste sekä Valokuvataiteen museon kokoelma-amanuenssi Laura Gelmi.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa me puhutaan valokuvasta, tai pidetään melua kuvasta ylipäätään. Ja tässä jaksossa me puhutaan siitä millaista on ollut olla nainen ja valokuvaaja Suomessa. Täällä on vieraana meidän museon kokoelma-amanuenssi Laura Gelmi.
Laura Gelmi: Moikka.
Erja Salo: Uskallanko mä sanoa, että sä tunnet meidän 2,5 miljoonaa kuvaa lähes yhtä hyvin kuin sun taskut?
Laura Gelmi: Se on ehkä vähän liioittelua, mutta toivoisin tuntevani. Mutta vielä siellä on laatikoita avaamatta ja kiviä kääntämättä, mutta parhaani yritän.
E.S: Joo ja äänitearkisto menee siinä samalla.
L.G: Kyllä.
E.S: Sitten meillä on täällä Leena Saraste, valokuvataiteilija, tutkija, opettaja. Pistänkö vielä sellaisen tittelin kuin naisvalokuvaajien tienraivaaja. Olisiko vielä jotain?
Leena Saraste: Vaikka mitä. Joo kiitos.
E.S: Tervetuloa molemmat naiset.
L.G: Kiitos.
E.S: Olen Erja Salo, Valokuvataiteen museon yleisötyön intendentti. Ja ehkäpä mä olen ihan työkseni kiinnostunut kaikesta mikä alkaa sanalla valokuva. Hei nyt mua kiinnostaa, että kuka olisi se naisvalokuvaaja, joka kaikkien pitäisi tietää?
L.S: Niitähän on siis vaikka kuinka monta miljoonaa. Marja Vuorelainen, Salme Simanainen, Merja Salo, Ulla Jokisalo, Armi Laukkia, Marjukka Vainio. 80-luvun jälkeen tämä on röyhähtänyt tämä kenttä, näitä on valtavasti.
E.S: Sano joku ihan tuolta sadan vuoden takaa.
L.S: Itsestään selvä on Signe Brander tietysti ja sitten on monta hirveän hyvää tutkijanaista jotka on kuvannut, mutta ne ei tule sillä tavalla esille valokuvaajina.
E.S: No hei Laura meidän arkistovelho, kenet sä sanot?
L.G: No vielä ei tullut mainituksi -20-30-luvulta modernisti Emmi Fock, piti ateljeeta Turussa ja toi muun muassa tämmöisen glamourestetiikan muotokuvaukseen ja modernin naisen ihanteen, myös valokuva.
E.S: Eli pidetään mielessä nimet Emmi Fock ja Signe Brander. Nyt naiset Leena ja Laura, mä ojennan teille kuvayllärin, kuva ois kiva. Eli nyt saatte valokuvaprintin käteenne. Laura sä tiedät varmaan jotain enemmän tästä kuvasta, kun tämä on meidän museon kokoelmista.
L.G: Kyllä, eli kuvassa on Olga Albinsson ja kuva on otettu siinä vuosisadan taitteessa, ihan tarkkaa vuotta ei tiedetä, mutta 1899 -1903 välisenä aikana, jolloin Olga työskenteli Elin Saxelinin omistamassa Saxelinin kuvaamossa. Ja Olgan ikuisti tähän muotokuvaan toinen naiskollega eli Elin itse. Ja Olga on aika hyvä esimerkki naisesta joka teki tämmöisen elämän mittaisen uran ateljeevalokuvaajana. Eli hän siirtyi sitten täältä Saxelinilta myöhemmin Kalliossa toimineeseen Atelier Wahlströmiin, jonka hän myöhemmin myös omisti ja toimi valokuvaajana vuosikymmenen ajan.
E.S: Helsingissä oli siis kuvaamoja jo jonkun verran silloin 1800-luvun loppupuolella, eikö vaan. Missähän tämä Saxelinin kuvaamo on? Tiedätkö Laura siitä yhtään enempää?
L.G: Saxelinin kuvaamon osoite oli Aleksanterinkatu 46 eli Central Passage.
E.S: Hei mä tiedän tuon paikan, sehän on nykyään niin sanottu Mummotunneli.
L.S: Oliko se ylhäällä siellä, koska nämä ateljeethan alun perin oli päivänvalopaikkoja, joissa oli siis kattoikkunoita.
L.G: Todennäköisesti oli, mutta tarkempaa sijaintia meillä ei museolla ollut.
E.S: Mitä näistä kuvaamojen määristä ylipäätään silloin Helsingissä tiedetään ja tiedetäänkö esimerkiksi paljonko niissä työskenteli naisia.
L.G: Naisiahan työskenteli niissä tosi paljon. Meillä on museolla myös kerätty aika hyvin tätä kuvaamodataa meidän tietokantoihin. Ja selvittelin semmoisia lukuja kuin, että 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä peräti 30 uutta valokuvaamoa perustettiin Helsinkiin. Ja vauhti kasvoi, että 1910-luvulla perustettiin 60 uutta, ja seuraavalla vuosikymmenellä taas 60 uutta. Että lähemmäs 100 niitä varmasti oli. Osa tietenkin lakkasi ja osa jatkoi sitten toimintaansa ihan vuosikymmeniä eteenpäin, mutta valtaosassa oli töissä kyllä naisia.
E.S: Mites tämä naisen urapolku valokuvaajana tai mikä sen mahdollisti ylipäätään, että naisia oli tuolloin valokuvaajana? Osaatko Leena peilata, vaikka sä et ihan ole aloittanut 1800- luvun loppupuolella?
L.S: En ihan, mutta erittäin pitkään siis tämä naisten tulo ja yleensäkin ihmisten tulo valokuvausammattiin meni. Oppilas tietää, ensin tultiin johonkin studioon, ateliehen töihin ja lakaistiin lattioita ja sitten yleni polku kemikaalien sekoittajaksi ja sitten pääsi ehkä pimiöön töihin, kuvaamaan vasta hyvin myöhään. Koulutusta oli semmoisia viikonloppukursseja suunnilleen, että muun muassa Tyyne Savia ja Tyyne Böök, jotka oli näitä keskeisiä vuosisadan alkupuolen kuvaajia, niin ne koulutti toisia, niin kameraseuralaisia kuin ammattilaisiakin. Että ensimmäiset tämmöiset selvät muodolliset koulutusyritelmät oli 1935, alkoi taideteollisuuskeskuskoulussa, joka on nykyisen Aalto-yliopiston valokuvakoulutuksen edeltäjä ja sitä jatkui vuoteen -39, jolloin se loppui opiskelijoiden puutteeseen. Että siitä ei ole ollut sen jälkeen huolta kyllä, et se oli liian vaikea, ihmisillä oli hirveän heikko pohja.
E.S: Oliko se että naiset pystyi Suomessa kouluttautumaan silloin 30-luvulla, oliko se jotenkin poikkeuksellista muuhun Eurooppaan tai Pohjoismaihin verrattuna valokuva-alalla?
L.S: Mä en tiedä sitä muodollisen koulutuksen suhteen, mutta tämä oppilastie on ollut kaikkialla käytössä. Että mä luulen, että Suomessa on ehkä vähän enemmän ollut naisia kuin monessa muussa. Että se oli tämmöinen säädyllinen ammatti, että iso kamera kun on sun edessä, niin eihän kukaan uskalla lähestyä. Että postineiti joka on siellä tiskin takana aparaattiensa kanssa ja valokuvaaja joka on kanssa aparaattiensa kanssa, niin siinä on joku auktoriteetin häive, joka teki sen mahdolliseksi. Laura sä tunnet tämän Suomen tilanteen varmaan paremmin, että kuinka hyvin tätä naisvalokuvaajien osuutta on historiassa käsitelty?
L.G: No suomalaisen valokuvan historiaa ei ole läheskään kirjoitettu valmiiksi, tai perattu mitenkään läpikotaisin. Eli yksittäisiä naiskuvaajiahan on paljon tutkittu ja he ovat niitä keistä me puhutaan just tänään, koska me tiedämme heidät, mutta aika paljon olisi vielä tutkittavaa. Mutta jos mä vertaan naisvalokuvaajan asemaa vaikka muitten kuvataiteessa vaikuttaneiden naisten tilanteeseen, niin tilanne on ehkä parempi siitä johtuen, että valokuvaus ja valokuvatutkimus on aika nuori ala Suomessa. Eli ehkä tämmöisiä vakiintuneita kaanoneita tai sellaista ukkogalleriaa ei ehtinyt syntymään samalla tavalla ja myös naiset ovat olleet mukana kirjoittamassa tätä historiaa.
L.S: Mervi Auttihan on tehnyt sukulaisistaan Auttinneidit ikkunalla vai mikä sen hänen väitöskirjansa nimi on, että valokuvaajina toimineita naisia Rovaniemeltä.
L.G: Mutta kuitenkin moni nainen jäi myös anonyymiksi varsinkin näissä varhaisissa ateljee-kuvaajissa. Että tapanahan oli juuri näissä käyntikorttikuvissa, että niitä ei suinkaan signeerattu, vaan niissä oli pohjukkeessa tämä kuvaamon omistajan tiedot ja kuvaaja saattoi sitten olla ihan joku muu, ja tämän takia aika paljon meidänkin kokoelmassa on sitten näitä vanhoja kuvia atribuoitu mieskuvaajille jotka on todellisuudessa naisvalokuvaajien ottamia.
E.S: Tiedetäänkö me tästä kuvassa olevasta Olga Albinssonista mitään sellaista, että toimiko hän kuvaajana Helsingin ulkopuolellakin? Lähtikö nämä naiset tavallaan leivän, työn perässä ehkä kiertämäänkin?
L.G: Olga ei tietääkseni lähtenyt. Hän pysyi Helsingissä ja työskenteli myös tulevan miehensä Joseph Hartin kuvaamossa. Mutta oli aika yleistä kyllä, että lähettiin oppiin eri kuvaamoihin ympäri Suomea. Ja niihinhän lähdettiin nuorina tyttöinä 13-14 –vuotiaana, ja tyypillistä oli myös että tämmöinen palkkatyö muiden omistamissa ateljeeissa oli näitten nuorten ja naimattomien naisten työtä, kun sitten taas vähän myöhemmällä iällä tai vaikka perheellistyneen naisen oli sopivampaa sitten perustaa vaikka oma kuvaamo, koska siinä oli myös perheen yhdistäminen helpompaa tähän työelämään, kun kuvaamot usein toimi kotien yhteydessä.
E.S: Miksi me ylipäätään keskustellaan tämmöisestä aiheesta, kun millaista on ollut olla nainen ja valokuvaaja. Voihan sitä ajatella mitä se on nykyäänkin, niin onko jotain kuitenkin semmoista mitä vois ajatella, että naiset on tuonut kuvaamiseen tai onko jotain merkittäviä etappeja Suomessa? Näkyykö se aiheiden valinnassa tai?
L.S: Kyllä me mietittiin sitä tuossa joskus 80-luvun alussa, varmaan 70-luvun lopussa, että onko naisten ja miesten ottamilla kuvilla eroa. Ja tuota se mitä tässä äsken katsottiin, että miten otat kuvan, jos menet kameran taakse piiloon, ihmiset jäykistyy. Jos tulet kameran takaa esille, niin ihmiset naurahtaa. Ja yleensä kuvista, mallin ilmeestä näkyy aika usein onko siellä ollut nainen vai mies, koska nainen saattaa panna kameran jalustalle ja esiintyä itse siinä. Mies piileksii välineen takana helpommin. Tämä on tämmöinen karkea yleistys, mutta tuota sitten me pohdittiin vähän tällain ulgari freudilaisittain, että onko miesten ja naisten kuvien rakenteilla eroa ja tuota jotkut lahtelaiset opiskelijat väitti, että miesten kuvissa on aina polku sisään joka imee sinne ja naisten kuvissa voi olla sellainen poltsi keskellä, ja kuvaan ei pääse sisälle. Silloin kun kerran tehtiin valokuvalehteen kuvanumero koulutuksesta, siinä ei ollut yhtään tytön ottamaa kuvaa ja me ihmeteltiin sitä. Ja sitten todettiin, että ilmeisesti valitsijat ei vaan pitänyt niistä kuvista, koska hienoja kuvia oli tarjolla. Ja hyvin pian sen jälkeen pyydettiin ruotsalaiseen Fotografiska album -lehteen suomalaisten naisten kuvia. Ja mä rupesin miettimään ketkä on naisvalokuvaajia, mä en keksinyt mitenkään. Sitten mun piti tehdä lista hyvistä valokuvaajista ja sitten poimia pois miehet. Ja silloin siis vuonna -80, niin itseasiassa meitä oli neljä naista, jotka oli siis suunnilleen tätä nuorempaa ikäluokkaa, jotka ei ollut tällaisia ateljeekuvaajia. Neljä naista jotka oli ollut jollakin tavalla esillä, pitänyt oman näyttelyn tai osallistunut ryhmänäyttelyyn. Kolme vuotta myöhemmin me tehtiin naisten näyttely, niin meitä oli jo 27. Että se tapahtui hirveän nopeasti siinä 80-luvun alussa suunnilleen, naisistuminen.
E.S: Entä tutkimuksellisesta näkökulmasta, miten ylipäätään valokuvan historiankirjoitus on kohdellut naisia?
L.S: Hyvin.
E.S: Kerro siitä vähän lisää.
L.S: No siis näitä pioneerinaisia on, siis itseasiassa yksi valokuvan keksijöistä on norjalainen nainen jonka nimeä mä en muista kylläkään tällä hetkellä. Että hän ei ole kauheasti ollut esillä, koska siitä ei sitten tullut sen kummempaa. Niitä oli parikymmentä ihmistä jotka keksi valokuvausmenetelmän samoina aikoina suunnilleen ja sitten hyvin keskeisiä on Lady Hawarden Englannista ja Julia Margaret Cameron jotka on jokaisessa valokuvahistoriassa esillä. Ja sitten on Dorothea Lange ja sit nämä amerikkalaiset dokumenttikuvaajat muutkin ja sitten Life- lehden kuvaaja Margaret Bourge-White jotka on tosiaan sillain kansainvälisesti tunnettuja.
Äänitallenne:
Ester Harkio: Sitten minä pääsin universaaliin ennen joulua. No siellä oli kovin paljon apunaisia ja mä olin siis..
Pekka Kyytinen: Minä vuonna?
E.H: Se oli vuonna 1906, silloin minä olin 13-vuotias ja sitten tämä liikkeen omistaja Carl Klein, saksalainen etevä valokuvaaja kyllä. Hän tulee sitten ja katsoo, ei sinusta koskaan tule valokuvaajaa, että ompelija sinusta tulee. Joka oli minusta kauhistus, sillä minä ajattelin, että minä en sais suolaakaan leivälle ompelutyöllä, mutta sielläkin oli eräs hyvä ihminen. Hän oli levykorjailija ja hänen nimensä oli, tyttönimi oli Pääkkönen. Ja hän sanoi minulle, että kuule tällaisessa suuressa liikkeessä, ei täällä koskaan opi mitään. Sinun täytyy päästä johonkin pieneen liikkeeseen ja minä koitan nyt hankkia, kysellä ja hankkia, että pääsisit johonkin pienempään liikkeeseen.
P.K: Muistatteko henkilökohtaisesti sellaisen pienen episodin, kun oli kinastelua ja vähän kai riitaakin siitä, sopiiko nainen valokuvaajaksi vai ei.
E.H: Siitähän nyt on oikeastaan aina kiistelty, että sopiiko nainen mihinkään ammattimiehen rinnalla.
P.K: Mutta tämä on valokuvaajien piirissä ja tämän ammattikunnan piirissä, ihmeellistä kyllä joskus muodostunut suorastaan kiistakysymykseksi tämä asia.
E.H: Kyllä siitä on ollut paljon puhetta ja operatöörit oli aikaisemmin kokonaan mieshenkilöitä, jopa herrasmiehiä suorastaan ja eiköhän täällä Suomessa vaan ole tämä ammatti naisistunut ihan ensimmäisten joukossa.
P.K: Se voi olla.
Aili Heinonen: Kyllä.
E.H: Minä muistan, että minä olen joskus tällaisen jutun kuullut ja siinä on tullut ilmi, että Suomessa on valokuvausala naisistunut ja sehän oli meillä aika naisvoittoinen oikeastaan yhteen aikaan.
E.S: Tässä oli haastateltavana 67-vuotias valokuvaaja Ester Harkio ja välillä siellä kuulu toinen naisääni, eli valokuvaaja Aili Heinonen. Tervetuloa vaan muuten meidän museon äänitearkistoon, että sieltä löytyy 20 vuorokautta, 245 tuntia materiaalia, 250 valokuvaajalta ja paljon siinä olisi vielä tutkittavaa. Laura minkälainen valokuvaaja tämä haastateltu Ester Harkio oli? Mitä me tiedetään hänestä?
L.G: Harkiolle valokuvaus oli ainakin lapsuuden haave. Hän kertoo aikaisemmin tässä haastattelussaan, että hän ei ajautunut pakosta tai sattumalta alalle, vaan tosiaan 6-vuotiaana jo ilmoitti haluavansa valokuvaajaksi ja määrätietoisesti sitä kohti sitten pyrki. Hän kiersi valtavan määrän eri kuvaamoita joissa oli opissa ympäri Suomen. Ja 22-vuotiaana osti sitten Helsinkiläisestä atelier Modernista puolet isänsä rahallisella avustuksella ja ryhtyi sitten muotokuvaajaksi ja ateljeekuvaajaksi.
E.S: Mitä sulla Leena tuli mieleen tästä haastattelupätkästä?
L.S: Ei oikeastaan mitään erityisempää, koska se on hirveen tuttua. Että se tuota todella niin kuin esimerkiksi Victor Barsokevitsch joka on näitä suuria tunnettuja nimiä, niin hänhän nai itselleen ateljeen. Että se oli hänen vaimonsa ateljee alun perin, sitten vaimohan alkoi hoitamaan perhettä ja toki jossain määrin varmaan teki töitä siellä. Mutta pohja oli olemassa, että charmantti herrahenkilö pystyi hankkimaan itselleen firman tällä tavalla.
E.S: Barsokevitschän toimi Kuopiossa eikö vaan?
L.S: Joo.
E.S: Eli Helsinki ei ollut se ainoa paikka.
L.S: Ei, että näitähän oli siis ympäri Suomea toki, että erityisesti virkamiehistö kuvautti itseään hyvin runsaasti, että kyllä sitä tarvittiin.
E.S: Tampere, Turku, Viipurikin varmaan jossain vaiheessa oli kaupunki.
L.S: Erittäin suuri joo.
E.S: No mihin keskusteluun naisen asemasta Pekka Kyytinen tässä viittaa?
L.S: Noihan oli ihan kauheita, siis nämä Suomen Valokuvaaja-lehden keskustelut. Että siellä miehet naputti siitä, että naiset on pilannut tämän alan. Että ne tekee niin surkean halvalla töitä, että miehellä ei ole asiaa sinne suunnilleen ja että naisia on aivan liikaa ja mitä kaikkea. Ja siellähän nyt sitten hiljalleen myöhemmin rupesi tulemaan vähän kohennusta, että Hilja Raviniemi, joka oli keskeinen amatöörivalokuvaajaliikkeen toimija ja kemistimaisteri itse, niin hänellä oli sitten vähän parempi itseluottamus siinä ja hän perusti kameraseuraan tyttöjen kerhon ja hän haastatteli muun muassa näitä naiskuvaajia, että ihan siinä oli semmoinen sarja naisvalokuvaajista, joka oli ihan kiinnostavaa luettavaa 50-luvulla.
E.S: Sä olet Leena tehnyt väitöskirjan just kameraseuran vaiheista, minkälainen seura tämä kameraseura oli?
L.S: Se oli oikeastaan tästä harrastajakuvauksesta laajemminkin, mutta Suomessahan oli, siis ensimmäinen oli Amatörfotografklubben, joka alun perin oli vähän toisella nimellä, että se perustettiin 1889 tsaarin armollisella luvalla, ja se toimi pitkään ainoana. Että siinä oli suomenkielisiä jotka erottautui siitä sitten omaksensa ja tämä kaksoisjäsenyyskin oli hyvin yleistä koska ainoa tapa oppia valokuvausta varsinaisesti oli joko mennä oppitytöksi tai sitten mennä kerhoon, jossa jaettiin tietoja, kirjallisuutta tilattiin ulkomailta ja lehtiä, pidettiin kursseja. Että se oli hyvin tehokasta koulutusta, ja erittäin korkeatasoista työtä ihmiset teki siellä.
E.S: Mä muistan hyvin, kun me Valokuvataiteen museossa jokunen vuosi sitten osallistuttiin tämmöiseen 100 naista Wikipedia- hankkeeseen monen muun kulttuurilaitoksen ja museon kanssa. Jossa siis nimenmukaisesti tähdättiin siihen, että naiset sai enemmän artikkeleita Wikipediaan ja me Valokuvataiteen museona kirjoitettiin niitä tietenkin naisista ja sinne päätyi kahdeksan..
L.S: Ai sieltäkö ne tuli. Mä ajattelin hirveästi, että kuka on tehnyt.
E.S: Sustakin Leena Saraste kirjoitettiin ja muutamasta muusta. Mitä te ajattelette tällaisesta aika konkreettisesta tekemisestä, onko se paikallaan?
L.S: Mun mielestä olisi erittäin hyvä, että Wikipediaan yleensä ammattitaitoiset ihmiset tekisi artikkeleita vaikka miehistäkin. Ne on surkeita keskimäärin, että tota, mutta että todella hienoa, että sitten tulee myös näitä, koska kyllähän ihmiset tekee itsekin niitä, että ehkä miehet on ollut kunniahimoisempia siinä suhteessa, mutta jatkakaa ihmeessä tätä.
L.G: No ehkä sen lisäksi, että nostetaan nimiä, mikä on tärkeätä. Nykyisin on trendikästä tehdä 100 parasta naiskuvaajaa -listoja tai tämän tyyppisiä julkistuksia, mutta sen lisäksi mun mielestä tarvitaan kyllä ehkä vähän syvempää ymmärrystä ja tietoisuutta siitä, että miten se sukupuoli vaikuttaa tai vaikuttaako se siihen uraan ja mahdollisuuksiin. Me ollaan museona partnerina tämmöisessä kansainvälisessä Fast forward 2: Women in photography –hankkeessa, joka on brittiläisten aloittama tutkimusprojekti ja se sai alkunsa huomiosta, että naisvalokuvaajien urat ei etene samaan tahtiin kuin miesvalokuvaajien siitä huolimatta, että heitä on yhtä paljon tai jopa enemmän alalla. Ja käytännössä tämän hankkeen tavoite on saada naiskuvaajat uutisiin ja historiankirjoihin ja luoda tämmöinen globaali naisvalokuvaajien verkosto. Meitä on tässä 7 kumppania, kuudesta maasta ja Suomen valokuvataiteen museo mukana. Syksyllä marraskuussa on hankkeen päätöskonferenssi Tate Modernissa, jota kyllä innolla odotan.
E.S: Nyt me katsotaan jotain kuvaa minkä te olette halunnut tuoda mukananne. Joku naiskuvaajan ottama kuva, joka teille just tänään merkitsi jotain. Minkälainen kuva sulla on Laura?
L.G: Mä valitsin täältä Instagramin kuvavirrasta Lotta Sulinin ottaman kuvan.
E.S: Siinä on nainen tiskikoneessa, eläinkuosi päällä.
L.G: Joo.
E.S: Onko sun mielestä siinä jotain semmoista. Okei me tiedetään, että se on naisen ottama kuva, mutta näkyykö se siinä jollain tavalla tai onko sillä ylipäätään mitään merkitystä?
L.G: No ensin kun mä näin tämän kuvan, niin mä ajattelin, että aa tässä on kyse tämmöisestä kameralle tapahtuvasta performanssista tai leikistä tai jostain sen tyyppisestä, johon valokuvaaja itse on ryhtynyt. Mutta me itse asiassa museolla tallennettiin kokoelmiin näitä Lotan kuvia enemmänkin ja päästiin haastattelemaan Lottaa työskentelystään, niin kävi ilmi, että hän kutsuu ystäviään malleiksi ja stailaa heitä ja tekee heille vaatteet ja saa hyvin voimakkaan visuaalisen idean siitä millaisen kuvan haluaa toteuttaa, ja sitten käytännössä ohjaa mallinsa siihen. Tämä on oikeastaan kuvasarja, jossa tämmöinen villiksi heittäytynyt kotiäiti leikkii muussa kodin ympäristössä ja ainakin mä ajattelen, että se, että Lotta taitaa olla 16- vai 17-vuotias medialukion kasvatti eli nuori valokuvaaja, niin heillä on varmaan tässä ihan erityinen luottamus ja hauska meininki näitä kuvia ottaessa ystävien kanssa.
L.S: Mulla on ihan päinvastainen esimerkki, mä en edes pysty näyttämään sitä. Ja mä luulen, että hirveän suuri osa voimakkaista kuvista on erittäin epäluotettavia, että onko niitä edes olemassa. Me muistetaan, mutta ei pystytä todistamaan. Mutta Lis Carpelan joka on ikätoverini, niin hän kuvasi oman synnytyksensä ja siitä levisi juttu, että se on julkaistu Lifessa, mut se ei taida pitää paikkaansa. Mutta että kuvata oma synnytyksensä, että tehkääpä perässä. Että kuulin eilen, rupesin tarkistamaan että onko se oikeasti olemassa. Onko se oikeasti julkaistu, koska kaikki siitä kohisi silloin 60-luvulla ja se on julkaistu siis kyllä yhdessä lehdessä, ainakin Suomessa. Ja sitten kuulin selityksen myös, että miten se oli mahdollista. Että nykyään siis kyllähän tuolla puhelimella kuvaa melkein olosuhteissa kun olosuhteissa, kun joku sen käteen lykkää. Mutta hän oli kaukaa viisas ja se laitettiin jalustalle etukäteen, että hänen ei tarvinnut siinä sitten enää ähertää muuta kun lankalaukaisijalla ottaa. Mutta se on aito kuva muistissani ja monen muun muistissa, että kyllä mun ikäluokkani tuntee sen kuvan. Mutta harva on sitä nähnyt.
E.S: Hei kiitos teille Leena Saraste ja Laura Gelmi ja kiitos kuulijalle. Tämä oli Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –Podcast. Löydät tämän ja muut jaksot osoitteesta wwwvalokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple -Podcastestä. Hei kiva kun kuuntelit.
