Vieraina: Mediapersoona Liisa Vääriskoski sekä Valokuvataiteen museon kokoelmaintendentti Anni Wallenius.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa pidetään ääntä kuvasta. Tänään me puhutaan omakuvista ja selfieistä. Milloin omakuva on selfie, milloin se on taideprojekti tai milloin se on performanssi. Tässä jaksossa meillä on vieraana Liisa Vääriskoski joka tunnetaan myös eräänlaisena performanssihahmona, nimeltä Munalissu. Itseasiassa kumpi sä olet nyt? Liisa vai Munalissu?
Liisa Vääriskoski: No täällä paikan päällä on ihan Liisa Vääriskoski eli omana itsenäni olen tässä läsnä.
E.S: Eli mä kutsun sua Liisaksi nyt?
L.V: Joo. Munalissu jäi kotia.
E.S: Ja sitten meillä on Anni Wallenius, joka on Valokuvataiteen museon kokoelmaintendentti eli varsinainen asiantuntija. Oletko?
Anni Wallenius: No siitä voi olla montaa mieltä, mutta museolta kuitenkin.
E.S: Ja minä olen Erja Salo ja mikähän mun suhde on omakuviin. Se on aika pitkäkestoinen ja seesteinen. Että mä olen ehkä joskus 10 vuotta sitten ottanut mielestäni hyvän selfien ja se on nyt jämähtänyt sinne someen. En ole vaihtanut sitä.
E.S: Liisa, miksi sä itse kutsut kuvia Munalissusta, onko ne omakuvia?
L.V: No mä en ehkä käyttäisi sitä termiä kuitenkaan, että mä en näe Munalissun kuvissa täysin omaa itseäni. Ja vielä mitä enemmän se hahmo on kehittynyt, niin sitä vähemmän siellä on sitä mun omaa minuutta. Että totta kai niistä kuvista kumpuaa tosi paljon semmoinen mun oma kokemus maailmasta ja tunteet ja pelot ja arvot ja haaveet, mutta ehkä ne on enemmän semmoisia luovuusimpulsseja. Ehkä siksi mä niitä kutsuisin, joissa mä käytän omaa kehoa instrumenttina.
E.S: Entä Anni, sä työskentelet museolla, Valokuvataiteen museolla muun muassa sometallennus –hankkeissa, joissa kartoitetaan nykykuvaa ja kuvakulttuuria ja yksi näistä hankkeista on ollut Insta_Suomi, jossa dokumentoitiin suomalaisten Instagram-käyttäjien kuvia. Millainen on nyt se kaikkien tyypillisin Instaselfie?
A.W: Mä sanoisin että ei sellaista olekaan, että meillä on kaikenlaisia käsityksiä siitä. Helposti kun puhutaan Instaselfiestä, niin ihmisille tulee jonkinnäköinen stereotyyppinen käsitys. Heti joku kuva pulpahtaa mieleen, mutta loppujen lopuksi todellisuus on paljon ihmeellisempää kuin meidän ennakkoluulot siitä myöskin Instagramissa että sanoisin että pikemminkin Instagramin selfiekulttuurille tai mille vaan kuvakulttuurille ominaisinta on se vaihtoehtojen ja versioiden loputon monipuolisuus.
E.S: No niin nyt mulla on täällä tämmöinen kuva mukana joka on joko ikoninen tai sitten me ikonisoidaan se tässä. Eli olkaapa hyvät.
L.V: Mahtavaa.
E.S: Hei ihan vaan sitten semmoisilla lyhyiden virkkeiden tasolla assosioidaan. Mitä te näette tässä? Liisa mitä sä näet?
L.V: Tissit. Mun pitää vähän tätä miettiä. Iiu Susirajaa kyllä mietin viimeksi tänään.
E.S: Anni, mitä sä näet?
A.W: Joo sama juttu että tunnistan tekijän ja tunnistan hahmon, mutta kuvassa on nainen, iso nainen kotona ja täällä on aika siistiä ja tavallista, mutta sitten yllättävä elementti on harja joka on tämän naisen rintojen alla poikittain, tuon kuvan poikki.
E.S: No nyt on tissit ja rinnat mainittu. Mitäs muuta voisi löytää?
A.W: Mä löydän ryijyn seinältä.
L.V: Niin, hyvin tämmöinen arkinen ja realistinen miljöö ja tunnelma, taiteilijan teoksia kun tietää niin tiedostaa, että tämä on omakuva. Ehkä epätyypillinen jollain tasolla.
A.W: Joo henkilö katsoo suoraan kameraan eli suoraan kun meihin katsojiin tässä. Aika vakavalla semmoisella, niin mä sanoisin että perusilmeellä, mutta en tiedä oletteko samaa mieltä.
L.V: Aika pokerinaama, mutta silti joku semmoinen hyvin hersyvä huumori paistaa.
E.S: Mikä siinä on semmoista, että se on niin sanottu perusilme?
L.V: Lihakset lepää.
A.W: Joo ja itseasiassa nyt kun tarkemmin katsoo, niin hän ei ehkä katsokaan ihan suoraan meitä, eli ihan suoraan kameraan, vaan sen ohi siitä. Eli jotain sellaista mitä me ei nähdä.
E.S: Niin tämä kuva oli siis Iiu Susirajan kuva, jonka te molemmat tunnistittekin. Eli tuttu kuva, nimeltään Luuta, ja sarjasta Hyvä käytös. Kuuluu muun muassa Valokuvataiteen museon kokoelmiin. Ajattelitteko kummatkaan sillä tavalla, että tässä nyt Iiu Susiraja ihan itse?
A.W: No joo ja ei. Siis että molemmat tunnistettiin taiteilija ja ehkä tiedetään, että hän käyttää muutenkin, että tämä kuva ei ole mitenkään poikkeus, vaan hän käyttää itseään kuvissaan, mutta ei tämä varmaankaan muotokuva ole tai omakuva sillä lailla. En tiedä.
L.V: Niin kyllä mäkin voisin tulkita, että tässä on kuitenkin, semmonen omanlainen performatiivisuus taustalla.
E.S: Iiu Susiraja on joskus sanonut, että nämä kuvat syntyy melkein puolivahingossa. Lähtee jostain esineistä liikkeelle. Liisa, miten Munalissu syntyi tai mikä oli eka kuva jossa Munalissu esiintyi?
L.V: No Munalissulla ei sinänsä ole mitään semmoista tarkkaa syntymäpäivää. Se on jotenkin kasvanut hiljalleen ja oikeastaan aika kun orgaanisesti, että ennen Munalissua oli Monalissu.
E.S: Mona?
L.V: Monalissu. Joo ja se oli sitten puhtaasti mun tämmöinen oma sanotaanko taideterapeuttinen muoto ja tapa viihdyttää itseäni. Sitten kun se jotenkin kasvoi ja ihmisten reaktioista mä vasta havahduin siihen, että mä olen luonut jonkun tämmöisen performanssihahmon ja niin sitten se pieni vokaali vaihtui toiseksi ja siitä syntyi Munalissu.
E.S: Onko jotain mitä sä et vois taiteilijana tehdä ilman tätä Monalissua tai Munalissua?
L.V: No kyllä toisaalta Munalissu jotenkin opettaa myös Liisa Vääriskoskea ja auttaa rikkomaan Liisan semmoisia omia rajoja ja ehkä Liisa uskaltaa heittäytyä paremmin Munalissun kautta. Mutta en mä näkisi että olisi jotain asiaa mitä mä en vois tehdä ilman Munalissua, että leikkikavereita tässä ikään kuin ollaan ja käsi kädessä kuljetaan.
A.W: Bestiksiä.
L.V: Bestikset.
E.S: No me nyt tässä puhutaan omakuvista tai selfieistä, niin Anni kerro meille mikä on maailman kuuluisin omakuva?
A.W: No siihen ei ehkä ole mitään absoluuttista vastausta, mutta onhan noita tunnettuja omakuvan tekijöitä ollut renessanssista alkaen, ja esimerkiksi vaikka Frida Kahlo on ehkä tämmöinen taiteilija joka tulee aika monella mieleen ja jossa, en tiedä onko Liisaa inspiroinut, mutta etenkin tämmöiset erilaisten muutenkin kun vaan esittävyyden kautta lähestytty sitä omakuvaa, niin siinä voi olla ehkä jotain yhteistä sielunsiskoutta.
L.V: Mä en tiedä onko se oikeastaan ollut koskaan mikään esikuva mulle, mutta kyllä mä olen suureen arvoon pistänyt semmoisen upean surrealismin mikä niistä välittyy.
E.S: No entä milloin on sanottu ekan kerran selfie? Mikä sen sanan historia on?
A.W: No selfie, siis sehän on vaan slangiversio sanasta self-portrait, että internetlähteet on sitä mieltä että tässä nykymerkityksessä sitä käytettiin ensimmäisen kerran Australiassa 2000-luvun alkupuolella, eli viittaamaan tällaiseen itse otettuun, jollain mobiililaitteella kuvattuun, verkossa jaettuun omakuvaan. Mutta se että koska joku on ensimmäisen kerran sanonut selfie, niin sitä me ei ehkä saada selville ja sitten taas tämmöisenä ilmiönä niin ehkä, jos ne ensimmäiset maininnat löytyy sieltä tämän vuosituhannen alusta, niin siinä 2010-luvulle tultaessa alettiin olla siellä selfiebuumin harjalla ehkä. Että esimerkiksi 2013 Isossa-Britanniassa selfie valittiin vuoden sanaksi ja Suomessakin käytiin keskustelua siitä pitäisikö keksiä suomenkielinen versio, voidaanko me käyttää tätä englanninkielistä selfie. Pitäisikö puhua meitsiestä esimerkiksi, niin kuin Kotimaisten kielten keskus Kotus ehdotti.
E.S: Mutta siis liittyykö se siihen että kun kännyköihin tuli se ominaisuus et se näyttö kääntyy?
A.W: Kyllähän se on yksi niistä ratkaisevista jutuista tässä, että minkä takia se selfien ottaminen tuli niin helpoksi ja innostavaksi. 2010 taisi tulla iPhoneen etukamera jota nykyisin kutsutaan selfie-kameraksi ja se oli tietysti iso käännekohta.
E.S: Sanoit että Munalissua ennen oli Monalissu, niin oliko Monalissukin jo Instassa niinku Munalissu?
L.V: Monalissu oli Instassa, kyllä joo.
E.S: Eli aina on alustana ollut Insta. Mikä siinä on niin toimivaa? Että miksi Munalissu on parhaimmillaan just Instassa?
L.V: Ehkä se on, Munalissu on jotenkin niin impulsiivinen projekti, että se alusta sopii siihen musta vallan mainiosti, ja se on myös ollut semmoinen oiva taiteen demokratisoija mulle. Mulla oo mitään semmoista vakavasti otettavaa taidekoulutusta taustalla, et se on niin kun antanut mulle luvan ohittaa semmoiset ikään kuin taiteen portinvartijat.
E.S: Kun sä sanot, että Munalissu on impulsiivinen niin onko ne siis jotain mielettömän lyhyitä, että sen jälkeen kun sä olet syönyt kookosjogurtin tai juonut rasvakahvin, niin hups sieltä tulee vaan Munalissu ja pari minuuttia, ja sä julkaiset sen Instassa. Vai mitä se impulsiivisuus tarkoittaa?
L.V: No Instagramin stoori ominaisuuden myötä se on myös näin, kyllä. Ja kyllä ne ideat tulee tosi impulsiivisesti mulla. Ja mulla ei oikeastaan, niin kuin Munalissulla ei semmoisia esikuvia ole, että ne ideat kasvaa jossain semmoisessa oudossa tyhjiössä tuolla. Että totta kai mä varmasti alitajuisesti poimin itsestäni ja ympäröivästä maailmasta kaikenlaista inspiraatiovirikettä mutta aika hyvin nopealla tempolla.
E.S: Entä tunsitko sä Anni jo Monalissun vai onko Munalissu vaan tuttu?
A.W: Munalissu on tuttu. Olen seuraaja.
E.S: Pystyisitkö sä sanomaan, että mitä sellaista Instakuville tyypillistä ehkä Munalissun olemisessa siellä Instassa on? Pystytkö sä analysoimaan sitä?
A.W: Mä ehkä edelleen vähän vierastan sitä ajatusta jostain Instagramille tyypillisesti selkeästä jostain piirteestä, mutta totta kai just ne asiat mitä Liisa mainitsi, että toimitaan aika nopeasti, ollaan hyvin tietoisia siitä visuaalisesta, ja samaan aikaan löydetään jotain ihan uutta ja omaa, jolla voidaan erottautua siellä alustalla muista. Ja sitten toisaalta fiksusti jotenkin hyödynnetään kaikkea sitä visuaalista kulttuuria ja tätä maailmaa jossa me kaikki eletään, että sillä lailla se on aika hieno jotenkin kiteymä tästä meidän ajan visuaalisuudesta ja Instagraminkin estetiikasta.
E.S: Omakuvaa kai joskus sanotaan, että se on aika epäpoliittinen kun se on minä, minä ja minä, mutta Munalissu on välillä saanut ihan yhteiskunnallisiakin merkityksiä, on mainittu sana feministi ja muut. Onko Munalissulla joku viesti? Ketkä on Munalissun kansanjoukot?
L.V: Kaikki. Kyllä Munalissu on tarkoitettu kaikille ja samalla ei kenellekään. Ja Munalissu on tämmöinen oodi naisen vapautuneisuudelle. Munalissu ajattelee, että naiseuden voima lähtee nimenomaan nautinnosta ja meidän naisten tämmöistä seksuaalista nautinnon tilaa sitä on hirveästi kontrolloitu ja sorrettu ajan saatossa ja tuputettu tilalle semmoista heteronormatiivista toisten halujen miellyttämistä. Että Munalissu haluaa ottaa sen tilan takaisin anteeksi pyytelemättä.
E.S: Haluatko sä myös viihdyttää?
L.V: Kyllä mä haluan myös ihan rehellisesti viihdyttää. Semmoinen kepeä taide on mun mielestä hyvin aliarvostettua.
A.W: Ja musta tuntuu että se on semmoista vähän niin kuin hurjaa leikkiä. Jotenkin se Munalissun meininki, että samaan aikaan ollaan vähän vaarallisilla vesillä ja huumori on aina mukana, mutta se voi olla yllättävää. Tehdään nopeita äkkikäännöksiä.
L.V: Se huumori on joo aina siellä läsnä. Ja Munalissun agendana on myös yllättää ja herätellä ihmisten psyykeitä jollain tapaa.
E.S: Onko Munalissu koskaan tahtomattaan loukannut ketään tai onko Munalissu tullut väärinymmärretyksi? Osaatko sä sanoa jotain vastaanotosta tai palautteesta?
L.V: No päällisin puolin vastaanotto on kyllä ollut todella positiivista. Että semmoiselta vihapostilta on vältytty. Mutta totta kai varmaan selän takana kuhistaan ja monelle voi olla myös aika häilyvä se raja, että kuka on Munalissu ja kuka on Liisa Vääriskoski, että semmoisesta sekaannuksesta voi ehkä aiheutua jonkinlaisia, myös negatiivisia tuntemuksia. Ja myös se jotenkin tässä yhteiskunnassa monia näyttää ärsyttävän semmoinen naisen oman tilan otto. Sitähän Munalissu tekee nöyristelemättä.
E.S: No jos Munalissu voimauttaa, niin voimautuuko myös Liisa Vääriskoski Munalissusta?
L.V: Kyllä Munalissu opettaa myös Liisa Vääriskoskea. Niistä semmoisista omista rajoittuneisuuksista ja peloista ja vaikeista tunteista.
E.S: Olisiko Munalissu voinut olla 1990-luvun alussa?
L.V: Mä en osaa sanoa. Mitä Anni on mieltä?
A.W: No en tiedä. Siis sinänsähän Suomessa jotenkin tämä verkon omakuvakulttuuri on itse asiassa vanhempaa kuin melkein missään muualla. Koska meillä on ollut IRC-Galleria niin varhain, ei nyt vielä 90-luvulla, mutta ihan siinä 2000-luvun alussa jolloin semmoinen, verkkoon tuotetut omakuvat ja sitten sillä visuaalisuudella leikkiminen ja sen oman, no siellä ehkä enemmän ihan oikeasti oman identiteetin työstäminen, kun sitten sen tyyppinen projekti kun Munalissu, niin oli tosi vahvasti osa melkein kokonaisen sukupolven elämää. Että omakuvien kanssa työskentely oli semmoinen melkein yhden kokonaisen sukupolven läpäisevä kokemus.
L.V: Kyllä, se on myös itselle tuttu alusta, tämä IRC-Galleria.
E.S: Eli sieltä se on alkanut. No kokeillaan sitten olisiko Munalissu voinut olla 1900-luvun alussa? Impulsiivista performanssia.
L.V: Tuntuu aika rohkealta siihen aikaan nähden.
A.W: Toisaalta sitten taas valokuva ja rohkeat ideat ja kaikenlainen visuaalinen leikkiminen, niin ne on kulkenut käsi kädessä aika pitkään, että ehkä sillä ei olisi ollut tämmöistä julkista areenaa niin kuin Instagram, mutta voin hyvin kuvitella. Myös tiedetään että hyvin monen tyyppistä villiä, hurjaa valokuvaleikkiä on harrastettu jo 1800-luvullakin.
E.S: Nettiä ei ollut 1900-luvun alussa, kerrottakoon se kaikille.
L.V: Ei ollut ei. Kirjekyyhkyt tuolla lenteli.
A.W: Joo ei, mutta sitten taas esimerkiksi valokuvapostikortit oli semmoinen tapa millä aika isostikin saattoi joku yksi kuva-aihe levitä, että niitä asioita mitkä nyt tapahtuu toisella lailla, niin niillä on ollut jonkin näköisiä ilmenemismuotoja sitten toisissa medioissa aikaisemmin.
L.V: Vielä noista, siitä mitä Munalissu haluaa viestiä, se nyt jäi vähän kesken. Mä haluisin vielä palata siihen. Et Munalissuhan on myös aika provosoiva hahmo ja se voi myös hämmentää ja herättää, että mitä se tarkoittaa. Että mulle se on myös semmoista herättelyä semmoisesta brunssikuvien ja täydellisen meikkipohjan maailmasta ja sosiaaliselle medialle tosi tyypillisen tämmöistä todella rakennetun identiteetin kanssa painimista, ja Munalissu haluaa kyseenalaistaa et mitä muutakin se vois olla ja mitä siellä kuoren alla on.
E.S: Munalissulla on ollut pari sellaista provokaatiota tai kuvaa, että Insta on ihan sensuroinut. Toisessa Munalissu on nuollut pillutikkaria ja toisessa on liidellyt lokki, jolla on dildo ja aurinkolasit.
L.V: Näin on päässyt käymään joo. Toki onhan se Instagramin sensuuri omalla tavallaan todella naurettavaa ja ristiriitaista. Toki mulla on myös ymmärrystä sitä kohtaan ja harmillista, mutta toisaalta ei Munalissulla ehkä ole semmoista tarvetta kuitenkaan ylittää sitä sensuurirajaa.
E.S: Anni, Valokuvataiteen museo tallentaa valokuvakulttuuria. Olisiko meidän aika ehkä tallentaa toi Munalissun pillutikkarikuva meidän kokoelmiin. Olisiko mahdollista?
A.W: Todellakin sehän olisi ihan mahtavaa, jos me saataisi se kokoelmiin.
E.S: Tämä on voitto.
L.V: Te saatte sen.
A.W: Silloin kun museo valmisteli tätä meidän Instagram- tallennusprojektia, me kysyttiin museon yleisöltä somessa, että keitä heidän mielestään meidän pitäisi tallentaa. Eli Instagramissa pyydettiin yleisöä ehdottamaan Instaajia joiden paikka olisi museossa. Eli jotka heidän mielestään olisi jollain tavalla niin kiinnostavia, että meidän pitäisi tallentaa ikuisuutta varten museon kokoelmiin ja Munalissua ehdotettiin kyllä moneen kertaan. Että silloin vaan keskityttiin enemmän stillkuvia kuvaaviin ja jakaviin tileihin, niin sen takia ei tallennettu, mutta mahtavaa jos nyt saadaan Munalissu myös talteen museon kokoelmiin.
L.V: Hauskaa kuulla.
E.S: Ja arvaas mitä silloin tapahtuu kun pääsee jonkun museon kokoelmiin?
L.V: Mitä?
E.S: Silloin tullaan kirjoittamaan gradutöitä ja akateemisia tutkimuksia joskus vielä Munalissusta.
L.V: Hurraa! Jihuu! Munalissugradu.
E.S: Pääset taiteen kaanoniin.
L.V: Aikamoista.
E.S: No nyt kuullaan arkistonauha eli äänitys vuodelta 1996, jossa puhuu valokuvataiteilija Raakel Kuukka teoksestaan Luonnos muotokuvaksi raskauden aikana.
Äänitallenne:
Tämä kuva kuuluu sarjaan 'Luonnos muotokuvaksi raskauden aikana' vuodelta 96 ja tuolloin 90-luvun puolivälissä useammat, yleensä naisvalokuvaajat käänsivät kameran itseensä päin ja tässä teen sen saman. Elikkä olen itse kuvannut nämä kaikki kuvat ja tämä lähtökohta oli se, et mä olin todellakin raskaana ja yleensä tämä raskaana olevien naisten kuvasto tuntui sellaiselta liian eteeriseltä ja ulkoapäin nähdyltä, ja halusin tehdä niin kuin oman ehkä vähän jopa provokatiivinen sarjan ja tanssillisen sarjan tästä aiheesta. Koko sarja on kuvattu meidän Ruoholahdessa sijaitsevan kotimme keittiön sohvalla, että meillä todella oli tämmöinen punainen sohva ja kaikki kuvat on myös otettu luonnonvalossa, ehkä noin puolen vuoden aikana. Että mulla oli joku idea, jota sitten ryhdyin toteuttamaan ja ne on erilaisia tunteita, huudahduksia, lauseita ja kaikki on tehty kuvin.
E.S: Anni miksi etenkin naistaiteilijat otti omakuvan omakseen 1990-luvulla?
A.W: No varmaan just mitä Raakel Kuukka tuossa sanoi, että tunsi tarvetta tämmöiselle vastakuvien tekemiselle ja toisaalta sen ikään kuin naisen kuvaamisen ottamiselle omiin käsiin, naistekijöiden käsiin. Että sillä lailla oikeastaan hauskaa miten hyvin tämä, oliko tämä 90-luvun puolestavälistä, niin tämä nauha resonoi sen kanssa mitä me puhutaan tässä. Oikeastaan onko se sitten vähän paradoksaalista, että tämä teema on edelleen ihan yhtä ajankohtainen, että niille vastakuville on tarvetta ja käykö niin, että joka genressä tai joka alustalla tämä pitää käydä aina uudestaan. Että jos nyt tässä Raakel Kuukka puhuu tästä, että valokuvataiteen kentällä naistaiteilijat halusi tehdä muutoksen. Ja nyt sitten puhutaan vaikka Munalissu on sitä vastakuvaa tuolla Instagramissa, niin ikään kuin sama keskustelu on edelleen käynnissä.
E.S: Onko Munalissu feministi?
L.V: Kyllä. Totta kai.
E.S: Minkälainen feministi?
L.V: Munalissu ajaa kaikkien ihmisten oikeuksia ja tämmöisen intersektionaalisen feminismin myötä Munalissu on kyllä joutunut myös kysymään itseltään, että millaisessa feminismivalossa Munalissu näyttäytyy.
E.S: Entäs mitä Munalissu tekee seuraavaksi? Minne se on menossa tämä meidän Munalissu?
L.V: Oijoi, se on niin mysteeri, että siitä ei kyllä tiedä. Mutta Munalissu levittäytyy virtuaalimaailmasta fyysisiin tiloihin laajemmin.
E.S: Mitäs se tarkoittaa, bailuemäntänä vai mikä?
L.V: Ei bailuemäntänä. Näyttelyn muodossa ja performanssin, ehkä myöskin opetuksen muodossa. Ja myös Lissuperhe on kasvamassa eli uusia Lissuhahmoja on syntymässä. Mä en hirveästi halua sanella ehkä etukäteen, että mitä se tulee olemaan. Munalissu on kehittynyt ja muotoutunut jotenkin omalla painollaan, niin haluun pitää sen saman. Mutta ehkä seuraavaksi mä haluan antaa ääneni ja muodon semmoiselle herkkyydelle ja inhimillisyydelle tämmöisessä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa.
E.S: Kuulostaa hyvältä. Tämä alkaa tämmöisen museoihmisen näkökulmasta kuulostaa siltä, että meillä saattaa Anni olla joskus Munalissun retrospektiivi.
E.S: Mä tiedän, että te olette molemmat tuonut jonkun kuvan mukananne. Olettehan?
L.V: Joo. Se oli kyllä hirveän vaikeata, koska vaikka mä tuolla Instagram alustalla työskentelenkin, niin mä yritän siis välttää semmoista jatkuvaa kuvavirran pläräämistä. Että se voi olla myös hyvin kuormittavaa, mutta kyllä täällä puhelimessa nyt joku kuva on mukana.
E.S: No millaisen kuvan tai valitsit? Kerro meille siitä Liisa.
L.V: Tässä kuvassa on nuori nainen vaatehuoneessa ja hän poseeraa luonnollisen viehättävästi, mutta mikä tekee tästä kuvasta erikoisen on, että tämä nuori nainen onkin robotti. Lil Miguela on tämä robotti Instagram-artisti. Hän on malli ja muusikko ja hengaa julkkisten kanssa ja tekee töitä muotitaloille. Elää unelmaelämää.
A.W: On ehkä influensserikin.
L.V: Ehdottomasti, ehdottoman influensser. Että tuossa mun mielestä, tuossa projektissa tosi kiinnostavalla tavalla hämärtyy tuommonen todellisuuden ja fiktion raja. Ja toi sosiaalinen media on nykyään niin kiillotettua, että onko sillä enää edes väliä, että onko kuvassa oikea ihminen vai robotti.
A.W: Niin ja toisaalta sitten heti tulee mieleen se mikä me havaittiin, kun me tallennettiin museolle tätä suomalaista Instagramia. Että aika harvoin se ihan vaan katsomalla jotain kuvaa, niin kuin nyt me nähtiin toi kuva ensin ihan vaan kuvana, niin pystyt tulkitsemaan siitä kaikkia niitä ulottuvuuksia mitä siihen liittyy. Että melkein aina se ensioletus ja tulkinta menee pieleen, ja varmaan tämmöinen projekti just sitten leikkii sillä tai tutkii sitä ajatusta, että onko se sit oikeastaan ihan niin simppeliä se somekuvakaan.
E.S: Mitä sä olet Anni tuonut?
A.W: Munkin oli vähän vaikea valita, mutta mulla on selfie, ei oma selfie itsestäni vaan Instasta. Tosi tavallinen, ei kovin ehkä huolella suunniteltu kuva, jossa on käsitelty kaksi kuvaa samasta naisesta, samaan kuvaan. Ei mitenkään pistäisi ehkä tuolla Instan kuvavirrassa silmään, mutta tämän kuvan juju on siinä, että kuvassa oleva henkilö on käynyt vähän aikaa ennen tätä kuvan ottamista avanneleikkauksessa ja hänellä on tämmöinen avannepussi tässä lantiolla ja tämä kuva on niin kuin tämmöinen statement siitä, että en aio hävetä tai piilotella tätä tilannetta, vaan seison tässä ylpeästi omana itsenäni. Mä päädyin tähän kuvaan, en seuraa tätä tiliä, niin etsiskelemällä kuvia olisikohan se ollut #kehopositiivisuus, joka on yksi näistä ilmiöistä joita selvästi tunnistettiin siinä meidän Instatallennus-hankkeessa. Eli on tosi monenlaisia tapoja joilla somekäyttäjät jotenkin ottaa ne ehkä pinnallisena pidetyt, vaikka nyt selfien kuvatyypit ja muodot toisenlaiseen käyttöön. Ja se voi olla monenlaista aktivismia ja just nämä kehopositiivisuusliikkeet on esimerkiksi yksi tämmöinen aika vahva liike tuolla Instassa, jossa otetaan se selfie tämmöisen arkisen aktivismin välineeksi.
L.V: Joo, voimauttava kuvapari kyllä.
E.S: Onko toi kehopositiivisuus semmoinen teema tai tämä naisten nähdyksi tuleminen, että Munalissukin haluaa olla mukana siinä?
L.V: Ilman muuta se on ehdottoman tärkeätä, ja hienosti myös tämä selfiekulttuuri ehkä nimenomaan mahdollistaa siihen, että otetaan kamera omaan käteen ja näytetään se keho ja minuus just semmoisena kun itse haluaa.
E.S: Kiitokset teille Anni Wallenius ja Liisa Vääriskoski. Kuuntelit Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia, jonka löydät valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple podcasteista ja lisäksi meillä on nykyään palauteboksi eli Palaute ois kiva. Jos haluat nähdä näitä kuvia mistä me juteltiin ja muuta aiheeseen liittyvää kuvastoa, niin löydät ne valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast.
