Vieraina: Valokuvataiteilija Vilma Pimenoff sekä valokuvataiteen museon museopedagogi Jemina Lindholm.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa pidetään ääntä kuvasta. Tänään me puhutaan siitä, että miten #MeToo on muuttanut valokuvaa. MeToo:han alkoi seksuaalista häirintää esiin nostavana somekampanjana, mutta nyt taitaa olla semmoinen tilanne, että se on ravistellut jo vähän koko yhteiskuntaa. Uskaltaisiko näin sanoo ja myös taide- ja kulttuurialaa, museoitakin. Tässä jaksossa meillä on vieraana valokuvataiteilija Vilma Pimenoff.
Vilma Pimenoff: Moi.
E.S: Ja sitten meillä on toisena vieraana kuvataidepedagogi, Suomen valokuvataiteen museon opas ja työpajaohjaaja Jemina Lindholm.
Jemina Lindholm: Tervehdys.
E.S: Ja minä olen Erja Salo ja olen naisjuontaja. Vilma, oletko sä naisvalokuvataiteilija?
V.P: Olen ihminen ja valokuvataiteilija myös. En ehkä laittaisi sitä nais-etuliitettä itseeni.
E.S: Jemina, mitä kuvaa Valokuvataiteen museo ei voisi koskaan painaa #MeToon jälkeen mihinkään näyttelyjulisteeseen?
J.L: Ei mulla ole vastausta tuohon kysymykseen.
E.S: Odotellaan, mietitään, mietitään, mietitään.
V.P: Se riippuu niin siitä kontekstista, jos saa näin niin kuin ehdottaa. Mutta en mä tiedä, jos se olisi vaikka tällainen mustavalkoinen nude alastonkuva vaikka Pamela Andersonista, niin siinä olisi mielenkiintoista löytää semmoinen oikea konteksti sille, että se menisi läpi ikään kuin julisteena.
E.S: Eli tissiä ja pyllyä olisi.
V.P: Niin.
E.S: Mä olen kyllä nähnyt tuommoisia museojulisteita ja näyttelykutsuja.
J.L: Niin mulla on tosi vaikea eritellä, että mitä siinä kuvassa ei saisi olla tai mitä siinä saisi olla. Että mun mielestä se ei ole tavallaan se kysymys ehkä tuon MeToon kanssa, mutta että se liittyy tosi paljon siihen kontekstiin ja siihen, että mikä se yhteys on ja onko siinä tekstiä esimerkiksi. Ja tavallaan, että missä valossa ja miten se tuodaan esiin. Mutta mulla ei ole mitään sellaisia elementtejä tai asioita, että mitä siinä ei saisi olla tai mitä siinä pitäisi olla, että sitä ei voisi ikinä laittaa esille.
E.S: Hei nyt mä ojennan teille yhden kuvaprintin meidän valokuvataiteen museon kokoelmista. Ole hyvä Vilma, mitä te näette tässä kuvassa?
V.P: Mulle tämä näyttää tällaiselta ehkä 60-lukulaiselta muotikuvalta, jossa vähän tällainen rohkea vaate naisen päällä. Kuvassa on siis nainen metsässä, nainen luonnossa. Hän näyttää vähän suomalaiselta, luontokin näyttää kovin suomalaiselta ja tällainen lamppu mikä hänellä on kädessäkin näyttää hyvin suomalaiselta. Mä olen nähnyt tämän kuvan. Kauheasti mietin, että kenen se on ja missä mä olen tämän nähnyt.
E.S: Mitäs muuta voidaan löytää?
J.L: Mun mielestä kuvassa on henkilö, joka poseeraa. Selkeästi tämmöinen poseerausasento, tuommoinen vieno hymy kasvoillaan, hänellä on rohkeat asut päällä niin kuin sä mainitsikin tuossa jo. Tämmöinen niin kuin pitsi, kokovartalopitsipuku ja hän on metsässä, ja hän on lyhty kädessä.
V.P: Aika liikkis kuva niin kuin nykyaikana jotenkin.
E.S: Mikä siinä liikuttaa? Miksi se on liikkis?
V.P: No ehkä se on sen takia liikkis, että tässä menee niin kuin tyylit jotenkin sillain hassusti ristiin, että jollain tavalla tällainen viekotteleva kissanaisen pitsipuku ja sitten tällä naisellahan on tällainen toisaalta hyvin tämmöinen tyttömäinen kampaus ja sitten hän on tuollainen hyvin viattomassa tuollaisessa punahilkka poseerauksessa tuossa, lamppu kädessä metsästä. Ja niin, jollain tavalla sillä tavalla, että hän on tyttömäinen nainen eikä ollenkaan sillä tavalla pornomaisen rivo, mitä näkyy enemmän ehkä poseerauksissa, myös muodissa nykyään.
E.S: Jemina onko sulla, löydätkö?
J.L: Mä yritän saada selvää mihin se katsoo. Kun ne on niin jotenkin tuolla otsatukan alla noin silmät. Että katsooko se kameraan, vai minne se oikein yrittää nähdä, niin mä jotenkin kiinnitän huomion heti siihen, tai jotenkin mietin sitä, että mitä se tuolla mahtaa tehdä. Tässä on silleen niin kuin mielenkiintoinen kombinaatio erinäisiä asioita. Että toi lyhty, vaikka en ole ihan varma, että onko täällä edes ilta tai pimeetä. Ja sitten jotenkin nuo vaatteet ja nuo, että olen heti kiinnostunut siitä, että miksi se on tuolla ja mitä se tekee. Mihin se on menossa.
E.S: No mutta tämä oli meidän valokuvataiteen museon kokoelmista. Kuvaaja Kalle Kultalan kuva, joka on nimetty vaan Somero 1965 varmaan siksi, että tämä on kuvattu Somerolla Kalle Kultalan omalla kesämökillä ja aikanaan silloin 1965 tämä ilmestyi Suomen kuvalehdessä ja oli niin sanotun tyylijutun yhteydessä. Se raportoi sukkamuodin uutuuksista runsaalla kuvasarjalla. Ja alkuperäinen kuvateksti on aikoinaan ollut, että tässä sitä mennään pitsissä kiireestä kantapäähän. Asu on siitäkin ainutlaatuinen, että se ei oikeastaan palvele mitään käytännöllistä tarkoitusta, sen nimi on bodystocking eli ruumissukka.
V.P: Ai ai, ruumissukka.
E.S: Ja tästä tiedetään sen verran tästä kuvaussessiosta, että sitä tehtiin sekä siellä Kalle Kultalan mökin sisällä, että sitten ulkona havumetsikössä. Niin kuin tuossa toi kilpikaarnainen mänty kuvassa näkyy, ja rantakallioillakin. Ja nämä Kalle Kultalan mallit poseerasivat jutun kuvissa myös arkiaskareissa kuten halonhakkuupuuhissa. Senhän kuvan olisin kyllä halunnut nähdä. Ja eiköhän me olla kaikki sitä mieltä, että tässä on ollut kyllä, niin kuin ollaan oltu huumorimielellä liikkeellä, sekä malli että kuvaaja. Vilma sulla oli kesällä näyttely Turun taidehallissa Images of Women, Kuvia naisista. Miltäs naiset sun kuvissa näyttää?
V.P: Tämä mun näyttelyn nimi Kuvia naisista tuli ehkä siitä, että mun teokset koostuivat siis naisten kuvista jotka olin leikannut muun muassa aikakauslehdistä ja naistenlehdistä. Ja joita olin sitten uudestaan ikään kuin käsitellyt niin kuin tämmöisen kollaasin kautta ja sitten uudestaan valokuvannut. Elikkä halusin myös tuoda sen, että ne ovat niin kuin aktuaalisia oikeita kuvia naisista, mutta sitten totta kai siihen sisältyy myös tämä tällainen toinen ja kolmas ja viides ja montakin tasoa, jossa ikään kuin nämä meidän mielikuvat naiseudesta ja naisesta oli samaan aikaan ikään kuin tarkastelun alla.
E.S: Uskaltaisitko sanoa että sillä jotain merkitystä, että sä olet nyt itse nainen joka kuvaa naisia etkä esimerkiksi tuommoinen Kalle Kultala, joka kuvaa nyt naista pitsisukassa?
V.P: Niin onko sillä väliä, että onko kameran takana mies vai nainen. Jotenkin mä mietin sitä, että no onko sillä väliä että kuka kertoo seksistisen blondivitsin. Onko sen kertojana mies vai nainen. Että ei se, että mitä tekee, mutta miten tekee, miten kuvaa. Että jotenkin voidaan ehkä määritellä niin, että tämmöinen maskuliininen tapa on ehkä alistava tapa. Ja feminiininen tapa voisi olla, että tapa tehdä asioita olisi tällainen empaattinen ja sellainen ikään kuin joka saa kiksejä siitä, että voi jakaa asioita ja saada yhteyden siihen toiseen. Ja samalla tavalla nainen voi käyttäytyä alistavasti niin kuin mies voi käyttäytyä empaattisesti. Että mä en näe, että tässä on väliä sillä, että kumpaa sukupuolta sinä olet kameran takana, mutta että millä tavoin sä käyttäydyt. Onko se ikään kuin feminististä tai sitten tällaista patriarkaalista maskuliinista vallankäyttöä.
E.S: No onko susta #MeToo sitten vaikuttanut valokuvataiteeseen? Voiko sanoa, että se oli ennen sitä #MeToota ja tämä on nyt sen jälkeen. Onko se ollut semmoinen veden jakaja?
V.P: Mun mielestä on tosi paljon tapahtunut MeToon jälkeen onneksi ja toivon, että tapahtuu vielä paljon. Mutta ehkä se kuvissa näkyy sillä tavalla niin kuin syy suhde tapaisesti sillä tavalla, että jos maailma muuttuu ja tavat tehdä asioita muuttuu, niin kyllä se sitten jossain vaiheessa näkyy ehkä myös kuvastossa. Mutta kysymyshän on mun mielestä siis vallasta ja katsomisesta ja näkemisestä. Ja kun ollaan tultu enemmän tietoisiksi myös sen kautta, että asioista on puhuttu, niin kyllä mä luulen, että aika monet tahot monella portaalla tiedostaa sen, että asioilla on väliä. Ja muun muassa taiteessa tai kulttuurin saralla niin kuin sanoit, niin miten se kuvissa näkyy, miten se näkyy tarinoissa, miten se näkyy henkilöhahmoissa, miten se näkyy naiskuvassa. Onko se moninaisempi, onko mahdollisesti esimerkiksi, toivoisin että olisi vähemmän tällaisia stereotyyppisiä naiskuvia ja mahdollisesti enemmän moninaisempia naisen kuvia.
E.S: Jemina, sä olet kuvataidepedagogi ja teet valokuvataiteen museolla muun muassa taidekasvatusta, niin pedagogithan on vähän semmoisia niin kuin välittäjiä taiteen ja yleisön välillä. Voisitko sä sanoa, että #MeToo on jotenkin vaikuttanut suhun kuvataidepedagogina tai miten sä työskentelet?
J.L: No mun on henkilökohtaisesti silleen, en mä tiedä onko hankala oikea sana, mutta silleen jotenkin vaikeeta ehkä hahmottaa tätä MeToota sellaisena erillisenä irtonaisena juttuna muista tavallaan feminististä pyrkimyksistä tai tasa-arvon pyrkimyksistä. Ja musta tuntuu, että niistä on joka tapauksessa puhuttu kaikkineen enemmän ja se on vaikuttanut totta kai mun työhön ja sitten koska itse on silleen tavallaan keskittynyt siihen feministiseen pedagogiikkaan jollain tavalla mun työssä ja sitten tavallaan ne teemat on silleen läsnä. Että en osaa silleen eritellä tavallaan, että tämä on nyt just vaikka jälkeen MeToon, tai tämä liittyy nyt tähän MeToo ilmiöön, kun mä teen mun työtä. Mutta tavallaan ne esimerkiksi, että millaisia kuvia näyttää opettajana tai kasvattajana esimerkkinä tai tälleen, niin sekin on semmoista pedagogista tavallaan kuratointia. Esimerkiksi siihen tällaiset ilmiöt ja liikkeet on vaikuttanut mun työssä, voisin sanoa.
E.S: Jos nykyään puhutaan paljon feministisestä pedagogiikasta, niin mitä se oikein on Jemina?
J.L: Mun mielestä sitä voi lähteä sitä kautta tarkastelemaan, mitä se tekee, mitä se voi saada aikaan, tai miltä se tuntuu. Ne on ehkä semmoisia enemmän millä mä ymmärrän sitä mitä siinä tapahtuu, mutta jos mun pitää nyt mainita jotain sellaisia asioita mitkä mulle siihen henkilökohtaisesti liittyy. Tietysti semmoinen kriittinen ajattelu ja kriittinen asenne ja sitten kysymykset siitä, että kuka opettaa, ketä ja mistä. Tavallaan se oma position tarkastelu ja kokemuksen ja kokemusasiantuntijuuden validointi ja sitten tavallaan hierarkisista rakenteista, tai niitten purkaminen ja se ei todellakaan aina ole mahdollista, koska valtaa on olemassa vaikka kuinka yrittäisi purkaa niitä. Mutta ainakin se, että ne otetaan keskusteluun ja niitä käsitellään ja ne tavallaan tiedostetaan erinäisissä tilanteissa. Niin ne vois olla sellaisia mitä mulle tulee päällimmäisenä mieleen ja sitten ehkä semmoinen intersektionaalinen ajatus siinä taustalla.
E.S: No nyt naisjuontaja kysyy, että mitä on intersektionaalinen feminismi?
J.L: No siis sekin on taas tällainen mitä se on, mutta intersektionaalinen femisimi lähtee tavallaan siitä, että ihmisillä on risteäviä identiteettiä mitkä laittaa meitä erilaiseen asemaan suhteissa toisiin etuoikeuksien näkökulmasta, tai sitten siihen miten jotkut sorron mekanismit tai jotkut tällaiset vaikuttaa. Että me ei olla joko tai, vaan sekä että. Ihmisillä on risteäviä identiteettejä mitkä vaikuttaa niiden elämässä.
V.P: Jos saan lisätä, niin ehkä mulle tulee mieleen, että feminismin kontekstissa intersektionaalisuus on niin kuin, että nainen tai mies ei ole niin yksiselitteisesti vaan se sukupuoli tai se gender, että hänellä on myös muita määreitä. Että ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen tai uskonto tai ihan mikä vaan, mikä myös määrittää häntä ja mikä mahdollisesti voi tuoda hänet just alisteiseen tai ikään kuin korkeampaan asemaan.
E.S: Miten pystyy sitten olemaan niin hereillä tai valppaana koko ajan? Onko teille koskaan käynyt niin, että jälkeenpäin ajatellen te olettekin ehkä kohdelleet jotain ihmistä #MeToon näkökulmasta väärin? Tuleeko mieleen jotain semmoista tilannetta? Olkaa itselleni armollisia.
V.P: Mä haluaisin sanoa ainakin ei, niin en todellakaan muista että olisin ollut jotenkin kellekään kuvaamalleni ihmiselle tai asialle tai objektille jotenkin ilkeä tai tahtonut pahaa tietoisesti tai ehkä tiedostamattanikaan. Niin mulle tulee sellainen vaan mieleen, että sitä tapahtuu varmaan aika paljon oikein hyväntahtoisille hyvää tarkoittaville ihmisille miehille ja naisille, nuorille ja vanhoille. Sillä tavalla, että kun sellaset tietyt rakenteet ja alistaminen ja väkivalta on tietyllä tavalla mun mielestä niin kulttuurissa sisällä tai kielessä vaikka sisällä, että tässä ihana esimerkki päivästäni jolloin yksi miespuolinen kollegani, häneltä putosi jotain lattialle ja sanoi että ne voi niin kuin jotain, näin kirosi ja sitten sanoi että reisille meni. Se oli jotenkin kaiku tässä näin ja sitten kului vähän aikaa ja sitten joku muu puhui, tai se oli vielä nainen joka puhuu siitä, että jotenkin joku maisema oli pilattu eli siis maisema oli raiskattu ja jotenkin nämä tavat esimerkiksi puhua on jotenkin.. Jos sä olet kokenut väkivaltaa, niin sä et mahdollisesti vahingossakaan sano, että raiskattu maisema. Koska se on liikaa ja sitä että se on niin kuitenkin banaalia sanoa tota tuolla tavalla niin kuin hups näin se vaan menee, sinne soljuu ja solahtaa muiden lauseiden joukkoon. Ja sitten se kuitenkin alistaa, että sen kuulee eri tavalla, jos sä olet nainen tai mies, uskon näin.
J.L: Toi kieli on kyllä silleen kiinnostava kysymys, että se ei ole pelkästään tässä. Vaan niin kuin monessa muussakin, että siitä keskustellaan paljon, että millaisia asioita meidän kieleen on vakinaistunut. Nyt ehkä vasta alettu puhumaan tämmöisestä ableistisesta kielenkäytöstä ja erilaisista näistä just tällaisista että mitkä vaikuttaa just siihen ilmapiiriin tai just siihen tilaan. Että onko se vaikka kaikille sitten sellainen, että siellä tuntuu vaikka hyvältä olla.
E.S: Eli ableistinen kielen käyttö on mitä Jemina?
J.L: Ableismi on siis käsite jonka voi silleen löyhästi rinnastaa vaikka seksismiin tai rasismiin, mikä tarkoittaa sit taas tämmöistä ajattelutapaa missä esimerkiksi ihmiset asetetaan jotenkin negatiiviseen asemaan niiden vamman tai sairauden takia. Se on saman tyyppinen mekanismi kuin rasismi ja seksismi, mutta se on esimerkiksi kielenkäytössä tosi yleistä. Just hullunkurinen tai tällaiset termit mitkä tavallaan tulee jostain tai joku juttu on ihan tosi sairas, niin nehän on sellaisia samanlaisia vakiintuneita kielen tommoisia, mitä me käytetään ihan muussa merkityksessä nyt. Mutta sitten tavallaan niillä toisinnetaan vaikka jotain tiettyä stereotypiaa tai tiettyä ajatusta jostain olemassa olon muodosta tai ihmisten identiteeteistä tai kokemuksista. Samalla tavalla kuin mitä sä mainitsit tuossa äsken.
E.S: Niin Jemina kuvataidepedagogina ja opettajana, pystytkö sä palaamaan johonkin semmoiseen hetkeen että missä sä et olekaan onnistunut olemaan sekä että ajattelija, vaan sulle on käynyt #MeToo?
J.L: Vaikea muistaa, että olisi tiedostaen tai tiedostamattaan toiminut just ehkä tämän #MeToo näkökulmasta jotenkin väärin, jos tässä nyt sitä ikään kuin yrittää hahmottaa. Mutta sitten tavallaan feministisessä pyrkimyksissään sitä itse munailee koko ajan, tekee kaikenlaisia virheitä. Tai just näihin samoihin valtakysymyksiin liittyen ja siihen, että millä tavalla yrittää hahmottaa ja pysyä kärryillä ja ottaa selvää ja just kuunnella ja miettiä just sitä, että milloin on vaikka mun hetki nyt ottaa tämä tila ja milloin mun hetki on vaikka väistää ja antaa se jollekin toiselle. Niin niissä se on tavallaan ehkä enemmän läsnä. Ja sitten mä mietin myös sitä tuohon kysymykseen, niin onko se sitten huomautettu mun käytöksestä sen MeToon tavallaan ilmiön alla, niin sellaista ei ole esimerkiksi tapahtunut, mutta sitten mä toisaalta ymmärrän myös sen, että siitä toiselle kertominen on myös ehkä aikamoisen kynnyksen takana. Että sä tavallaan toiselle osoitat, että nyt sun käyttäytyminen ei ole ok. Että siihenkään ei ihan täysin tavallaan voi luottaa siihen, että saa sitä palautetta aina ja, jos sitä saa niin mitä sille sitten tekee, niin se on se kysymys.
E.S: Saatko sä päivittäin palautetta esimerkiksi koululuokilta museossa, että nyt ope.
J.L: Niin ei ehkä tuolla tavalla suoranaisesti välttämättä tule ihan tälleen, nyt et ollut feministi. Tai jotenkin nyt et tehnyt tätä asiaa jotenkin oikein, mutta että se on ehkä enemmän sellaista hienovaraisempaa tilanteen luentaa siinä sitten. Että tavallaan mitä siinä tapahtuu ja tosi vaikeatahan se on, mutta tavallaan siinä on kysymys siitä, että lähtee siihen oppimisen prosessiin ja siihen, että altistaa itsensä sille. Että mä en nyt myöskään aina tiedä kaikkea, että mäkin olen tässä oppimassa ja tavallaan se on semmoista kuulostelua ja vuoropuhelua. Ja sitten vaan siihen liittyy sitten mulle se, että yrittää itse vaikuttaa siihen, että ne oppimistilanteet on vaikka sellaisia, että mahdollisimman moni pystyisi sitten sanomaan sen oman näkökulmansa tai tuomaan esille asioita, että hei nyt tämä ei onnistunut, koska aika usein se on siitä kiinni. Ainakin musta tuntuu, että miksi ihmiset ei sitten toisilleen anna suoraan palautetta, että sä voisit ehkä toimia tuossa paremmin.
E.S: Jos palataan takasin valokuvaan ja ajatellaan valokuvaa nyt vaikka kielenä. Voisiko ajatella, että kuvastoonkin voisi tulla tämmöisiä sääntöjä? Voisiko #MeToo rajoittaa taiteilijan vapautta tässä mielessä?
V.P: Ihana herkkukysymys. Mun mielestä on hyvä, jos taiteilijan vapautta rajoitetaan, koska mun mielestä taiteilijan pitäisi olla ihan tietoinen omasta mahdollisesti etuoikeutetusta asemastaan ja tehdä taidetta toiseuttamatta toisiaan ja niin edespäin. Ja mun mielestä siinä on tosi monta kysymystä, siinä että kuka kertoo kenenkin tarinaa ja kenen kärsimystä me katsotaan ja kuka siitä saa ja mitä ja mitä se edesauttaa ja minkälaista maailmaa se laittaa meidät kuvittelemaan, että onko se semmoinen vielä. Mä kyseenalaistan hyvin paljon sitä, että onko sille tarvetta, että me teemme esimerkiksi taidetta joka näyttää, että näin pahasti nämä asiat on, että täällä on tätä väkivaltaa ja misogyniaa ja niin kuin niin laadidaa. Vai olisiko niin, että voidaan jo luoda jotain uutta. Että unohdetaan ikään kuin se ja tehdään jotain mikä ei toisinna näitä ikään kuin vääryyksiä joita emme halua uudestaan tehdä eikä myöskään toisintaa.
E.S: Jemina minkälaisia kuvia sä haluaisit nähdä enemmän tai minkälaista kuvastoa opettajan kuvataidepedagogin näkökulmasta?
J.L: Ehkä mulla joku semmoinen kuvakriittinen kausi tällä hetkellä. Että mulla on sillein, että mä haluisin vaan nähdä vähemmän kuvia ylipäätänsä. Ja sit silleen mä mietin aina sitä, että miksi se kuva on niin kiva, että mihin sitä aina tarvitaan. Että olen nyt vähän sellaisen pohdinnan kanssa, varsinkin omassa työssä, kun tuntuu että joku asia ei ole ikään kuin tapahtunut, jos ei siitä olisi sitä kuvaa. Niin kuin se nyt on sosiaalisenkin median kautta ehkä sitten tämmöinen ilmiö. Mutta myös opetuksessa, että sitten aina tuntuu, että ihan sama mihin menee. Sitten tavallaan just kun miettii, että mulle se on se tilanne, että joku tekeminen tai joku mikä asia mikä tapahtuu siinä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, niin ei siitä saa otettua kuvaa. Se on ihan sama vaikka ottaisit siitä 100 kuvaa, niin se ei jotenkin siirry, niin mä olen ehkä semmoisessa vaiheessa, että mä mietin sitä että tarvitseeko kuvia aina ollenkaan. No se on ehkä vastaus millaisia kuvia mä halusin nähdä enemmän, mä haluaisin nähdä niitä vähemmän mietityttyjä kuvia tai jotenkin silleen, en mä tiedä. En mä osaa vastata.
V.P: Toi on tosi mielenkiintoista.
Äänitallenne:
Pekka Kyytinen: Mutta tehän sitten kuljitte niissä kokouksissa Tyyne Savian kanssa ja nämä Suomelat ja Barsonkevitsch vähän riiasivat teitä ja pitivät lystiä.
Tyyne Böök: En mä tiedä, jos ne riiasivat minua.
P.K: Minäpäs tiedän.
T.B: Noin tulee salaisuuksia julki.
Aili Heinonen: Mutta ne on niin menneisyydessä, että ei mitään, vaikka tuleekin salaisuudet julki. Ei ole vaaraa mitään.
T.B: Ei.
P.K: Mitäs vaaraa siinä olisikaan. Luonnollinen asia.
T.B: Ei yhtään mitään.
E.S: Eli tässä arkisto pätkässä Pekka Kyytinen ja Aili Heinonen haastatteli Tyyne Böökiä, jolla on ollut Ateljee valokuvaamo Pitkänsillan pohjoispuolella Helsingissä aikoinaan. Böök kuvasi muun muassa sisällissotaa silloin vuonna 1918. Mitä tästä tuli mieleen tästä pätkästä lyhyesti?
J.L: Että aika jännältä ainakin kuulosti se kohta, että missä henkilö yrittää itse vähän pitää kiinni siitä, että hän haluaisi itse päättää mitä hän tuossa tilanteessa tuo julki. Ja sitten se toinen ihminen ikään kuin siinä sitten kuitenkin käyttää valtaansa mun korvaan niin kuin silleen, että mä tiedän mitä siellä tapahtui ja nyt otetaan tämä asia esille.
V.P: Oliko siinä tämmöinen joku oudohko tällainen kunnia-asia mahdollisesti. Viittasi siihen, että se on niin kauan aikaa sitten, ettei sillä ole mitään väliä vaikka tällaiset salaisuudet tulevatkin julki nyt. Että mitä se nyt tarkoittaa ja oliko se niin nimenomaan, että jos joku siellä oli riiannut häntä, ja se olisi ollut jotenkin häpeällistä. Ja että onko hänen jotenkin kunnia tai sit mä en ollut ihan varma nyt, että mitä tästä tapahtuu tässä insertissä.
J.L: Niin se oli aika lyhyt ote, tulee kanssa semmoinen, että jotenkin hän halusi ehkä, että ei nyt tuoda sitä tuohon keskusteluun, mutta miksi. Että se ei ole selkeetä. Tavallaan häpesikö hän sitä itse vai ajatteliko hän että se on yleisesti ei ookoo, että tällainen asia tulee julki. Koska sitten kuitenkin oli naurua ja jotenkin vähän epäselvä olo jäi siitä.
E.S: Hei #MeToo on nostanut esiin keskustelua myös tämmöisestä niin kuin turvallisista tiloista. Mä tiedän, että kirjasto Oodissa on turvallisen tilan säännöt. Voisiko Jemina museo olla tämmöinen turvallinen tila?
J.L: Mä itse tykkään puhua turvallisemmista tiloista ja sitten se on aika tärkeä erotus siinä, koska ikinä ei voi taata täysin turvallista tilaa tai tämä tavallaan kuuluu niihin periaatteisiin mikä noihin liittyy ja sitten niitten tavallaan pitempäänkin tällaiseen perinteeseen, jos siitä voi puhua. Ja toi on tosi kiinnostava kysymys mulle itselleni erityisesti museossa työskentelevänä pedagogina, ja taiteilijana myöskin.
E.S: Eikö sulta voi saada semmoista kolme sääntöä, että muista ainakin nämä opetustilanteessa, please.
J.L: Please. No siis on meillä ne periaatteet meidän omillakin kierroksilla ja ne on tavallaan luotu sitä tilannetta varten. Mutta siis idealistihan ne luodaan aina sen kyseisen ryhmän kanssa, mutta koska aika on rajallinen me tietysti ehdotetaan tällaisia periaatteita. Meillä on siinä esimerkiksi, että on ok puhua tai olla puhumatta, että saa osallistua omalla tavallaan. Tavallaan myös tehdään selväksi se, että jos ihminen on hiljaa, niin se ei automaattisesti tarkoita, että se olisi vaikka jotenkin passiivinen tai ei osallistu. Että ne ihmiset ketkä eivät puhu julkisesti, niin ei tarkoita että ne eivät osallistuisi tai jotenkin olisi siinä tilanteessa mukana tai etteikö se olisi yhtä tärkeetä. Sitten yhtenä periaatteena myös se että saa kysyä asioita ja olla epävarma ja se on hyvä tuoda esiin. Koska mä pedagogina näen että tarvitsee olla sellaista tilaa, missä voi sitä omaa epävarmuutta tuoda esiin ja sitten kysyä niitä kysymyksiä mitkä on ehkä vaikeita ja jos ei ole ehkä jotain asiaa ymmärtänyt. Mutta kaikkien tilojen ei voi aina olettaa olevan sellaisia. Tai kaikkien ihmisten ei voi aina olettaa pystyvän vastaamaan tai olemaan valmiita vastaamaan tai selittämään sulle asioita. Ja sitten meillä on yksi sellainen mun suosikki niistä meidän ehdotuksista on se, että pyritään olla olettamatta toisestamme asioita. Ja se on nimenomaan pyritään, koska se on tosi vaikeeta. Mutta että tavallaan sillä yritetään tuoda ilmi sitä, että itse henkilönä tai vaikka kun kohtaa toisen ihmisen tai vaikka sen valokuvan niin että menenkö mä tavallaan all the way sinne. Että mä tavallaan tiedän jo mistä on kyse vain pysähdynkö mä siihen puoleen väliin ja hetkinen, mitä tuolla on sanottavaa, että annanko mä tämän kohteen oli sitten nyt vaikka valokuva tai sitten toinen ihminen kenet sä kohtaat niin määrittää itse itsensä vai olenko mä jo heti siellä tavallaan päättämässä sitä, että mitä sä tarkoitat ja mitä sä olet ja mitä sä teet. Että nämä on tosi linkissä vallankysymyksiin, mitä tässä on puhuttu muutenkin tuohon valokuvaan liittyen. Ja nämä mä haluan tässä muistuttaa, että mitä tästä feministisestä pedagogiikastakin puhuttiin tuossa aiemmin että mulle feministinä on tosi tärkeetä tuoda esiin myös sitä työtä mitä on tehty historiassa ja mitä muut ihmiset on tehnyt, jotta mun on mahdollista esimerkiksi olla tässä hetkessä puhumassa näistä jutuista. Että nämä tällaiset turvallisemman tilan periaatteet tai tällaiset, että niitä nyt on vaikka kirjastoissa ja niistä puhutaan tällain avoimesti, niin se on aktivistien työn tulosta ja monien vuoden tavallaan, sieltä mä olen itse oppinut nämä ja yritän nyt soveltaa niitä sitten mun omassa työssäni. Mutta tärkeä muistuttaa sitä, että tuossa alussa kun aloitettiin, niin puhuttiin myös tästä MeToosta ja, että miten sen jälkeen, ja ennen ja jälkeen. Niin siinäkin haluan nyt korostaa sitä, että 2017 oli se MeToo mikä me tiedetään, mutta MeToo on alkanut 2006 Tarana Burken aloituksesta ja siis se on ollut ihan oma erillinen kampanja ja hän on aktivisti USA:ssa ja tehnyt tätä työtä jo pitkään, ja sitten tavallaan se on noussut someilmiöksi vasta. Niin tavallaan musta on tärkeä kun näistä asioista puhutaan aina selvittää se, että miten tähän on päästy ja kenen työllä. Ja kenen työlle ja ajalle mun toiminta tällä hetkellä perustuu.
E.S: Te olette molemmat tuonut kuvat käsittelyyn. Mitä sä olet Jemina tuonut?
J.L: Eli mun kuvavalinta pohjautuu tähän kuvaan, mikä meillä oli tässä alussa käsittelyssä, tämä ruumissukkakuva. Että kun puhuttiin siitä kuka ottaa sen kuvan ja millainen se kuvaustilanne on ollut. Ja sitten kun mä siinä alussa vastasin siihen sun kysymykseen, kun sanoit että millaisia kuvia ei voisi julkaista tai miten se kysymys nyt olikaan muotoiltu. Niin sitä mä tarkoitan sillä että mulla ei ole mitään erinäisiä elementtejä tai mitään siis silleen asentoja tai mitään asioita, mitä siinä kuvassa ei saisi näkyä. Niin sit siltä pohjalta valitsin Hinni Huttusen valokuvan. Hän on valokuvataiteilija ja tämän kuvan nimi on Self-portrait in bikini. Tässä on tavallaan mun mielestä just samat asiat. Täällä on metsä, täällä on henkilö mustat, tämmöiset paljastavat vaatteet päällä, ilmeisesti rannalla ja tässä on sama tavallaan poseeraus. Ehkä eri ilme ja totta kai eri aika ja tälleen mutta, että tavallaan samat elementit mutta tässä on tosi eri fiilis.
E.S: Mitäs sulla Vilma löytyy?
V.P: Noniin mä valitsen tässä. Mä olin vähän tällainen valikoiva ja siinä kun kävin kuvatulvaa läpi esimerkiksi Instagramissa ja Facebookissa ja näin, niin sitten mua harmitti se, että joku on jo sieltä algoritmitse minut manipuloinut näkemään tämän ja tämän kuvan, joten en kajonnut siihen. Otin tällaisen perinteinen printtilehden ja löysin sieltä. Tämä on siis suomalainen aikakauslehti ja täällä on tämmöinen kuva josta mä en tiennyt ensin, että onko tämä juttu vai onko tämä mainos, siis onko se artikkeli vai onko se mainos ja mikä se on, tämä on hyvin hämmentävä, ja tähän liittyy kuva. Ja tässä kuvassa on tällainen nainen, tällainen vähän niin kuin gaalamainen asu päällä, tosin lyhythelmainen. Hän on hyvin laitettu tässä ja korkeakorkoiset kengät jalassa ja sitten hän on kettingitetty tällaiseen puuhun kiinni. Ja sitten hän pitää kädessään tallaista stop, vähän niin kuin mielenosoitus tällainen mikä se on, taulu, tällainen, ja sitten tässä on tekstiä. Tässä lukee Beauty Queen, Green machine. Fashionista. Activista. Se on Penelopen mantra. Peony blush pyykinpesuaineemme ei suostu kompromisseihin. Värit pysyvät värikkäinä kasviperäisillä biohajoavilla ainesosilla + pullo tehty 100% kierrätysmuovista. Sano kyllä kestävälle kehitykselle tyylillä. Korot valinnainen lisävaruste. #LookGoodDoBetter. Ja tää oli siis, mä mietin, kertokaa mulle kenen vitsi tämä on, tai sitten oliko tämä oikea tuote vai niinku.. Täydellinen hämmennys. Ja ystäväni kehotuksesta menin Instagramiin ja laitoin sinne #LookGoodDoBetter ja oikeasti tämä tuote on olemassa. Eli tämä oli siis mainos. Tällaisen biohajoavan pesuaineen nimeltä Method mainos, mutta siis hyvin hämärä tällainen. Siis vähän niin kuin Tarzanin Janemainen nainen köytettynä tänne tämmöiseen puuhun, mutta sitten hänellä on kuitenkin glamourvaatteet päällä ja sitten hän on fashionista activista. Ja tämä menee just siihen niin kuin anteeksi what fuckin activista? Tässä on vähän kysymysmerkkejä nyt. Tällainen mun kuvavalinta.
E.S: Hei kiitokset teille Vilma ja Jemina. oli hauskaa.
J.L ja V.P: Kiitos.
E.S: Tämä oli Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast. Löydät tämän ja muut jaksot osoitteesta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple -podcasteista. Hei kiva kun kuuntelit.
