Vieraina: Viestintätieteiden apulaisprofessori Asko Lehmuskallio sekä Valokuvataiteen museon kokoelma-intendentti Anni Wallenius.
Juontajana: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa puhutaan tietenkin valokuvasta. Tässä jaksossa on kenties pikkasen yllättävä aihe, ainakin siltä musta tuntui ekaksi. Valokuva valvonnan välineenä, mitä ihmettä sillä on tekemistä museon kanssa? Lähdetään puhumaan varmaan poliisikuvista, rikolliskuvista, todennäköisesti kasvojentunnistusalgoritmitkin tulee jossain vaiheessa, veikkaan. Ja sit on tietenkin noi valvontakamerat. Minä olen Erja Salo, yritän olla rento tänään. Ja vieraina mulla on mun kollega, ihana Anni Wallenius, Valokuvataiteen museon kokoelma-intendentti, jolla on yleensä neljä taskua ja hän tuntee kokoelmat kuin nämä neljä taskuaan. Sitten meillä on, nyt menee vaikeaksi, koska sulla Asko on niin hirveän monta titteliä. Sä olet professorina kahdessa paikkaa, olenko oikeassa?
Asko Lehmuskallio: Joo, olen tällä hetkellä Humboldt-yliopistossa Berliinissä taiteen visuaalisen historian laitoksella, Arnheimin vierailijaprofessorina ja Tampereen yliopistossa New Social Research –ohjelmassa apulaisprofessorina.
E.S: Hei ihan pikkukysymykset alkuun, Asko ensin. Sä olet tutkinut valokuvia ja passikuvia valvojan näkökulmasta ja sitten myös vähän entisaikaan mennään historiallisesti. Mitä jos mä kysyn vähän semmoisen henkilökohtaisen kysymyksen, että onko tämä tutkimusaihe vaikuttanut suhun yhtään? Miltä susta tuntuu, kun sä näet tommoisen valvontakameran tai olet valvonnan kohteena?
A.L: Mä luulen, että se mikä valvontakamerassa on jotenkin mielenkiintoista on, että se on katse, jonka reaktiota sä et pysty näkemään siinä tilanteessa itse. Eli sä et näe onko joku toinen henkilö sillä hetkellä näkemässä mitä sä teet, vai näkeekö joku toinen henkilö myöhemmin mitä sä olet tehnyt. Siitä puuttuu se tavallisen kasvokkain sosiaalisen vuorovaikutuksen konteksti, jolloin sä pystyt reagoimaan siihen keskinäiseen vuorovaikutukseen. Kasvokkainen vuorovaikutus perustuu tosi paljon siihen, että me luetaan toistemme vihjeitä, signaaleja ja yritetään sitten sitä kautta saada keskustelua eteenpäin ja yhteistä tekemistä eteenpäin. Ja valvontakamera tietyllä tavalla rikkoo sitä asetelmaa.
E.S: Mä luulen, että nyt meitä ei valvota täällä äänitysstudiossa, mutta mä nyt tsekkaan teidän ilmeitä tosi tarkkaan ja miten te istutte ja muuta. Mites Anni, miten tämä aihe liittyy Valokuvataiteen museoon?
Anni Wallenius: No tämä liittyy Valokuvataiteen museoon ja sen kokoelmiin joiden kanssa mä teen töitä, niin samalla tavalla kuin oikeastaan kaikki valokuvakulttuurin ilmiöt. Eli museo on alusta asti halunnut tallentaa ja ymmärtää ja käsitellä ja yleisönsä kanssa myöskin tuoda keskusteluun erilaisia valokuvan osa-alueita ja valokuvaan liittyviä ilmiöitä. Ja myös sen asian, että valokuva ei ole ikinä viaton ja valokuva kytkeytyy erilaisiin vallankäytön rakenteisiin ja käytäntöihin tosi monella tavalla.
E.S: No niin nyt seuraa yllätys, mulla on kuva jonka mä kohta näytän teille, katselen sitä itsekin. Lähetään juttelemaan tästä kuvasta. Mitä näette siinä? Mitä tulee mieleen?
A.W: Mä voin sanoa, et mä tunnistan tämän kuvan, mä tiedän että tämä on museon kokoelmista. Haluaako Asko aloittaa?
A.L: Siinä on mies jonka suun edessä on vasen käsi, polttaa tupakkaa ja kaulan ympärillä on yksi kamera ja oikeassa kädessä on toinen kamera. Ja oikeassa kädessä olevassa kamerassa joka on olalla, on vähän niin kuin jonkunnäköinen asennin. Siinä on tämmöinen pitkä telelinssi jolla nähdään siis pitkälle ja toinen kamera on taas tällainen jossa on tota, jolla ei pysty hakemaan kohdetta yhtä lähelle. Miehellä on puku päällä, periaatteessa siistin näköinen ja katsoo uhmakkaan näköisesti tämän valokuvan kuvaajaa eli silloin meitä.
A.W: Ja tämä on tämmöinen vähän epätarkka, tai siis selvästikin tämän kuvan ottajan kohteena on ollut tämä kuvassa oleva henkilö, mutta silti ei ole tarkkana tässä kuvassa, että vaikuttaa tilannekuvalta.
A.L: Tavallaan tämä tämmöinen uhmakkaan oloinen katse tulee selkeimmin esiin ja niin kuin Anni toi esiin, on tarkennettu tiiliseinään, tämän miehen taakse eli luultavasti on otettu nopeasti se kuva eikä siinä ole ollut aikaa poseerata kauheasti.
E.S: Tämä on tosiaan Valokuvataiteen museon kokoelmista, sen on ottanut kuvaaja Matti Koivumäki, joka on enemmän ehkä kaupunkikuvauksesta tuttu. Eli kuva on otettu 1970 kesäkuun 25. ja silloin oli erittäin iso ja tärkeä tapahtuma meneillään eli silloisen presidentin Urho Kekkosen vieraina oli Iranin viimeinen shaahi Reza Pahlavi ja hänen puolisonsa. Ja paikalla oli lukuisia kuvaajia, Matti Koivumäki oli työssä suojelupoliisilla, supolla ja kuvasi mielenosoittajia tunnistamistarkoitukseen.
A.W: Tai itse asiassa toisin päin, mä luulen että tässä tämä kuvassa oleva henkilö on tämmöinen suojelupoliisin siviiliasussa oleva poliisi ja Koivumäki oli siellä mukana mielenosoituksessa ja kuvaamassa ehkä näitä mielenosoitukseen osallistuvia, ikään kuin osana sitä joukkoa kuvaamassa kulttuuri-ilmiötä ja kansalaisaktivismia, mutta mielenosoittajien joukoissa.
E.S: Noista kameroista vähän mitä tällä kuvaajalla on tosiaan kaksi kappaletta tuossa. Onko niin Anni, että toi on tommoinen Zenit-ES fotosniper, menikö oikein? Tämä isompi aseen näköinen.
A.W: Joo mä tiedän, että museolla on aiemmat kollegani tunnistaneet, että näin on.
E.S: Niin sanottu kylmän sodan kamera, KGB:kin sitä käytti, se näytti ja tuntui aseelta. Miten yleinen tämmöinen kuvaustehtävä oli 70-luvulla, ja mihin tällaisia kuvia sitten käytännössä tarvittiin ja miten niitä käytettiin? Onko poliiseilla tämmöisiä arkistoja vielä olemassa? Onko Valokuvataiteen museolla tämmöisiä kuvia enempää?
A.W: Niin, no siis tämä kuva liittyy just tähän Matti Koivumäen arkistoon. Että sitä kuvaa jota tämä tässä kuvassa oleva henkilö, eli tämä supon poliisi on ottanut, tai niitä kuvia niin niitähän ei ole meidän tyyppisen museon kokoelmissa ollenkaan ja niitä me ei olla nähty. Eikä voida nyt nähdä.
E.S: Mikä museo niitä tallentaa ja kerää?
A.W: Ne viranomaiset, jotka tuottaa kuvia omassa toiminnassaan, niin niin kauan kun ne on osa sitä työarkistoa, niin ne on heidän omassa hallussaan ja sitten näitä varhaisimpia suomalaisten viranomaisten tuottamia kuvarekistereitä jotka on jo historiallista aineistoa, niin on sitten siirrytty Kansallisarkistoon ja toisaalta sitten esimerkiksi vankiloiden kuvien osalta niin aina maakunta-arkistojen kokoelmiin.
E.S: Ja poliiseillakin on varmaan oma museo. Onko?
A.L: Joo, Tampereella on Poliisimuseo jossa on jonkun verran tätä kuvastoa ja varsinkin sitä alkuaikojen kuvastoa eli tavallaan rikolliskuvastoa, rikollisalbumeja joihin on kuvattu sitten yksittäisiä henkilöitä tunnistamistarkoitusta varten, mutta luultavasti kanssa opetustarkoitusta varten. Eli ollaan haluttu näyttää, että miltä tietynlaiset toimijat yhteiskunnassa näyttää.
E.S: Uskallanko tulkita sua Asko oikein? On uskottu, että rikollinen näyttää joltain. Jos mittaa keskisormen tai korvan, niin rikollisella on ihan tietyntyyppiset. Niinkö?
A.L: Sillä on oma historiansa, että mihin on kiinnitetty huomiota ja mihin on uskottu. Mutta 1800-luvun puolivälin jälkeen, niin on kehitetty menetelmiä tunnistamistarkoitusta varten jossa on otettu tilastotieteestä tietynlaisia oletuksia normaalijakaumaan liittyen. Ja sen perusteella sitten jaettu, esimerkiksi yksi tunnettu tapaus on tällainen että jaettiin kasvot osiin ja näitä eri kasvon osia mitattiin ja nämä mittatulokset sitten arkistoitiin tietyllä tavalla ja se liittyy tämmöiseen niin sanottuun portrait parléhen eli puhuvaan potrettiin jonka Alphonse Bertillon kehitti. Ja sitten toinen tämmöinen tunnettu tunnistamistarkoitukseen luotu menetelmä on tämmöisen eugenikon ja tilastotieteilijän kun Francis Galtonin kehittämä komposiitti-valokuvamenetelmä ja Galton uskoo, että jos kerätään oikeanlaista aineistoa tietynlaisesta ihmisryhmästä, valokuva-aineistoa joka sitten kerätään. Jos siitä otetaan monta kuvaa päällekkäin, sitä valotusaikaa aina lyhennetään, niin saadaan yksi kuva tietystä ryhmästä, joka kuvastaa sen ryhmän ominaisuuksia. Ja se että näyttääkö se kuva oikealta vai ei, niin sen pystyy määrittelemään sitten vaan siitä epätarkkuudesta, joka niissä lopullisissa kasvoissa näkyy. Eli jos ne on oikealla tavalla kerätty se aineisto, ja se epätarkkuus näkyy oikealla tavalla, niin silloin Galton väitti, että siinä näkyy tämä normaalijakauma oikein. Ja jos se normaalijakauma ei näy oikein, silloin aineisto on kerätty väärin ja meillä on aiemmilta vuosisadoilta muita esimerkkejä, jolloin kasvoista on luettu mutta silloin ollaan usein ajateltu, puhuttu esimerkiksi Jumalan näkemisestä toisen ihmisen kasvoista tai sitten tietyistä luonteenpiirteistä jotka pystytään näkee kasvoista. Eli sillä kasvojen lukemisella on kauhean pitkä perinne ja kasvoja luetaan vieläkin tarkkaan. Että siihen nämä nykyiset koneelliset menetelmät perustuu, että uskotaan että pystytään lukemaan ihmisen kasvoista erilaisia asioita.
E.S: Ihan huikeat tämmöiset kontrollipolitiikan keinot tuntuu olleen käytössä. Mä muistan lukeneeni jostain, että olisiko ollut 1800-luvun lopulla, 1900-luvun alussa, niin ainakin Vaasan torilla oli näytillä valokuvat taskuvarkaista, silloisista. Eli ollaan varmaan nyt ihan sit siinä mahdollisimman konkreettisessa kasvojen tunnistamisessa ja kasvojen luvussa.
A.W: Se varmaan liittyy just tähän, että miten Suomessakin poliisit alkoi käyttää laajamittaisemmin valokuvaa hyödykseen tai ylipäätään valtion kontrollikoneistot. Että yksi syy siihen että koettiin, että tarvittiin tämmöisiä kuvakokoelmia, kuva-arkistoja oli se, että rikolliset alkoi liikkua enemmän. Että aikaisemmin se, että miten se kontrollivalta eli paikallinen poliisi tunnisti ihmiset oli, että hän tunsi heidät, siis tunnisti heidän kasvonsa, tiesi heidät naamalta ja nimeltä. Ja sitten kun joku uusi hahmo ilmaantui paikalle niin sit heti epäiltiin mistä on kysymys. Ja toisaalta sitten ylipäätään ihmisten liikkuminen oli niin paljon vähäisempää, mutta sitten kaupungistumiseen ihmisten liikkumisen myötä ei enää tämä vanha systeemi toiminut, niin valokuvaa tarvittiin apuun.
A.L: Ja pitää valokuvasta muistaa, että valokuva teknologiana on sellainen joka on kehittynyt ja kehitetty 1800-luvun puolessa välissä. Tietenkin alkupuolella oli ensimmäisiä onnistuneita kokeiluja, mutta periaatteessa että tavallaan se modernin aikakauden syntyyn liittyen, jossa just ihmisten liike, kaupungistuminen, teollistuminen oli tärkeetä. Monet historioitsijat ja ajattelijat ajattelee, että sille oli oma syynsä, että valokuva synty teknologiana. Ja mä näen, että valokuvaan liittyy oikeastaan aina olennaisesti yhtäältä tämä kontrollin aspekti ja se että uskotaan, että saadaan tallennettua jotain mitä ei muuten saada tallennettua, ja toisaalta sitten representaatioon liittyvä tietyllä tavalla jalustalle nosto. Ja ne on tällaisessa jännitteisessä suhteessa mun näkemyksen mukaan oikeastaan koko valokuvahistorian ja valokuva teknologiana jatkaa sitä rataa, että nämä kaksi elementtiä on tosi pahasti kytköksissä.
E.S: Mennään hei tähän nykyhetkeen ja siihen mitä tunnistekuva nykyään tarkoittaa. Silloin varmaan puhutaan kasvojen tunnistamisesta, sormenjälkikään ei ole enää mikään uusi juttu. Kerro sä Asko missä mennään tällä hetkellä kasvojen tunnistamisen kanssa ja voiko sille tehdä mitään, että mua ei vaikka tunnistettaisi?
A.L: No kasvojentunnistusteknologiasta on tullut arkipäiväistä, sitä käytetään erilaisissa laitteissa ja välineissä. Ihmisillä on läppäreissä kasvojentunnistusta, että autentikoidaan että se olet sinä, joka käyttää sitä, kännyköissä niitä käytetään. On useampia paikkoja nykyään olemassa jossa sä voit maksaa kasvoillasi esimerkiksi tai päästä rakennuksiin sisään. Siitä on tullut yks tämmöinen autentikointiteknologia muiden lisäksi, esimerkiksi ihan mekaanisen avaimen tai just sormenjälkitunnistuksen tai vastaavien lisäksi. Ja liittyen siihen, että voiko siihen tehdä jotain, että ei tietyllä tavalla itse olisi osa kasvojentunnistusteknologian käyttöä, niin se riippuu tosi paljon kontekstista, että missä kontekstissa tuntuu siltä ettei halua olla osa sitä käyttöä, missä kontekstissa tuntuu että se on ehkä ihan hyödyllistä käyttää sitä kasvojentunnistusteknologiaa. Ja olen itse sitä mieltä, että siinä on aika paljon kyse siitä, että mihin niitä tietoja käytetään, kuka pääsee niihin käsiksi ja minkälaisia tällaisia vapaita tiloja yksittäisille ihmisille, yksittäisille ryhmille annetaan kokoontua ja jolloin kyse on sit vähemmän pelkästään kasvojentunnistusteknologiasta, vai ylipäätään dataliikenteen seurannasta tai yksittäisten tilojen seurannasta.
E.S: Millaisessa tilanteessa sä olet itse ollut kasvojen tunnistamisen kohteena? Koska mun täytyy myöntää, että mulla ei ole sellaista, no lentokenttätilanteissa muutaman kerran, mutta muuten ei.
A.L: Niin no lentokenttä on hyvä esimerkki, eli se on yksi näitä alueita ja paikkoja jossa kasvojentunnistusteknologiaa on alettu normalisoimaan. Ja lentokenttä on valvontateknologioihin liittyen mielenkiintoinen kohde jo niin kuin tutkimusmielessä ja sitten ehkä kanssa tämmöiseen yleisempään keskusteluun liittyen että lentokentillä ollaan opittu käyttäytymään sillä tavalla, että me ei kyseenalaisteta niitä turvatarkastuksia eikä identifikaatioon liittyviä kyselyitä ja teknologioiden käyttöä. Harva meistä sanoo että en suostu tähän näin tai alkaa huutaa jossain jonossa tai poistua siitä jonosta.
E.S: Koska on pakko päästä Phuketiin.
A.L: Nimenomaan, koska on pakko päästä Phuketiin. Että ei tee sitä päätöstä, että mä en nyt menekään tätä kautta jolloin tietyllä tavalla voi ajatella, että meitä totutellaan ja meitä totutetaan tiettyjen teknologioiden käyttöön lentokentillä. Ja toinen on nämä tämmöiset arkiset meille intiimit, meidän mielestä tärkeät teknologiat, niin kuin just kännykät tai läppärit ja vastaavat, joihin näitä sisällytetään eli voidaan ajatella, että meidän valvontateknologiasta tehdään arkipäiväistä, sitten normaalia, sit tehdään banaalia tällaisten yhteiskunnallisten alueiden kun just lentokenttien tai turvatarkastuksen yhtäältä kautta, sit toisaalta näiden mobiiliteknologian meidän niin sanotusti intiimisti tärkeiden teknologioiden avulla.
E.S: Tulisiko sulla Asko mieleen jotain sitten sellaista arveluttavampaa esimerkkiä, missä tämä vallankäyttö olisi lähtenyt vähän niin kuin väärään suuntaan, datankeruu?
A.L: Ensimmäinen esimerkki, mitä sä toit esiin valokuvana 70-luvulta, tallennetaan mielenosoittajien kuvia tietokantoihin, niin niistä on isoja keskusteluja. Ei ole pitkä aika siitä kun Saksassa poliisi kuvasi mielenosoittajia ja syötti sitten näitä kuvatietoja tuollaiseen kuvatunnistus-tietopankkiin ja siitä käydään vieläkin keskustelua, että onko niillä oikeus käyttää automatisoitua teknologiaa ihmisten tunnistamiseen jotka on mielenosoituksissa. Ja vastaavaahan ajatellaan esimerkiksi Suomeen liittyvää, Suomessakin on nykyään paljon valvontakameroita ja on ihmisiä, tahoja jotka on sitä mieltä, että esimerkiksi poliisin pitäisi saada oikeudet yhdistää niihin valvontakameroihin vaikka nämä passeihin liittyvät biometriset tietokannat, joilla voi taas nopeasti löytää yksittäisiä henkilöitä julkisesta tilasta. Mutta mun mielestä se on erittäin arveluttavaa ja erittäin hankalaa ottaa tuollaista teknologiaa suoraan käyttöön, koska se vähentää meidän yksityisyyttä yhtäältä ja toisaalta näihin teknologioihin on sisäänrakennettu tiettyä arvolatausta eli ne tunnistaa tiettyjä ihmisiä paremmin kuin toisia ihmisiä ja tällaisia vääriä hälytyksiä tulee usein varsinkin marginaaliin liittyviin väestöryhmiin liittyen, koska ne ei ole osana tätä teknologian kehitystä alun alkaenkaan.
A.W: Ja ehkä tuollaisten isojen julkisuuteen tulevien ylilyöntien kautta suuri yleisö ja tavalliset kansalaiset saattaa tulla vähän enemmän tietoisiksi siitä, että mitä taustalla tapahtuu. Mutta aika pitkälti tämä on sellaista mitä ehkä me ei tunnisteta kovin helposti tapahtuvan. Toisaalta sitten syntyy myös vastaliikkeitä, aktivismia ja taidettakin, että esimerkiksi just kasvojentunnistuksen kiertämiseen liittyviä taideteoksia tehdään, valokuvataiteilijat, kuvataiteilijat ja myöskin muotisuunnittelun alalla on suunniteltu tällaisia erilaisia kasvomaalauksia, meikkejä, kampauksia, asuja jotka sitten vaikeuttaa tätä automaattista kasvojentunnistusta tai henkilön tunnistusta. Eli siellä syntyy sitten tämmöistä kriittistä vastaliikettä myöskin.
E.S: Joo ehkä jopa poliittista, koska silloinhan sä otat kantaa sun meikilläsi asiaan. Anni hei voiko arkisto olla vaarallinen? Kun tätä dataa kerätään, niin voiko se olla joskus niin räjähdysaltis, että kokoelmat on vaikka vaarassa sisällön takia?
A.W: No arkistohan nimenomaan on vaarallinen. Eli se on se arkisto joka tekee niistä kuvista vallankäytön välineitä ja voimakkaita sellaisia. Kun Asko kuvaili aikaisemmin tätä valokuvaajavallan suhteen kehittymistä, niin siinä keskeinen on juurikin se arkisto. Eli ne yksittäiset kuvat rikollisista tai yhtään kestään ei vielä niin kuin, niillä ei ole niin paljon valtaa eikä vaikutusvoimaa, mutta silloin kun ne yhdistetään hyvin suunniteltuun, helposti käytettävään, löydettävään arkistointijärjestelmään jossa näitä tietoja voidaan yhdistellä. Näin oli jo siis fyysisen arkistoinnin aikana, ja nyt tietysti digitaalisena aikana sitten se yhdisteleminen on potentiaalisesti ainakin helpompaa ja vielä laajempia massoja voidaan käyttää, mutta että joka tapauksessa niin arkisto on juurikin se missä se valta on.
E.S: No niin, vaarallisista arkistoista puheen ollen nyt seuraa vaarallinen äänite kenties. Eli kuunnellaan Valokuvataiteen museon äänitearkistosta pieni pätkä. Ollaan vuodessa 2012, valokuvaaja Hans von Schantz kertoo Asematunneli-sarjansa synnystä.
Äänitallenne:
Hans von Schantz: Mä olin kuvannut monta vuotta jo näitä Helsingin laita-alueita, niin mä päätin, että mä kuvaan muutaman sarjan ihan keskustaa. Nyt kun on kysymys yökuvauksesta, niin tulee tämmöisiä täysin teknisiä ongelmia, että miten sä jäädytät tämän liikkeen hämärässä tilassa koska näistä paikkakuvista oli tullut hyvin tämmöisiä lavasteen omaisia, niin mä päätin että mä siirrän tämän saman vaikutelman myös näihin ihmiskuviin. Ja se tarkoitti sitä, että kamera pysyy staattisena aina näissä sarjoissa. Ja mä valaisen tämän valitsemani tilan usealla salamalla ja tässä on tekniikka nyt ollut se, että kamera on seissyt yksinään jalustalla. Jonka jälkeen mä yleensä tämän liikesuunnan etupuolelle pistän yhden salaman, kamerassa on yks salama ja sitten mä itse seison etäämpänä kolmannen salaman kanssa. Se että siinä otetaan kuvia niin ei, kolme salamaa välähtää yhtä aikaa, niin se ei jää epäselväksi. No nythän tässä on semmoinen asetelma, että kun kamera seisoo yksikseen niin kukaan ei oleta sun ottavan kuvaa. Ihan se asetelma on vähän sama kuin valvontakamera jossain julkisessa tilassa. Ja se, että mä huomasin, että kamera seisoo yksikseen, niin ihmiset käveli hyvin läheltä siitä ja ne ei näin tajunnut sitä, että se millä hetkellä tahansa ottaa kuvan.
E.S: Eli oltiin steissillä Helsingin asematunnelissa vuonna 2012 ja valokuvaaja Hans von Schantz kertoi miten hän rakensi tämän kuvaustilanteen. Kuvia nähtiin sitten myöhemmin Valokuvataiteen museolla näyttelyssä Enter Helsinki. No tästä kuvauksesta on nyt reippaasti yli 10 vuotta. Mulle ehkä toi Helsingin Asematunneli on vähän saman tyyppinen paikka kun lentokenttä, että mä tiedän et mua valvotaan siellä lukuisista kameroista. Tai jotkut kauppakeskukset on ihan vastaavia, melkeinpä ajattelee, että tuleekohan dataa purkitettua kun käy vessassakin siellä. Miten se, onko tämä tilanne muuttunut tuosta vuodesta 2012 nyt tähän hetkeen, jos ajattelee ihmisten suhtautumista valvontaan, kameraan, läsnäoloon julkisessa tilassa?
A.L: Ihmiset on tietyllä tavalla tottunut ja totuttautunut siihen, että valvontakameroita on alettu käyttämään 60-70-luvulla jo Englannissa ja sitten tämmöistä automaattisempaa valvontaa on aloitettu ottamaan käyttöön 2000-luvun alussa, mutta mä ajattelen, että kamerakännyköiden tulo markkinoille ja niiden yleistyminen ja sosiaalisen median käyttö on se joka on tehnyt meille valokuvista normaaleja ja arkisia ja kuvattavana olemisesta. Että tavallaan siihen liittyvä semmoinen yksi ensiaskel on tietenkin tämä näppäily valokuvaus ja sen historia, mutta sitten toinen mikä on myös kiinnostavaa, on passikuva ja passikuvien historia. Koska passikuvat on toinen tämmöinen alue joiden avulla ollaan totuttauduttu siihen, että meistä otetaan kasvokuvia ja niitä annetaan erilaisille viranomaisille, niitä näytetään eri henkilöille joita me ei tunneta ja niiden avulla ne autentikoi meitä. Että tietyllä tavalla, jos ajatellaan Hans von Schantzin esimerkkiä, niin joo siitä ajasta tähän hetkeen tilanne on muuttunut, mutta itseasiassa meidän kannattaa katsoa sitä paljon laajempaa historiaa siihen liittyen. Eli tämä on tämmöinen pitkä kehityskaari jonka yhdessä hetkessä me tällä hetkellä ollaan.
E.S: Olisiko historiassa jotain sellaisia käännekohtia, milloin vaikka passikuvaan liittyvät säädökset on tiukentanut huikeasti? Muitakin kuin ehkä 9/11.
A.L: Joo no 9/11 on tietenkin tosi tärkeä biometrisiin passeihin ja niiden tuloon liittyen. Mutta tietyt kriisihetket, konfliktihetket on niitä tärkeitä, eli ensimmäinen maailmansota oli tämmöinen. Suomessa ensimmäiset passikuvat mitä me ollaan nyt löydetty, on vuodelta 1916 ja siitä eteenpäin ja se on kansainvälisesti ihan yleinen trendi, jos katsoo tutkimuskirjallisuutta ja ne on usein kuvamuodoltaan vielä tosi monenlaisia ne kuvat joita näytetään. Eli ne on ihan erilaisia mitä käytettiin silloin, kun mitä nykyiset passikuvat on, kasvojen järjestämisen ja järjestäytyneisyyden näkökulmasta.
E.S: Minkälaisia ne sadan vuoden takaiset passikuvat sitten on?
A.L: Mulla on tässä yksi esimerkki mukana, eli niitä on tosi monenlaisia. Jos näette, niin tässä on nyt esimerkki esteettömyystodistuksesta, joka tarvittiin passin saantia varten. Ja tästä kuvasta näkee selkeästi että tämä on muista jo otetuista valokuvista vaan leikattu ja laitettu sitten osaksi tätä esteettömyystodistus hakemusta. Passeista löytyy vähän vastaavanlaisia kuvia eli ne on usein ollut jossain toisessa tilanteessa otettuja kuvia tai sitten studiossa otettuja kuvia joita on alkuaikoina annettu, kun valokuvat oli kalliita. Ihmisillä ei ollut kauheasti valokuvia itsestään ja ollaan haluttu matkustaa jonnekin, niin ollaan nähty että nyt kun se valokuva pitää olla, niin mikä tahansa kuva periaatteessa voidaan ajatella, että se kävi siinä vaiheessa.
E.S: Todistusvoima oli niin voimakas.
A.L: Niin, todistusvoima oli voimakas ja ajateltiin, että pelkästään se kun on tämmöinen mekaaninen tallennusväline, niin se itsessään riittää että vaikka nämä tunnistustekniikat joista ollaan puhuttu Bertillonin kautta, niin liittyy, kehitettiin 1800-luvun loppupuolella niin monet niistä ajatuksista, niitä ei millään tavalla oikeastaan edes näe näissä kuvissa vaikka nämä on tullut vasta vuosikymmeniä sen jälkeen.
E.S: Joo ei, mä katselen tässä kuvaa vuodelta 1919, heinäkuu 24. Tässä on ihan mikä tahansa albumikuva. Nainen, neljä lasta ryhmittynyt ulos luonnonvaloon metsään, männyt näkyy taustalla, kokovartalokuva naisesta ja lapsista eli ei edes yksittäisiä kasvonpiirteitä näe kovin selvästi.
A.W: Joo tämä näyttää siltä, että tämän on voinut ottaa kyläkuvaaja, ehkä on just tyypillisesti otettu tuolla ulkona. Ei ole missään kaupungissa, että on niin kuin kyläkuvaaja eikä ole menty johonkin studioon tai sit tästä perheestä ei ole muuta kuvaa tai näistä ihmisistä kuin tämä kuva. Että on vielä vapaamuotoisempaa kuin ne varhaiset vankiloissa ja poliisien tuottamat tunnistekuvat, jotka nekin vasta sit myöhemmin alkoi eriytyä siitä muotokuvauksen perinteestä, mutta tässä ollaan nyt vieläkin villimmällä alueella selvästi.
A.L: Joo ja se tekee näistä kuvista tosi mielenkiintoisia ja tavallaan tutkimukselle tosi hedelmällisiä. Koska nämä on niin moninaisia, tosi erilaisia mitä me nykyään kuvitellaan passikuvana. Ja kuten sanottu, vastaavan tyylistä kuvastoa löytyy sitten niistä passeista itsestään mitä ollaan arkistoista haettu ja passikuviin liittyen käytiin paljon keskustelua siihen liittyen, että halutaanko antaa itsestään valokuva jotain virallista dokumenttia varten. Koska näitä kuvia varsinkin viranomaistarkoituksiin, ne yhdistettiin niin vahvasti tähän rikolliskuvastoon ja rikollisten kuvaamiseen eli sitä pidettiin halventavana että, tai osa piti sitä halventavana että susta piti ottaa kuva viranomaisdokumenttia varten. Että se ei riittänyt että sä kehollisesti olet läsnä jollain rajalla tai jonkun henkilön edessä ja sanot, että no minähän olen tämä ja tämä ja tämä. Vaan että siinä pitää erikseen olla muutakin todistusvoimaa, kun joku yksittäinen lappunen johon on kirjoitettu erilaisia elementtejä.
E.S: Anni mites museot, arkistot on vaarallisia. Millä tavalla, esimerkiksi Valokuvataiteen museo, varmaan tämä on yhtä ajankohtainen myös Poliisimuseossa ja Kansallisarkistossa niin kuin mainitsit. Miten tämmöistä aihetta, meitä valvotaan, miten museot pitää yllä suhdettaan tähän teemaan, missä yhteyksissä tulee esiin?
A.W: Tietysti arkistojakin on tosi monenlaisia eli se, että mikä arkistolla on se alkuperäinen funktio ja sitten sitä kokoelmaa voidaan myöhemmin käyttää monella tavalla. Että nämä vallan arkistot on just niitä kokoelmia jotka on syntynyt sidoksissa tiettyyn ideologiaan ja tiettyyn vallankäytön tarpeisiin. Ja sitten sen tyyppiset kokoelmat kun vaikka Valokuvataiteen museon kokoelma, niin on paljon hajanaisempia, että se että arkistot on vallankäytön välineitä, niin on osa totuutta ja ainahan siihen liittyy valtaa, siihen kuka päättää mitä tallennetaan ja hyvässä tai pahassa kuka saa paikan historiassa. On se sitten rikollisuuden historia tai joku muu, joku positiivisen ilmiön historia. Mutta sillä lailla meidän museon kokoelman karttuminen on hyvin toisenlaista kuin tämmöisen jonkun instituution arkiston, koska suurin osa siitä aineistosta jota kokoelmissa on, tulee museoon niin, että yksittäinen ihminen käyttää ikään kuin kansalaisen valtaansa ja päättää lahjoittaa jotakin museon kokoelmaan. Eli siitä tulee luonnostaan hyvin moniääninen, eli sillä on tosi ristiriitaisia tavoitteita ja haluja vallankäytöstä tai sitten paikasta ikuisuudessa jotka sitten risteilee siellä isossa kokoelmassa.
E.S: Hei mä tiedän, että teillä on nyt omat kuvat mukana. Olette tuonut mulle jotain nähtävää. Minkälaisen kuvan sä olet tuonut Anni?
A.W: Joo mä kaivan täältä mun puhelimesta Instagramista tämmöisen hollantilaisen kuvataiteilijan, kun Esther Hoversin Instatililtä kuvan hänen teoksestaan. Ja tämä liittyy moneenkin asiaan mistä tässä on puhuttu, mutta nimenomaan näihin valvontakameroihin. Eli hänellä on avoin Instagram-tili, eli täältä Esther Hovers, suomalaisittain lausuttuna taiteilijanimi ja hän on ollut kiinnostunut juurikin siitä mihin suuntaan nämä niin sanotut "älykkäät valvontakamerat" on menossa. Eli katukuvassa valvontakameroita on pitkään ollut, mutta niihin on yhdistetty enemmän näitten kuvien analysointia ja hän on haastatellut turvallisuusalan ammattilaisia ja kerännyt tietoa siitä, että mitä ilmiöitä havaitessaan kameroiden suunnittelijat ovat olleet sitä mieltä, että jotain epäilyttävää on meneillään. Eli mikä tunnistetaan ikään kuin epäilyttäväksi käytökseksi, ja mulla on tässä palanen yhdestä hänen teoksestaan. Voin näyttää, tämä on tämmöisestä sarjasta False Positives. Eli se on niinkuin yksityiskohta siitä teoksesta, se on tommoinen katukuva muistaakseni Brysselin keskustassa otettu kuva, näyttää ihan tavalliselta katutilanteelta. ihmisiä kadulla, jalankulkijoita ja joku seisoskelee siinä kadun kulmassa ja siinä on nyt tämän kuvan juju. Eli kadunkulmassa seisoskelu oli yksi niistä asioista joihin nämä älykkäät kamerat tarttuvat ja jota ne pitävät arveluttavana käytöksenä.
E.S: Aa, kuulostaa ihan 50-luvun Suomelta. Äitini on kertonut että Tampereella Hämeenkadulla seisoskelevat isot ryhmät hajotettiin, piti olla jatkuvassa liikkeessä nuorison.
A.W: Joo muita juttuja mitä nämä kamerat tunnistaa epäilyttäväksi käytökseksi on muun muassa se, että joku ihminen katsoo olkansa yli, kävelee eri suuntaan kuin muut, kävelee aika nopeasti, pyörii samalla paikalla liian pitkään, jättää jotain jälkeensä eli siis vaikka tiputtaa roskan maahan tai sitten joku ihmisjoukko yhtäkkiä hajaantuu tai sitten ihmiset tekee synkronissa liikettä eli liikkuu liian samantahtisesti.
E.S: Uu, miksi mua alkaa pelottamaan? Tässä ollaan aika huikean kontrollin keskellä.
A.L: Nämä liittyy näihin vastaaviin mekanismeihin mitä kehitettiin silloin 1800-luvun puolivälin jälkeen eli tietyllä tavalla tilastollisesti harvinaiset tapahtumat on sellaisia joista sitten tulee epäilyttäviä ja sit se liittyy tähän kysymykseen normalisoinnista eli minkälaisia subjekteja moderni ja sitten nykyaika on tuottanut. Minkälaista liikettä me ollaan sisäistetty meidän ruumiiseen, miten me jotenkin kuvitellaan ja ajatellaan, että kaupunkitilassa kuuluu käyttäytyä. Ja me voidaan ajatella sitä ajatusta taas tuosta lentokentästä tällaisena valvontateknologioiden käyttöönoton kokeilupaikkana, jossa me opitaan tietynlaisia käyttäytymismalleja ja sit me voidaan pohtia, että kuinka paljon me käyttäydytään vastaavalla tavalla sitten kaupunkitilassa ja kuinka paljon sit tuon tyylisillä teknologioilla ehkä yritetään normittaa käyttäytymistä tiettyyn suuntaan, joka on tosi lentokentän kaltaista.
E.S: Eli kaupunki on jatkuvaa transittilaa, jossa haluttaisi täydellinen kontrolli ja hyvä datan keruu.
A.W: Mut kiinnostavaa musta se, että toisaalta tässä niin kuin valokuvat on siellä vallankäytön ytimessä, mutta sitten toisaalta valokuvataiteilijat on myöskin tuomassa näitä rakenteita. Niin kuin nyt tässä kohtaa Hovers näitten teostensa kautta näkyväksi ja ehkä sellaisella tavalla joka parhaimmillaan on aika helposti ymmärrettävää ja avautuu.
A.L: Joo toi on hyvä pointti. Se on mielenkiintoinen kysymys, että mikä on tavallaan valokuvan mahdollisuus kritiikin välineenä ja millaista kritiikkiä valokuvan ja valokuvallisen teknologian avulla pystytään esittämään. Ja jotkuthan on vakaasti sitä mieltä, että valokuva on pääasiassa kontrollin väline ja yksittäisistä representaatioista. Representaation tietyllä tavalla tämmöinen poliittinen voima on rikki tällä hetkellä, jos ajatellaan tätä poliittista hajanaisuutta ja tietyllä tavalla siiloutumista ja yksittäisten ihmisryhmien valikoimista sellaisiksi, että niitä ei haluta meidän kanssa, vaikka ei tunneta niitä ihmisiä ollenkaan. Ja sitten toiset taas löytää tämmöisiä esimerkkejä joissa näytetään, että itseasiassa valokuvan avulla ja valokuvateknologian avulla pystytään kiinnittää huomiota sellaisiin elementteihin meidän yhteiskunnassa joita olisi ehkä muuten hankala selittää tai joiden selittäminen on jotenkin monimutkaisempaa tai sitten vaihtoehtoisesti ne saa meitä ajattelemaan niitä asioita vaikka meillä ei ehkä ratkaisua olekaan joka tilanteeseen.
E.S: Oliko sulla Asko vielä joku kuva vai oliko se tuo äskeinen mitä me katseltiin? Onko sulla mukana vielä jotain?
A.L: No mulla tulee tällä hetkellä mieleen toinen tämmöinen kamera-automaatioon liittyvä esimerkki. Tämmöinen sarja, joka semmoinen taiteilija kuin Hito Steyerl on ollut mukana tekemässä. Liittyen, mikä se on suomeksi bajes eli siihen, että valikoidaan tiettyjen lähtöoletusten mukaan sitä, että minkälaisiin lopputuloksiin päästään. Ja meillä on nykyään yhä enemmän käytössä ihan niin kuin arkikäytössä, mutta sit työkäytössä sellaista automaatiotekniikkaa, jonka avulla yritetään esimerkiksi ihmisten tunnetiloja määritellä kameratekniikan avulla sukupuolta, ikää, etnistä taustaa ja kiihtyneisyyttä ja niin edelleen ja pystytään näyttämään monissa tilanteissa, että ne toimii jos ylipäätään, niin hyvin tietynlaisilla ihmisryhmällä. Ja tämä Hito Steyerl on ollut tekemässä tällaista työtä jossa hän sitten seisoo yhden tämmöisen tunnistamistekniikan edessä ja näyttää, että just kuinka huonosti periaatteessa se kameratekniikka tällä hetkellä toimii. Ja toinen mikä tulee mieleen on tämmöinen Joy Buolamwini, joka on ottanut näitä erilaisia kaupallisten toimijoiden automaattisia tunnistustekniikkoja käyttöön, ja näyttänyt niille sitten tummaihoisten ja mustaihoisten ihmisten kuvia, jotka on sitten yrittänyt lajitella niitä. Ja siellä näkee, että tosi usein naiset jaotellaan miehiksi ja tunnetilat jaotellaan ihan väärin. Ja hän on sitten ottanut sitten varsinkin tällaisia tummaihoisten ihmisoikeustaistelijoiden esimerkkejä sitten, jossa sit mietitään, että mikä on tietyllä tavalla tämmöisen poliittisen idolin ja esikuvan, mikä sen tämmöinen visuaalisen representaatio suhde on näihin tunnistustekniikoihin ja siinä näyttää et se on tosi ongelmallista heti kun liikutaan pois tästä keski-ikäisestä valkoisesta miehestä.
E.S: Hei kiitos teille molemmat A:t, Asko Lehmuskallio ja Anni Wallenius. Kuuntelit Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcastia, jonka löydät Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple podcastista ja lisäksi meillä on nykyään palauteboksi eli Palaute ois kiva. Jos haluat nähdä näitä kuvia mistä me juteltiin ja muuta aiheeseen liittyvää kuvastoa, niin löydät ne Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast. Kiva kun kuuntelit.
