Vieraina: Valokuvaaja ja keräilijä Harri Tahvanainen sekä Valokuvataiteen museon kokoelma-amanuenssi Sofia Lahti.
Juontajana: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcast, jossa pidetään ääntä kuvasta. Tänään meillä on tosi tuttu aihe, eli omat kuvat ja kotialbumit, joita varmaan kaikki on joskus selannut jollain tavalla. Joskus kännykästä tai sitten ollaan oltu ihan sohvan ääressä. Me puhutaan vähän, että mitä se oli ennen ja miksi niitä on ylipäätään otettu. Ja olisiko some ja digitaalisuus jotenkin ehkä vaikuttanut tähän asiaan. Täällä studiossa on nyt valokuvaaja Harri Tahvanainen.
Harri Tahvanainen: Hyvää aamupäivää.
E.S: Sä olet tehnyt yhdessä tutkija Harri Kalhan kanssa ainakin kaksi kirjaa, etkö olekin?
H.R: Kaksi. Ei enempää.
E.S: No mitä, onko sulla semmoisia olohuonesessioita omien valokuva-albumien kanssa?
H.R: Nykyisin vähemmän, että tuota, aihe on ehkä jäänyt vähän taka-alalle.
E.S: No mikäs pidättelee?
H.R: Ehkä se on jollain tapaa käyty aika pitkälle läpi. Sitten osaa itselle tätä teemaa ajatella työstettäväksi.
E.S: Sitten meillä on myös museolta, Valokuvataiteen museolta kokoelma-amanuenssi Sofia Lahti. Missä sä pidät sun kuvia tallessa? Sä olet museoihminen, ne on pakko olla tallessa.
S.L: No joo, mutta ei ole kyllä semmoisissa arkistokelpoisissa laatikoissa valitettavasti, mutta kyllä mulla on lapsuudesta ja nuoruudesta albumeissa. Sitten on just niissä klassisissa kenkälaatikoissakin ja sitten on, nykyään mä olen teettänyt sellaisia kuvakirjoja, mitkä suunnitellaan itse ja tilataan ja sit ne tulee albumin kaltaisina kotiin ja sit on kovalevyt täynnä ja kännykkä täynnä ja kaikki.
E.S: Vau, kuulostaa aika hienolta. Mä olen Valokuvataiteen museon yleisötyön intendentti Erja Salo ja mulla on aika kivasti kuvia tuolla kirjahyllyn ylähyllyllä, harvemmin enää sylissä. Tarkoitan, että katselen niitä niin että albumi on sylissäni, muistot on päässä. Hei nyt katsotaan tämän jakson avainkuva. Mitä silmä näkee? Heitelkää ajatuksia.
H.R: Mä erotan heti useamman seniorin tästä.
S.L: Useamman ikäisiä naisia, aika hyväntuulisen näköisinä yhdessä laiturilla poseeraamassa vai onkohan tämä.. Eikun tämä on pieni silta kenties, joka menee tommoisen lammen yli.
H.R: Lampi on vahvasti läsnä, varsin tyypillinen albumikuva.
S.L: Totta. Tutulta tuntuu vaikka ei kukaan näistä henkilöistä olekaan, paitsi mä tunnistan nyt tuon yhden, jonka kokoelmasta tämä kuva taitaa olla.
E.S: Mikä siinä on sellaista tyypillistä albumikuvaa?
H.R: Ihminen nyt ennen kaikkea, tietysti joo ja sittenhän tämä on jonkun tosiaan tapahtuman, juhlan, minkä lie yhteydessä otettu ilmeisesti.
S.L: Niin, on haluttu muistaa tämä tilanne.
H.R: Aivan. Arkipäiväinen tilanne.
S.L: Niin ja sit samalla kuitenkin hiukan ehkä juhlaan viittaava. Sehän on kanssa tyypillistä albumikuville, että kuitenkin enemmän niissä on niitä synttäreitä ja jouluja ja lomia kuin sitä arkisinta arkea.
H.R: Se toki pitää paikkansa ja useimmiten vielä samassa filmirullassa aikanaan.
S.L: Niin just.
E.S: Tämä on meidän museon kokoelmista, amatöörikuvaaja Helvi Ahosen kuva, eikö vaan Sofia?
S.L: Joo.
E.S: Tämä ajoittuu ihan näiden naisten asujen perusteella 60-luvulle. Osaatko sanoa tarkemmin?
S.L: En osaa sanoa tarkemmin. Tämä Helvihän tosiaan oli tamperelainen innokas kuvauksen harrastaja ja hän kuoli jo 80-luvulla ja jostain syystä oli kirjoittanut testamenttiinsa, että hän haluaa just meidän museon saavan hänen, erityisesti negatiivinsa. Ja niitä oli sitten 50-luvulta melkein sinne 80-luvun alkuun muistaakseni. Monenlaisia ja ne on just tätä tällaista tutun tuntuista peruskuvaa, jossa ollaan kotona ja juodaan kahvia ystävien kanssa tai istutaan parvekkeella ehkä aamiaisella, käydään mökillä. Hän on itse tässä kuvassa myös mukana. Tosi paljon sellaisia, että hän on ystäviensä kanssa ja haluaa ikuistaa sen hetken. Niissä negatiiveissa ei ole siis useinkaan tarkkaa vuosilukua.
E.S: Eli Helvi Ahonen on ollut filmiajan kuvaaja.
S.L: Tosiaankin. Ne vanhimmat on mustavalkoisia 50-luvulta ja sitten jossain vaiheessa siirrytään väriin.
E.S: Itselaukaisinta käyttänyt sitten, jos itse on aina kuvissa.
S.L: Joo melko, ei hän aina ole kuvissa, mutta aika ahkerasti on käyttänyt kyllä. Ja näyttää et hänellä on ollut aika hauska elämä.
H.R: Selkeästi siis, tästäkin kuvasta voi kyllä hyvän tunnelman aistia.
E.S: Missä se Helvi on tässä kuvassa?
S.L: Helvi on kyykyssä olevista tämä niin kuin etummainen jolla on tämmöinen sininen mekko ja harmahtava villatakki.
E.S: Millaisia muistoja teillä on teidän omista perhealbumeista? Teillä taitaa olla filmiajan lapsuus.
H.R: Ehdottomasti filmiajan lapsuus joo.
E.S: Millaisia ne oli, tai missä hetkissä niitä katseltiin? Löytyykö sieltä tällaisia kesämökin laiturirituaaleja suvun kanssa?
H.R: Joo siis ainakin omalta kohdalta, tosiaan niin se on tämän samantyyppistä. Tosin pienemmällä porukalla, elikkä perheen kesälomia tai, että äiti seisoo jonkun muistomerkin vieressä. Kyllä se on sellaista hyvin perinteistä.
E.S: Eli oliko se isä, joka kuvasi useimmiten?
H.R: Sekä hän kyllä joo, ja sitten minä, silloin kun se oli mahdollista.
S.L: Jo pienestä asti?
H.R: Joo.
E.S: Milloin sä olet sitten ekan kotialbumikuvan ottanut?
H.R: Kyllä mä varmaan olen ollut sitten koulussa silloin jo, ensimmäisen luokan aikoihin varmaan.
E.S: Eli sait tavallaan määrittää sen, että minkälainen hetki albumiin tallentuu.
H.R: Joo kyllä tavallaan. Kyllähän siinä tekee totta kai valinnan ja luo jotakin niin kuin kuvaa siitä elämästään tosiaan, tallentaa sitten haluamiaan tai milloin mikäkin sitten tuntuu ajankohtaiselta tai koskettavalta, mutta tämän oloistahan se on. Jossain vaiheessa sitten aloin kuvaamaan pilviä ja näin poispäin, mutta että sitten katosi ihmiset kuvista.
S.L: Menikö nekin kuvat kuitenkin sitten albumiin? Vai jonnekin muualle?
H.R: No ei kyllä. Ei mennyt albumiin, että tuota itseasiassa albumihommaa, niin mä luulen, että meillä ei olla juurikaan harrastettu. Että se oli sitä tyypillistä, että ne oli paperitaskuissa ja niitä on sitten kasoittain sitten. Paljoa meillä ei kyllä ole kuvattu ylimalkaan, että se on enempi ollut sitten mun vastuulla sitten myöhemmin.
E.S: Mitäs Sofia muistatko sä?
S.L: Joo, mä just mietin. Meillä isä osti kameran just suunnilleen silloin kun mua alettiin odottamaan ja se on kuvannut kyllä aika ahkerasti varsinkin alkuaikoina myös sellaisia arkihetkiä, eikä pelkästään synttäreitä ja jouluja. Kun oltiin kävelyllä tai oltiin leikkipuistossa tai syötiin aamupalaa tai mä olen kirjaston lastenosastolla lukemassa, niin siitäkin on kuvia. Ja mä olen aina tykännyt hirveästi selata niitä albumeita ja kuinka ollakaan edelleen tykkään ja tota myös muiden ihmisten, tuntemattomienkin albumeita. Mutta huomaa kuinka se on omiin lapsuuden muistoihin vaikuttanut ihan selvästi, että kyllähän mä muistan lähinnä erityisesti just ne joista mulla on kuva, joita olen katsonut monta kertaa, joista on ehkä sit juteltu vielä.
H.R: Toi kuulostaa kyllä aika edistykselliseltä itseasiassa toi teidän kuvaaminen, että siellä on ollut hyvin nimenomaan sitä arkea ja arkipäiväsiä niin kuin todella arkipäivätaltiointeja joka ei välttämättä ole sillain yleistä. Ymmärtääkseni edelleenkään, ehkä.
S.L: Niinpä. Joo ei sitä aina vaan muista ja jaksa sitä kameraa sitten ottaa esiin, edes sitä kännykkää. Se on kumma juttu.
E.S: Onko järjestelmällisyys tässä sitten hyve? Minkälainen olisi se ideaali kotialbumi jonka joku lahjoittaisi vaikkapa Valokuvataiteen museolle?
S.L: No ei se ehkä kuitenkaan siitäkään ole kiinni, vaan jotenkin. No ehkä kuvien sisällöt, totta kai kuvat on kiinnostavia, jos niissä on ollut semmoista herkkyyttä huomata jotain mikä on erityistä missäkin tilanteessa. Eikä välttämättä se että aina nämä tilanteet nyt tarkasti, mutta ehkä jos ajattelee museon kannalta, minkälainen albumi me mielellään otetaan vastaan, niin ihan se fyysinen kunto on aika tärkeä. Että se albumi ei ole täysin riekaleina ja että ne kuvat on paikallaan niillä sivuilla, koska se on aika mielenkiintoista miten ihminen on niitä sinne ikään kuin kuratoinut, mikä kuva on minkä vieressä. Valitettavastihan nämä 70-80-luvun ehkä 60-luvunkin albumit joissa on erilaisia muoveja ja liimoja ja teippejä, niin nehän on usein aika surullista katsottavaa, kun ne on reagoinut toistensa kanssa ja tarttunut yhteen ja sitten lisäksi tietysti kuvat on menettänyt värejänsä. Ja se värien menettäminen on aika pientä siihen verrattuna, että ne kaikki liimat ja muovit on muodostanut sellaisen tahmaisen köntin.
H.R: Se on se pvc varmaan usein syynä näissä.
S.L: Voi olla joo.
E.S: Voihan olla myös se värien menetys, eikö sen tyylinen Instagram-filtteri ole, että se tarkoittaa 70-luvun värejä.
S.L: Joo totta, siinä on oma viehätyksensä.
H.R: Kyllähän se siis ilman muuta värien haalistuminen tai miten sitä nyt sanotaan, itse en ole kovin perillä noista filttereistä, mutta kuitenkin voin arvata mistä on kyse, niin epäilemättä liittyy nimenomaan nostalgisointiin.
E.S: Mä muistan ainakin niistä muovitaskualbumeista sen, että sinne laitettiin useampi kuva samaan taskuun ja sit se oli tosi jännää, kun löysikin, että siellä oli kaksi muuta alla. Ja tuli tavallaan ihan uudet muistot, kun siihen päälle oltiin laitettu tavallaan niin kuin se a-puoli.
S.L: Niin just, edustavimmat ilmeet ja joo.
E.S: Joo ja sitten sieltä löytyikin ne vähän niin kuin pieleen menneet sieltä alta, koska ei heitetty roskiin kuitenkaan.
H.R: Toi on aika järjestelmällinen.
E.S: Milloin ne ekat varhaisimmat valokuva-albumit maailmassa tai Valokuvataiteen museon kokoelmissa?
S.L: No kyllä ne varmaan tuli siinä sitten, kun visiittikorttikuva alkoi tulla suosioon. 1860-luvulta lähtien on jo albumeita, joissa on just semmoiset visiittikorttien kokoiset taskut joihin on voinut sujauttaa niitä.
E.S: Sä olet Harri myös keräilijä.
H.R: No näin voi kutsua.
E.S: Miksi sä keräät snapshotteja, albumikuvia?
H.R: Joo, sitä olen itsekin miettinyt, se on sillain kun valokuvaaja tässä tavallaan kuitenkin on, niin ehkä se on eräänlaista kuvaamista myös itselleni ollut, saa parempia kuvia kuin itse tekemällä. Sitten ylipäätään niin kyllä se semmoinen etsimisen ja löytämisen vietti tai ilo siitä löytämisestä. Niin se vietti, metsästämisen vietti tai mikä ikinä onkaan keräilyvietti, niin siis se on aika voimakas, kyllä selkeästi olemassa. Se on melko harmittoman, tai taloudellisesti niin kuin mahdollista sanotaan näin. Jos keräilee tätä vielä edelleenkin, vaikkakin hinnat toki nousee hurjaa vauhtia itseasiassa maailmalla. Selkeästi.
E.S: Sano vähän summia. Mitä halvimmillaan, mitä kalleimmillaan?
H.R: No siis totta kai, siis on kauppapaikkoja ja kauppapaikkoja. Että jos ajattelee tyypillistä kirpputorihintaa, antikvariaattihintaa, niin liikutaan sitten varmaan, riippuu taas kyllä, että missä päin maailmaa liikutaan ylimalkaan, mutta että karkeasti sanotaan näin, että se on sitten sieltä eurosta ja sen alta ja sitten satoihin euroihin. Ja huutokaupoissakin näitä nykyään myydään, ihan arvostetuissa jotka on erikoistunut valokuvataiteen myymiseen. Näissäkin on aika-ajoin myös näitä vernakulaari valokuvan myöskin näitä myyntitapahtumia, niin niissähän sitten yksikköhinta saattaa nousta tuhansiin dollareihin esimerkiksi.
E.S: Onko tori.fi tai Huutonetissä valokuvia?
H.R: On, molemmissa on. Ja sitten tietysti lukuisilla antikvariaateilla jotka toimii netissä. Ja sitten eBay tietysti on varmaan se suurin ja runsain.
E.S: Onko sillä jotain merkitystä, että sillä tiedolla niistä kuvista? Onko sulla mitään väliä, et sä tiedät ketä niissä kuvissa on tai.
H.R: Mulle niillä ei ole mitään merkitystä. Ei yhtään mitään. Ei sillä, että kuka sen on tehnyt eikä sillä, että ketä siinä on, tai siis mikä on ollut tapahtuma välttämättä. Että se ei ole, siis se on ihan kiva lisätieto tietysti sinällään jos semmoinen olemassa, mutta se ei vaikuta siihen mahdolliseen esimerkiksi ostopäätökseen tavallaan millään muotoa.
E.S: Eli just se sua kiinnostaa, et se on valokuva ilman tietoa, ilman kontekstia.
H.R: No tavallaan se ei vaikuta millään lailla, että et kyllä mua siis ihan pelkästään ja puhtaasti visuaalinen puoli vaikuttaa ja ratkaisee mun sen, että kiinnostunko siitä vai en. Ja se on sitten ihan totta kai täysin yksilöllinen, että et kuinka ja miten tai mitä päässä tapahtuu, kun näkee jotakin.
E.S: Kerro jostain kuva-aiheesta mikä sua kiinnosti tai onko sulla highlightsit kokoelmissa? Top3.
H.R: No sillä lailla, kun materialistikin tässä on, niin toki niin kuin myös ostopäätöksiin saattaa vaikuttaa se, että näkee selkeästi ansainnan paikan jossain kuvassa. Esimerkiksi sen, että voi vaikka ei se nyt itseä niinkään kiinnostaisi välttämättä, niin silti saatan sen ostaa tietäen, että sen voi myydä moninkertaiseen hintaan pois. Että tämä on myös yksi raadollinen kulma tähän asiaan.
E.S: Eli sä olet valmis luopumaan kuvista.
H.R: Ehdottomasti voin jos näin, että sanotaan näin, että tuntuu jotenkin tyhmältä, jos näkee rahaa laatikossa, niin etteikö sitä ottaisi mukaansa. Mutta sitten, jos mennään ihan tämmösiin niin kuin syvempiin merkityksiin tässä hommassa, niin kyllä mua kiinnostaa kaikki semmoinen, joka on vähän vinksallaan, siitä ehkä löytyy joku tämmöinen huumori. Se tietysti on sitten, onko se kenen mielestä mitäkin, joku pilkahdus kuitenkin tämän tyyppisestä. Sit totta kai ihan nämä perusjutut, että rajaukset ja kuvauskulmat ja valot ja varjot ja näin, että et se voi olla ihan mitä tahansa. Ja sit kaikennäköiset valotusvirheet voisi oikeastaan ajatella näin, että kun aikanaan, kun tämä tämmöinen kansankuvaus snapshot-maailma enemmän alkoi kansan parissa saamaan tämmöistä harrastuspohjaa, niin silloin oli pilvin pimein kaikennäköisiä oppaita, missä opastettiin miten tehdään hienoja kuvia tai hyviä kuvia. Niin vois sanoa että kaikki se mikä rikkoo niitä sääntöjä, niin voi olla kiinnostavaa usein.
S.L: Se on totta. Ne oppaathan on tavallaan yksi syy minkä takia tuntemattomienkin ihmisten perhealbumit näyttää niin tutuilta. Että välillä ihan ihmettelee, että miten tolla voi olla sama kuva kuin mulla. Niin aika varmasti paljon ne oppaat on vaikuttanut siihen, että on ollut niin hyviä vinkkejä, että niitä on seurattu.
H.R: Siellä on tarkkaan näytetty.
S.L: Näissä tilanteissa kannattaa kuvata ja tällä tavalla kannattaa asetella.
H.R: Ja aina tietenkin aurinko kuvaajan selän takana ja niin poispäin.
S.L: Niin just.
H.R: Mutta hienompi tulee, kun se on siellä kuvattujen selän takana.
E.S: Voisitko sä nyt ajatella, että sä myisit omasta albumistasi kuvia?
H.R: No kyllä voisin joo. Kyllä mä voisin, jos nyt näin tällain. Ei ole kyllä tullut ikinä mieleenkään, että kiitos vinkistä. Mutta tota, en mä näe siinä mitään sinällään ongelmaa.
E.S: Sofia mikä meidän museota, Valokuvataiteen museota kotialbumeissa kiinnostaa nyt ja digiaikana?
S.L: Tavallaan ehkä pitäisiköhän sanoa, että oikeastaan samat asiat kiinnostaa niissä nyt kuin aikanaan. Tai että okei, ehkä niissä vanhemmissa valokuva-albumeissa kiinnostaa myös enemmän se materiaalisuus, just se et minkälaiset ne sivut on ja kuinka painava se on kädessä ja millä tavalla ne kuvat on siihen laitettu ja järjestetty. Ja ehkä sitten vanhoissa valokuva-albumeissa myös kiinnostaa se koko se kulttuuri niiden ympärillä, et miten ne on ollut. Ne vanhatkin albumitkinhan on tavallaan ollut sosiaalisia medioita ja visiittikorttialbumit on ollut sellaisia naamakirjoja, joissa on laitettu hyvään järjestykseen oma suku ja oma tuttavapiiri ja sit niistä on keskusteltu, kun on käynyt vieraita kylässä, vaikka se on ollut ihan se tavallaan niiden funktio. Ja sit sen jälkeen niistä tuli semmoisia päiväkirjamaisempia just tämän vernakulaarin kuvaamisen kautta, et ne ei ollutkaan enää pelkästään niitä sukugallerioita, vaan jotain muuta. Ja nyt sitten ne somen kuva-albumit, ne on ihan yhtälailla kiinnostavia. Ne on kanssa mietitty, ne on vähän eri näkökulmasta mietitty, ehkä usein vähän suuremmalle yleisölle, riippuen kuinka paljon kavereita ihmisellä siinä kyseisessä mediassa on. Mutta jotenkin se oman elämänsä kuratoiminen niihin kuviin ja jonkinlainen tarinankerronta mitä sieltä tulee, niin se on edelleen kiinnostavaa.
E.S: Mä olen ainakin nähnyt semmoisia albumeja aikoinaan missä sitä tarinankerrontaa on tehty ihan jälkikäteen sitten siihen albumikuvien yhteyteen esimerkiksi merkkaamalla kuolleet.
H.R: Rukseilla.
S.L: Joo mä olen lukenut sellaisen tulkinnan, että se rastin laittaminen kuolleen ihmisen yläpuolelle tai jotenkin siihen hänen kohdalleen siihen kuvaan estäisi tätä henkilöä kummittelemasta.
H.R: Aa, okei.
S.L: Mutta en tiedä.
H.R: Joo ei ole tullut tämä kyllä itselle vastaan.
E.S: Ja sitten esimerkiksi tämmöisiä pois leikattuja ex-puolisoja, onko tämäkin?
H.R: Tätä näkee ilman muuta myös aika ajoin, mutta ei kovin yleistä kuitenkaan sekään. Mutta että epäilemättä hyvin kiinnostavaa olisi justiin niin kuin vaikka keräilijän kannalta.
E.S: Onko sulla sun kokoelmissa jotain tämmöisiä vähän kuratoituja esimerkkejä?
H.R: Ei tämän tyyppistä oikeastaan, lukuun ottamatta näitä ruksi, rasti merkittyjä. Sitten on toki sitä semmoista niin kuin ylipäätään kuviin liitettyä tekstiä, jotain runon tai värssynpätkää, että et sellaista toki mitä tehdään tänäkin päivänä.
S.L: Joskus voi olla aika humoristisia ja hauskojakin juttuja, riippuen aiheesta. Ja kyllähän sitä välillä löytää sit vaikka kirppiksiltä tai me museolle saadaan lahjoituksina sellaisia albumeita, joista on niin kuin tosi monelta sivulta revitty ihan sillain niin kuin olisi raivon vallassa tai ehkä kiireessä revitty irti kuvia, jotka on ennen ollut liimattuna, että, milloin mistäkin syystä.
H.R: Joo se on totta ja sitten tämähän on selkeä ilmiö, sitten esimerkiksi nyt jos niissä antikvariaateissa tai vastaavissa liikkeissä liikkuu, niin on nimenomaan näitä myydään albumikokonaisuuksia, joista puuttuu paljon kuvia, mutta se ei välttämättä johdu siitä edes aina, että sen on sukulaiset tehnyt tai kauppias esimerkiksi jostain näkökulmasta ajattelee, että nämä kuvat eivät saa mennä eteenpäin. Mutta useimmiten siinä on varmaan se raadollinen puoli, että sieltä on poimittu ne helmet yksittäisiksi kuviksi, jotka myydään sitten sellaisenaan.
S.L: Niinpä, joo siltä mustakin vaikuttaa.
E.S: Nyt kuunnellaan Valokuvataiteen museon arkistopätkä ja tällä kertaa niitä on kaksi kappaletta. Ensimmäinen vuodelta 2007 ja siinä valokuvaaja Reijo Porkka haastattelee valokuvausliikkeen omistajaa Heikki Valannetta.
Äänitallenne:
Heikki Valanne: Kyllä mä toisaalta uskon, että tämä tulee säilymään. On ihmisiä, jotka haluaa itse räpeltää, ne harrastaa. Heidän harrastuksensa on valokuva, kuvien suurentaminen. Ja sit on ihmiset, jotka haluaa kuvia albumiin ja se on ihan selvästi näkyvissä, että ihmiset enemmän, niin kuin sitä, että niitä on kivempi näyttää kunn ne on albumissa.
Reijo Porkka: Niin, kyllä.
J.V: Ja toisekseen on sitten myös se, että koska vähän väliä tulee joku itkemään mitä hän tekee, kaikki on hävinnyt. Sitten vaan ilmoitetaan, että kyllä se bittiavaruus, lähetät ne tuonne, tuolla on semmoisia jotka, mutta ne ottaa valitettavasti sen rahan etukäteen, pelastetaan tai ei.
R.P: Joo.
H.V: Mutta sä maksat siitä. Niin meillä kaikilla, mulla itsellänikin kun joskus penkoo niitä. Mulla on kaksi ulkoista kiintolevyä, jossa mä pidän näitä kuvia, että ne nyt säilyisi, mutta siellä on hirveen paljon kuvia. Että jaajaa mä olen tommoistakin kuvannut joskus.
R.P: Joo.
H.V: Että sä et enää itsekään tiedä mitä sulla on. Eli tähänhän tämä menee, että hirveästi kuvataan, mutta sitä kuvaa käytetään ehkä vielä vähemmän kuin ennen.
R.P: Niin ja sitten sitä käytetään hyvinkin lyhyellä tähtäimellä, että vaan näytetään kameran näytöltä, että..
H.V: Televisiosta tai pc-näytöltä katsotaan että tällaisia, ja sitten unohdetaan sinne.
R.P: Tai lähetetään vaan kaverille kännykästä, että katso nyt, tämä oli kiva.
H.V: Joo kyllä.
E.S: Sä olit Sofia tehnyt kuvakirjoja?
S.L: Joo.
E.S: Eli sulla on ainakin joku tarve saada pitää kuvaa fyysisenä objektina.
S.L: Joo kyllä mun mielestä just se albumin tai kirjan selaileminen on tosi mukavaa ja se on musta mukavampaa kuin se digikuvien selailu, katselu sieltä tietokoneelta tai jostain. Vaikka mä kyllä sitäkin teen. Mä vielä haaveilen, että mä alkaisin uudestaan tilata niistä semmoisia kymppikuviakin ja kliistrata niitä albumiin, mutta nyt mä olen jonkin aikaa tehnyt sitä, että mä, mulla on se semmoinen kirjan layout-ohjelma jolla mä laitan ne kuvat siinä ja sit mä tilaan sen sieltä firmasta.
E.S: Miten sä Harri sitten hoidat tämän muistojen pysymispuolen, kun sä keräät vähän niin kuin muiden muistoja?
H.R: Niin joo, totta. Siis tällä hetkellä se on puhtaasti bittihommia kyllä ehdottomasti, eli digitaalikuvaa on kieltämättä aika runsaasti olemassa. Onneksi edes sitä.
E.S: Sulla on omat digiarkistot.
H.R: Nimenomaan näin. Ja sitten kyllä näistä on ollut kovasti haaveissa tehdä sitten, koskee nyt lähinnä jälkikasvua että et omalle lapselle siitä kasvusta ja kehityksestä niin jonkun näköistä konkreettista.
S.L: Joo no mun täytyy tunnustaa, että mäkin teen pelkästään lapsestani niitä kirjoja, enkä niin kuin, kaikki muut elämän alueet jää sinne tietokoneen kovalevylle.
E.S: Miten sä kuratoit Harri sitä sun digiarkistoa, joka on varmaan aika mittava? Miten sä rajaat? Teetkö sä jo suunnittelua et minkälaisen historian sä kerrot sun lapselle?
H.R: Tavallaan varmaan näin enemmän tai vähemmän tiedostamatta, mutta kyllä mä pyrin aika väljään rajaamiseen. Että siinä on varmaan niin kuin kaikilla keskimäärin on, et miettii onko tämä nyt parempi kuin toinen jostain syystä, niin joku jää jäljelle sitten aina tilanteesta. Että sitähän aika runsaasti tulee kuvattua johtuen näistä nykyisistä laitteista, mutta se kuratointihan tuossa on hyvin keskeinen juttu ja se jää kyllä varmaan aika monelta tekemättä.
E.S: Nyt kuunnellaan vielä toinen arkistopätkä. Päästään vähän lähemmäksi meidän aikaa, eli vuoteen 2018. Tässä arkistopätkässä Merkku Kiianmaa haastattelee 90-vuotiasta Instaajaa Irja Leinoa.
Äänitetallenne:
Merkku Kiianmaa: Mitenkäs sitten kun sanoit, että toi on vähän niin kuin päiväkirja toi Instagram sinulle. Niin selaatko sitten jälkikäteen sitä omaa tiliä tavallaan vähän niin kuin muistelumielessä? Vähän niin kuin valokuva-albumia ehkä selailtiin.
Irja Leino: No joskus, kun jotakin tulee, tarvii sen sillä lailla mieleen, mutta en nyt, sitten kun mä tulen vanhaksi, rupeen katsomaan valokuva-albumeja.
M.K: Niin joo.
I.L: Vielä ei ole sen aika.
M.K: Oikea asenne.
E.S: Facebookissa on ainakin semmoinen ominaisuus, että sekin haluaa kertoa historiaa, tekee sitä omalla tavallaan. Aina välillä muistutetaan, että muistatko sä, viisi vuotta sitten tapahtui tällaista. Ja joku kuvakaruselli pyörähtää käyntiin ja sen saa sitten jakaa muille. Onko tämä kiva juttu?
S.L: Kyllä mä luulen, että moni siitä ilahtuu. Kyllähän moni myöskin jakaa sen Facebookin ehdottaman muiston. Kuitenkin ne asiat joita on tullut postattua sinne, on usein myönteisiä ja niiden muistaminen on ilahduttavaa, että ai se oli tänä päivänä viisi vuotta sitten. Mutta toisaalta siinä on se puoli, että mieluummin itse kuratoisi sen muistelemisensakin ja päättäisi et nyt. Mutta voihan nämä tällaiset algoritmit sitä vähän sillain herätellä.
H.R: Aivan varmasti sen ne tekee joo.
E.S: Onko tullut jotain tämmöisiä uusia kotialbumi-kategorioita, että okei on nämä vanhat rituaalit mainittu. Juhlat ja kesämökin laiturit ja saunan kuvaamiset Suomessa ja. Mutta onko jotain muuta uutta?
S.L: No kyllä mun mielestä nytkään siis esimerkiksi se, että eläimillä on omat Instatilinsä, niin se ehkä niin kuin eläinten, se kuinka paljon niitä kuvataan ja niiden kuvia on ja niistä tehdään albumeita ja muita, niin se on ehkä uutta. Kyllähän eläimiä näkee niissä vanhoissa visiittikorttikuvassakin 1800-luvun lopulta, jonkun perheen kanssa voi olla siellä studiossa kuvattavana vaikka koira, tai jopa jossain sellaisiakin visiittikortteja meidän museossakin ainakin yksi, jossa on muotokuvassa kissa eikä ketään muita.
H.R: Aivan.
S.L: Mutta se, että eläimille omistetaan kokonaisia Instatilejä tai näitä albumeita, niin se on ehkä uusi juttu. Ja sitten ruoka on toinen joka varmasti on enemmän framilla kuin koskaan.
E.S: Et ennen otettiin se yksi ja ainut kuva, että kun hankittiin se kissa tai koira perheeseen, niin nykyään on eläinten kotialbumit.
S.L: Niin ne on niin kuin päähenkilöitä.
H.R: Mutta on varmaan sen puoleen elämä muutenkin aika lailla muuttunut.
E.S: Sä olet Harri Tahvanainen tehnyt toisen Harrin, eli tutkija Harri Kalhan kanssa nämä kaksi kirjaa anonyymeistä valokuvista, snapshoteista. Nimettömät on toinen kirja ja toinen Valokuvan orpokoti. Miten nämä kirjat syntyi? Löytyykö sieltä eläinkuvia?
H.R: Siellä on myös eläimiä joo. Kyllä ne kattaa varmaan aika isonkin osan kaikista kuviteltavissa olevasta, että uskoisin, että ne on aika lailla semmoiset edustavat lajissaan.
E.S: Minkälaisia teemoja niissä on? Minkälaisia kategorisointeja olette tehnyt?
H.R: No kategorisoinnin suhteen nimenomaan toi joka niin kuin oma suosikkini näistä kahdesta, on tämä ensimmäinen Nimettömät- julkaisu, joka ja siinähän oli sitten niin kuin kategoriat tavallaan yksi ja kaksi siinä mielessä, että oli enemmän tämmöiset asettelut, studiomaiset tilanteet ja sitten loppuosa kirjasta oli sitten itseeni eniten vetoava osuus sitten, jossa oli tämmöistä vähän vapaampaa ja abstraktimpaa otetta.
E.S: Ja vinksahtaneisuuden.
H.R: Nimenomaan joo. Mutta nämä kaks puolta siinä oli niin kuin sillain aika mielestäni aika edustavasti kyllä läpivalaistu.
E.S: Onko tämmöiset harhalaukaukset vielä olemassa nykyalbumeissa, somessa? Voidaanko puhua somen vinksahtaneet kuvat?
S.L: No joo, siis mulle tulee mieleen ekana Facebookissa ainakin olevat Paskat luontokuvat –ryhmä. Jonka ideana on se, että jaetaan kuvia niistä sellaisista, että sain melkein hyvän kuvan tästä eläimestä, mutta se liisikin pois tai liikahti, tai jotain muuta. Ne ilahduttaa kovasti tämän ryhmän jäseniä, ja varmasti myös näitä kuvaajia itseään, että pääsee jakamaan sen kuitenkin.
H.R: Toi on hyvä puoli kyllä ehdottomasti tuossa somekuviossa, josta todella täytyy myöntää, että on täysin ummikko, mutta että se mahdollistaa niin paljon just kaikkea tuota.
S.L: Ja sitten ehkä siinä on se että okei, tämä meni nyt pieleen. En mä katso sitä enää, mutta sitten siitä saa pikkuisen sen elämää pidennettyä, siitä saa jotain iloa irti kun sen jakaa toisille, jotka ymmärtää sen ja samaistuu tähän epäonnistumistilanteeseen.
H.R: Aivan.
E.S: Mutta onko se some toisaalta itseään sensuroiva? Voiko siellä olla niin kuin paskat perhekuvat? Voiko semmoista jakaa, kun se on sit julkista?
H.R: Siellä taitaa olla tällaistakin käsittääkseni, että.
S.L: Niin mä en ole ihan varma onko sellasta, missä ihmiset jakais niitä omia pieleen menneitä jotenkin systemaattisesti, mutta ainakin on tällaisia, missä joku muu on kuratoinut, niin kuin etsinyt netistä näitä kauheita hääkuvia tai vastaavia.
E.S: Teillä on molemmilla takataskussa tai kännykässä nyt joku kuva jonka te haluatte tuoda keskusteluun. Mitäs sulla on Harri? Kuvaile vähän mitä sulla on, ja miksi otit tämän kuvan mukaan.
H.R: Otin nyt tästä omasta kirjastamme yhden, joka on siinä mielessä oleellinen minulle, koska oikeastaan tämän tyyppisestä tämä on lähtenyt liikkeelle. Kun on tajunnut, että tämmöistä niin kun on olemassa, niin hyvänen aika sentään. Haluan ottaa asiasta selvää ja haluan ostaa näitä lisää, jos niitä kohdalle sattuu. Elikkä mulla on tämmöinen ihan tavallaan perus albumikuva sinällään, tai tilanne jossa nainen makaa nurmella ja pitää otsansa päällä kättä ja sit siinä on vielä bonuksena tommoinen jonkunasteinen valovuoto, varmaan tapahtunut kuvatessa ja neliön mallinen kuva. Perus semmoinen esinekokonaisuutenakin ihan viehättävä jossa on tämmöiset leikatut epätasaiset reunat ja sitten mahdollisesti taisi olla tässä vielä 1957 tai jotain vastaavaa vuosilukuna siinä reunassa vielä. Että tämä oli siinä mielessä itselle semmoinen hyvin tyypillinen ja tämän tyyppiseen materiaaliin sitten kyllä tarttuu, jos kohdalle sattuu. Että on mun mielestä vaan yksinkertaisesti hieno valokuva.
E.S: Minkä kokoinen se on?
H.R: No kooltaanhan nämä ei ole siis tietysti useinkaan kovin suuria, että sanotaan että se on semmoista kymppikuvaa ja siitä pienemmäksi, jos tämmöinen rinnastus. Et yleensä ne on semmoisia niin kuin tässä tapauksessa kuva on ehkä 7 senttiä kanttiinsa, niin kuin reunuksineen.
E.S: Onko se materiaalisuus sulle niin tärkeä, että ihan se että minkälainen paperi siinä on ja?
H.R: Joo. Siis kyllä toi esinekokonaisuus on niin kuin keskeinen, myös tuossa kiinnostavuudessa. Että joskus toki tarttuu sitten kokoelmiin myös semmoista materiaalia sitten ihan siltä pohjalta, että siinä jotenkin kiinnostaa se fyysisyys, että minkälaiset reunat tai merkinnät siinä on.
E.S: Mistä se kaarevareunaisuus kertoo kuvassa? Minkälainen historia sillä on?
H.R: Se on sitten taas aikansa nähtävästi jonkun aikansa siis tämmöinen trendi ollut, että samalla lailla kuin jossain vaiheessa kymppikuvissa sai täällä valkoisia reunoja tässä modernissa ajassa niin, se oli jotenkin semmoinen aika merkittävä ja moni halusi kuvansa sillä lailla, kuin että ne on suoraan leikattu siitä kuva aiheesta. Mitäs Sofialla?
S.L: Mulla taisi käydä vähän samalla lailla, kun edellisessäkin podcastissa, jossa olin mukana. Että mun tekee mieli nostaa esiin kokonainen tili tai tässä tapauksessa kokonainen yhdistys. Tämmöinen kun Kuvassa ry, jonka jäsenet toimii Facebookissa ja niillä on Flickr-tili, johon ne kuvat silloin systemaattisemmin laitetaan. Jossa siis jäseniä yhdistää se, että ne haluaa löytää ja tunnistaa vanhoja valokuvia. Nimenomaan Suomessa otettuja suomalaisista, eli tuoda yhteen ne henkilöt ja kuvat. Eli siis toki omistakin kokonaisuuksistaan he nostaa esiin näitä kuvia, ne skannaa ja laittaa sinne. Niistä kuvista keskustellaan Facebook-ryhmässä ja sit ne laitetaan aakkosjärjestyksessä ja kuvaamon mukaan kootaan Flickriin sellaista arkistoa. Että tavallaan se on sukututkijoille semmoinen aika arvokas aineisto ja sit se vähän niin kuin ne anonyymit kuvat, heitä ei kiinnosta ne niin kuin an sich, itsessään ne kuvat varmasti ne heidänkin mielestä on kiehtovia, mutta heillä se tavoite on se, että saisi selville, niistä anonyymeistä kuvista tulisikin tunnistettuja, niille saataisi nimi.
E.S: Eli selvästi joitakin kiinnostaa ajoittaa, tehdä kuratointi siihen kuvaan, kerätä tietoa. Ja sit toisaalta toisia kiinnostaa se, ettei tiedä sitä kontekstia ollenkaan ja se juuri aloittaa jonkun tarinan omassa mielessä. Tämän tyyppiset tekemiset on aika yleisiä nykytaiteen interventioita, meilläkin on ollut museossa muutama.
S.L: Joo kyllähän se varmaan laittaa mielikuvituksen laukkaamaan. Vaikka toki siis sekin voi laittaa mielikuvituksen laukkaamaan, jos tietää, että tämä nyt Minna Canth ja mä alan nyt tulkita tätä Minna Canthin kuvaa. Mutta sit toisella tavalla voi käyttää ehkä sellaista kuvaa johon ei liity tavallaan sitä kontekstin painolastia, jos ajattelee näin päin.
E.S: Se on jonkun oman elämän uuden käsikirjoituksen alku.
S.L: Niin vaikka. Mutta mä voisin sanoa tähän väliin vaan sellaisen asian, että mehän on tehty museossa sellainenkin projekti, kun taskualbumit. Joka liittyi sitten taas sellaisiin ihmisiin joilla ei ole mahdollisuutta ottaa siitä perhealbumia tai ehkä mitään kuvia mukaansa, kun joutuu lähtemään sodan tai muun katastrofin takia pakolaiseksi. Että silloinhan todella se kännykkä on se ainoa ehkä, jossa voi olla kännykän muistissa muutama kuva. Me tehtiin semmoinen hanke muutama vuosi sitten, jossa me haastateltiin turvapaikanhakijoita ja kysyttiin, että mitä kuvia heillä on. Mitä albumi- tai muita kuvia heillä on siinä kännykässä ja me saatiin sitten lahjoituksena meidän kokoelmiinkin diginä näitä muutamia. Ja siinä totta kai oli siltä pitkältä matkalta tänne pohjoiseen, oli kuvia niistä kaikista vaikeuksista, mutta oli myös sitä, että oli otettu kotona ennen lähtöä perhekuvista kuva siihen kännykkään, koska sitä itse kuvaa ei voitu ottaa mukaan. Niin se jotenkin, meillä kaikillehan kännykkä nykyään on albumi, mutta näille ihmisille se on vielä suuremmassa määrin se ainoa albumi.
E.S: Kiitos Harri Tahvanainen ja Sofia Lahti, oli mukavaa.
S.L: Kiitoksia.
H.R: Kiitos samoin.
E.S: Kuuntelit Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva –podcastia, jonka löydät Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple-podcastista. Ja lisäksi meillä on nykyään palauteboksi eli Palaute ois kiva. Ja jos haluat nähdä näitä kuvia mistä me juteltiin ja muuta aiheeseen liittyvää kuvastoa, niin löydät ne Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast. Kiva kun kuuntelit.
