Vieraina: Valokuva- ja videotaiteilija Marja Helander sekä Valokuvataiteen museon museopedagogi Aapo Raudaskoski.
Juontaja: Museon yleisötyön intendentti Erja Salo.
Erja Salo: Tämä on Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva-podcast, jossa pidetään ääntä kuvasta. Tänään me puhutaan kulttuurisesta omimisesta. Sen termin on kuullut aika usein viime aikoina taiteen ja visuaalisen kulttuurin yhteydessä. Ja sitten kyllä se on tullut tuohon arkipuheeseenkin mukaan. Ne oli ne sulkapäähineisiin puetut missit joskus 2017 mitä mä muistan, ja sitten ehkä vähän aiemmin, taisi olla Koko Hubara, joka otti keskusteluun Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron –romaanin, jossa Koko Hubaran mukaan syyllistyttiin kulttuuriseen omimiseen. Taiteen piirissä tulee mieleen Jenni Hiltusen Grind -teos Kiasman kokoelmahankintana, siinähän twerkattiin saamelaisasuissa ja sitten vuonna 2016 taiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kritisoi juuri tätä Jenni Hiltusen Grind -teosta ja kirjoitti Helsingin Sanomiin mielipidesivulle, että sinne vaan Kiasmaan katsomaan, että mikä on Suomen alkuperäiskansan asema vuonna 2016. Tänään meillä on studiossa toinen taiteilijoista Marja Helander. Tervetuloa.
Marja Helander: Kiitos kiitos.
E.S: Sitten meillä on Valokuvataiteen museon kuvataidepedagogi Aapo Raudaskoski. Tervetuloa.
Aapo Raudaskoski: Kiitos kiitos.
E.S: Valkoihoinen korkeasti koulutettu liittolainen.
A.R: Näin vois sanoa.
E.S: Ja minä olen Erja Salo, joka silloin tällöin käytän kaftaania kesällä varsinkin, jos on tosi helle. Marja miten hyvin sä muistat tuon Jenni Hiltusen Grind -teoksesta käydyn keskustelun silloin vuonna 2016?
M.H: No kyllähän mä nyt sitä jonkin verta muistan. Niin kuin, että en nyt niin hirveästi yksittäisiä osia, mutta muistan kyllä, että siitä tuli keskustelua ja somessakin taiteilijakaverit kirjoitti puolesta ja vastaan. Ja niin kuin tästä taiteen vapaudesta ja ehkä tällaisesta, että nyt ruvetaan sensuroimaan. Ja muistan sit myös tämän Kiasman vastauksen. Sieltä suunnalta sanottiin, että teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta. Ja mä tässä mietin tätä nyt, kun tiesin tulevani tänne podcastiin, että mitä siinä tavallaan sit tapahtui tästä Kiasman vastauksesta, niin mä jotenkin itse ajattelen, et siinä tavallaan nyt törmäsi kaksi eri näkökantaa, että mä ymmärrän kyllä, että esimerkiksi monet suomalaiset ajattelee, että saamelaiset on oikeasti vaan joku suomalainen heimo, että ne ei ole oma erillinen kansa. Niin mun mielestä tässä ehkä tuli nyt tämmöinen idea, että suomalainen valtakulttuuri, länsimainen valtakulttuuri ehkä ajattelee, että no tässä tämmöinen saamelaisen kansallispuvut ja tai feikit tai oikeat on siinä vaan tämmöinen niin kuin osa sitä teosta, irrallisena elementtinä. Mutta sitten tavallaan ei nähdäkään sitä sit tällaisen vähemmistön elikkä meidän saamelaisten näkökulmasta, mikä taas on se, että jos siinä teoksessa tai missä tahansa on saamenpuku tai osia saamenpuvusta, niin meille siinä on heti kysymys saamelaisuudesta. Että se on niin tärkeä osa meidän identiteettiä, että mä muistan tätä vastausta, että oltiin ihan että miten tässä ei muka ole kyse saamelaisuudesta. Mutta mä myös ehkä sit ymmärrän, että monesti ajatellaan että taide tai taideteos on joku tuolla tyhjiössä lilluva tämmöinen kappale ilman mitään yhteyttä mihinkään ympäröivään yhteiskuntaan tai yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Että siinä mielessä tässä musta mentiin vähän niin kuin, no mun näkökulmasta harhaan tässä Kiasman vastauksessa, että tässä ei ole kyse saamelaisuudesta. Että saamelaisille siinä oli kyse saamelaisuudesta, mutta että tässä oli just mun mielestä tämmöinen vähemmistön näkökulma ja sit valtakulttuurin näkökulma törmäsi.
E.S: Onko sillä mitään merkitystä, että se hankittiin Kiasmaan. Joka on osa meidän Kansallisgalleriaa, joka tallentaa meidän yhteistä taiteen kulttuuriperintöä ja Jenni Hiltusen Grind -teoksesta tuli kokoelmateos, liittyykö tämä myös tähän keskusteluun?
M.H: Joo mehän itseasiassa Outin kanssa ei kritisoitu itseasiassa sitä Jennin teosta, et se ei ollut sen meidän kritiikin pointti vaan se, että Kiasma on hankkinut sen. Tavallaan legitimoinut sen sitten osaksi tällaista kansallista kaanonia ja näimme siinä siis nämä tosi ongelmalliset kohdat sitten taas saamelaisesta näkökulmasta. Että joo, että tämä oli ehkä se ehkä se meidän pointti siinä, että just tämän teoksen hankkiminen sinne kokoelmiin. Että koska sittenhän meistä myös todellakin sit sanottiin, et me tällaista sensuuria kannatetaan tai, että taiteen vapaus on uhattuna. Niin ei me missään nimessä sanottu et kukaan ei saisi tällaista tehdä. Että kyllä mä ajattelen, että kunhan nyt ei suunnilleen lähde ihmisiä murhaamaan, että nyt pitää perus ihmis- ja eläinoikeudet voimassa. Ja ehkä nykyaikana ympäristöoikeudet on aika tärkeät, niin että sä voit tehdä taidetta mistä aiheesta vaan, että siinä mielessä mun mielestä taiteen ilmaisuvapaus on ihan voimassa, mutta että totta kai vähän niin kuin sananvapauskin, että mitä sä sanot tai mitä sä teet, niin sitten voi olla että siitä sit joutuu niin kuin, en nyt sano tilille, mutta perustelemaan sitä tarkemmin. Että voihan nyt vaikka tehdä Pekka ja Pätkä n-sana osa 2 tai vaikka tehdä jonkun teoksen missä on blackface, mutta niin kuin valkoisena ihmisenä. Mutta että mä luulen että sitä ei kukaan kiellä, mutta että esittääkö sitä teosta kukaan tai minkälaisen vastaanoton se saa, niin se on sitten eri asia.
E.S: Jos nyt leikitään Aapo, että sä olet tämmöinen kulttuurisen omimisen poliisi, virallinen valvoja.
A.R: Apua.
E.S: Leikitään.
A.R: Leikitään.
E.S: Niin mikäs nyt menee pieleen, jos mä sanon, että se Jenni Hiltusen Grind-teos oli ihan mahtavaa viihdettä. Että siinä takapuoli hyllyy, ja siinä twerkataan ja sen olisi voinut tehdä vaikka Pohjanmaan kansallispuvussa, että ei siinä ole ollenkaan kyse saamelaisuudesta. Mikä tämä kulttuurinen omiminen nyt tässä kohtaa oikein on? Mä en ymmärrä keskustelua? Mites, käännä tämä ensyklopediseksi tulkinnaksi.
A.R: No mulla tulee mieleen toi mitä Marja sanoi tuosta, että mistä siinä on kyse, niin eihän sitä voi etukäteen aina määritellä. Että jos Kiasma ottaa kantaa vaikka siihen, että tässä ei ole kyse saamelaisuudesta, niin herää kysymys, että onko museolla tai edes tekijällä jotenkin valta määritellä sitä, mistä siinä on loppujen lopuksi kyse. Että se tuntuu semmoiselta niin kuin jälkikäteiseltä perustelulta siinä. Et tietyllä tavalla just niin kuin Marja sano, että jos siinä on käytetty saamelaispukua ja saamelaiset on sanonut, että se on semmoinen asia mikä koskee saamelaisia erityisesti, se on ihan ymmärrettävää, niin silloin niin kuin ehkä just valtaväestön edustajana pitäisi jotenkin miettiä, että se oma näkökulma ei ehkä ole se mikä nyt tässä on jotenkin olennaisin. Että usein jotenkin kulttuurisessa omimisessa on semmoinen näkökulma, että jos se ei ole itselle ongelma niin sitten ei voi ymmärtää myöskään, että miten se on jollekulle muulle ongelma, mutta että tämä on missä on niin kuin, siinä on aika iso oppimisen paikka ihmisellä.
E.S: Hei nyt katsotaan tämän jakson avainkuva. No mitä te näette? Mitä tulee mieleen kuvasta Aapo?
A.R: No tässä on tämmöinen oletettavasti pohjoinen maisema ja sitten on tämmöisiä henkilökuvia, kasvokuvia siellä maisemassa saamelaispuvuissa.
M.H: Niin tässä on pohjoisen subarktinen, arktinen maisema ja vaan vanhoja arkistokuvia saamelaisista tässä maisemassa.
E.S: Tuleeko vielä jotain muuta?
M.H: Niin tässähän on sarja tästä Jorma Purasen, tai siis kuva Jorma Purasen sarjasta, missä hän sitten oli käyttänyt näitä vanhoja arkistokuvia, käynyt muun muassa Ranskassa museossa ja tuonut tavallaan sitten ne henkilöt niille paikoille mistä he oli sitten lähteneet täällä Pohjois-Skandinaviassa, ja itseasiassa kun Jormahan oli tehnyt tai teki silloin tosi paljon töitä saamelaisten kanssa. Että hän oli esimerkiksi Beaivvassa saamelaisteatterissa, kuvasi heitä ja teki sarjan heidän kanssa. Hän todellakin sitten oli yhteydessä niihin ihmisiinkin kenen sukulaisia näillä seudulla asuu, että tämä oli tämmöinen niin kun mun mielestä tehty saamelaista kulttuuria kunnioittaen ja yhteistyössä myös osittain saamelaisten kanssa, käsittääkseni näin. Vaikka en ihan hirveän tarkkaan ole tähän kuvaamistapahtumaan perehtynyt, mutta että ainakin mä ajattelen että Jorma Puranen kyllä tiesi mitä oli tekemässä ja lähti sillä tavalla niin kuin tällaisesta kunnioittavasta ja tällaisesta sensitiivisestä näkökulmasta.
A.R: Mulla tulee mieleen just tässä kulttuurisen omimisen kontekstissa helposti just niin kuin toi tausta tavallaan, että voihan kuvaa tavallaan katsoa tälleen, mutta sitten se et miten se on tehty. Mulla nousee tällaisia kysymyksiä etiikasta, että miten se on tehty ja just että onko siinä minkälaisia rakenteita siinä on taustalla tai muuta. Että jos ihan tätä kuvaa katsoo, niin kyllähän tässä jotenkin on semmoinen, jos nyt kun nää on arkistokuvia näistä ihmisistä tai tämmöisiä, niissä on vähän tällainen tieteellinen katse tavallaan näissä ihmisten kuvissa. Ja sitten maisema taas jotenkin semmoinen mikä usein ehkä enemmän johonkin identiteetin rakentamiseen tai semmoinen jotenkin vapaampi kenttä.
M.H: Niin. Niin mäkin voisin sanoa että tämähän oli mun mielipide, mutta olen myös kuullut jonkun saamelaisen suusta, että hän taas koki tämän niin ettei pitänyt yhtään näistä kuvista, että näki eri tavalla sitten tämän tilanteen.
E.S: Ja kuva jota me katsottiin oli Jorma Purasen sarjasta, 1990-luvun lopulta Kuvitteellinen kotiinpaluu. Ja sen sarjan taustallahan on tämmöiset 1884 otetut 400 lasinegatiivia tämmöiseltä antropologiselta reissulta, jonka tarkoitus silloin aikoinaan oli tutkia saamelaisia, mutta vaan tämmöisenä luokittelutilastoina. Eli se tehtiin ihan toisenlaiseen tarpeeseen kun nyt sitten Jorma Puranen tämmöisessä nykyvalokuvan interventiossa pariisilaisen museon arkistoon. No mikäs tämä tämmöinen kolonialistinen katse on? Onko se nyt tässä kohtaa, Aapo?
A.R: Ehkä mä jotenkin mietin just tota, että jos miettii kulttuurisen omimisen näkökulmasta, niin aika usein just se tekoprosessi on se mihin kääntyy tavallaan katseet. Että se kolonialistinen katse on niin semmoinen tietynlainen työkalu ehkä tai postkolonialistinen katse, niin huomata tietyllä tavalla se että määrittääkö sitä katsomaansa asiaa jotenkin etuoikeutetusta näkökulmasta. Et en mä tiedä onko se tässä teoksessa jotenkin se ensimmäinen, mikä mulla tulee tietyllä tavalla mieleen. Että ehkä toi just tämä tieto, että nämä on vanhoja arkistokuvia saamelaisista, niin siinähän se kolonialistinen katse on tavallaan piilotettuna tommoseen tieteelliseen katsomiseen, tieteelliseen ihanteeseen jostain objektiivisuudesta. Mikä on semmoinen länsimainen rakenne.
E.S: Voiko siitä ikinä päästä eroon tämmöisenä valkoisena länsimaisena naisena, joka edustaa valtaväestöä?
A.R: Mä ajattelen just sillä lailla, miten museopedagogin työssäkin usein kiinnitän huomiota siihen katseeseen, että se tarvitsee aika paljon semmoista tilaa ymmärtää se oma positionsa tietyllä tavalla ja sehän voi olla tosi pitkäkin prosessi, ja usein valkoisille kiusallinen tai vaikea prosessi. Ja sit on tämmöisiä kaikkia käsitteitä tavallaan niille tunnereaktioille mitä tulee, että on valkoinen syyllisyys, tai valkoisen pelastajan kompleksi tai muita tämmöisiä. Miten siihen usein reagoidaan, siihen tilanteeseen, siihen omaan etuoikeuteen. Mutta jotenkin ehkä jos rakennetaan semmoista tilaa, missä ihmiset pystyisi ehkä valkoiset keskenään pohtimaan, että mitä he voi tehdä ettei tietyllä tavalla olisi semmoista konfliktitilannetta sitten siinä, että pitäisi jotenkin suoraan nyt pystyä perustelemaan, että miksi mä olen nyt sortanut ihmisiä esimerkiksi tai ajatellut tai katsonut heitä tällä tavalla. Niin jos siihen tulee sellainen pieni tila väliin, missä on mahdollisuus pohtia sitä ja oppia lisää, niin kyllä mä luulen että siinä pystyy ainakin hitaasti liikkumaan eteenpäin.
E.S: Rakennatko sä tällaisia tiloja sun omissa kohtaamisissa?
A.R: Toivon mukaan. Mä jotenkin ajattelen, että jos ihmisille antaa niin kuin.. Ehkä se on vähän optimistista joskus, mutta että jos ihmisille antaa mahdollisuuden ikään kuin olla jotenkin parempi. En mä tiedä onks toi jotenkin hirveen idealistista puhetta, mutta et olla parempi niin kyllä siihen tulee usein ehkä ihmiset tarttuneeksi.
E.S: Tuleeko teillä mieleen jotain lähiesimerkkejä nyt tämmöisestä kulttuurisesta omimisesta? Mä olen nyt maininnut mun kesäisen kaftaanin, jota mä tykkään hellepäivänä käyttää. Entäs sitten noi palestiinalaishuivit tai romanien huivit? Palestiinalaishuivia Hennes & Mauritzkin aikoinaan myi. Mikä keissi tämä tämmöinen nyt sitten on, jos vaateteollisuudessa näyttäytyy kulttuurisia merkkejä?
A.R: Mulla tulee viimeisimpänä mieleen, kun oli tämä Kim Kardashianin vartaloa muokkaava alusasu, joka oli nimetty kimonoksi ja sit hän yritti sitä vissiin trademarkata sitä nimeä ja sitten siitä tuli semmoinen mediakeskustelu. Että ehkä se liittyy usein tämmöisissä jotenkin vaateteollisuuden tapauksissa semmoisiin niin kuin kapitalisoimiseen tai semmoiseen niin kun, että siitä tehdään joku tuote jolla sitten rahallisesti hyödytään ja sitten tavallaan mikä se suhde on siihen alkuperäiseen merkitykseen tai johonkin muuhun tämmöiseen. Japani ei tietysti sinänsä tai japanilainen kimono ei ole minkään alkuperäiskansan symbolinen merkitys, et se on sillä tavalla vaan vähän eri tyyppinen kuin tämä valtarakenne just mistä mä ainakin puhun niin olennainen siinä tavallaan sen kaikkein pahimman laatuisen kulttuurisen omimisen kontekstissa. Usein ehkä valkoisena on hankala hahmottaa sitä, et siinä on eroja tietyllä tavalla siinä omimisessa, et omiminenhan voi parhaimmillaan vaikka niin kuin dragin tapauksessa esimerkiksi olla tosi semmoisia valtarakenteita kumoavaa ja muuta tällaista. Et kyllä mä joskus puhun vaikka opastuksilla siitä, että mä omin jonkun valokuvan tämmöiseen niin kuin sukupuoli- tai seksuaalivähemmistön näkökulmaan. Mutta sitten se, et jos omitaankin jonkun vähemmän etuoikeutetun ryhmän merkityksiä ja niillä tehdään vaikka rahaa, niin ehkä se on semmoinen mistä hälytyskellot usein pitäisi soida.
M.H: Niin tietenkin tämmöinen tavallaan vaihto ja lainaaminen on eri asia kuin ehkä tämmöinen appropriaatio, siis tämmöinen tavallaan niin kuin ihan varastaminen tai että mikä siinä on se hyötynäkökohta ja varmaankin se, että et onko kyseessä sitten valtakulttuurit vai vähemmistöt, nyt ihan vaikka alkuperäiskansat tai seksuaaliset vähemmistöt tai ihan siis sinänsä mitkä vaan, että mäkin joskus mietin tässä just tästä Jenni Hiltusensen Grindistä, että jos hän olisi tehnyt saman esimerkiksi romaninaisten puvussa, niin mä olen aivan varma että ei sitäkään olisi mitenkään villasella painettu.
E.S: Oletko sä sitä mieltä Marja, että saamelaistaiteilijana se on sun velvollisuus edistää saamelaisten asioita?
M.H: Tuota niin.
E.S: Tai purkaa stereotyyppejä?
M.H: No joo tietyllä tavalla kyllä. Että totta kai se on sitten rasittavaa, jos sitten aina on vaan oman etnisyytensä edustaja ja aina joutuu olemaan tällä tavalla valistaja, et aina kertoo samat asiat. Mä kävin nyt itseasiassa tuolla YK:n alaisessa WIPOn joka on tämmöistä maailman kulttuuriperintöä käsittelevä elin, niin siellä pitämässä semmosen puheen, niin silti joutui heti taas kertomaan kaikki perusasiat, että missä me asumme ja kuinka monta meitä on. Niin ja meillä on oma kieli ja kulttuuri ja vaatteet ja näin. Niin sit tietty et jos nyt on kokoajan sellaista, niin tietenkin sitä itsekin rupee vähän väsähtämään ja tosiaankin, että olen nyt muutakin kuin saamelainen. Että sinänsä kaikki kunnia tämmöisille nuoremmille saamelaisaktivisteille jotka jaksaa tehdä tätä hommaa päivästä toiseen paljon enemmän kuin mitä itse esimerkiksi.
E.S: Aapohan tuossa äsken sanoi, että sen katseen tavallaan voi omia, tai tietyllä katseella voi omia teoksen itselleen. Mutta milloin sitten mokaa ja mitä sit pitää tehdä, jos tulee paha kulttuurisen omimisen moka? Aapo kolme..
A.R: Kolme pointtia vai?
E.S: Kolme asiaa mitkä pitää sitten tehdä. Paitsi pyytää anteeksi.
A.R: Niin siis anteeksi pyytäminen on hirveen keskeinen mun mielestä siinä ja oppimisessa ylipäätään. Jos niin kuin tekee jotain eettisesti väärin, niin eikö siihen kuulu tavallaan semmoinen anteeksi pyytäminen ja se on tietysti iso prosessi, että mitä se tarkoittaa, että sitten täytyy myös ymmärtää sitä asiaa mistä pyytää anteeksi, että se ei voi olla mekaaninen. Vaikka tietysti tiettyä tilannetta varten voidaan harjoitella sitä, että kun se on usein etenkin valtakulttuurin edustajille ilmeisesti vaikeeta se, että jos mokaa ja sit menee helposti puolustuskannalle, niin voihan sitä harjoitella, että mitä sanoo. Ihan semmoista mantraa, jotta saa sit sen tilan myöhemmin miettiä eikä joudu tavallaan semmoiseen tilanteeseen, että tulisi pahentaneeksi sitä mitä on jo tehnyt jollekin tietyllä tavalla huonommassa asemassa olevalle. Mutta ehkä se mikä tuossa on semmoinen tausta-ajatus tavallaan, että olisi semmoinen yks tietty ratkaisu mitä voi soveltaa kaikissa tilanteissa, niin se on ehkä se ajattelutavan ongelma justiin. Että olisi jotkut kolme pointtia mitkä vois aina katsoa, että jos nämä ei nyt täyty, niin ei sitten ole eettisesti ongelmallinen tilanne, vaan ehkä nimenomaan semmoinen ettei sitä tarttisi niin kuin sillä lailla universalisoida, vaan vois miettiä, että voisi kuunnella ihmisiä, jotenkin kunnioittavasti keskustella ja olla silleen et jos joku nyt vaikka sanoo, että hänestä tuntuu joltain, niin tarvitseeko sitä vastaan lähteä heti argumentoimaan esimerkiksi. Se on mun mielestä niin paljon siinä tilanteessa ja semmoisessa tavassa kommunikoida et ehkä se miten nykyään kommunikoidaan niin se usein pahentaa tämmöisiä keskusteluita koska ei tietyllä tavalla keskitytä siihen ihmisten kuuntelemiseen ja sitä kautta oppimiseen.
E.S: Niin saatetaan loukkaantua tai puolesta loukkaantua tai sitten aletaan nimenomaan väsymään johonkin keskusteluun vaikka se olisi kuinka tärkeä. No sitten vielä on kulttuurinen omiminen ja sitten on kulttuurista oppiminen, mitkäs nämä kaksi juttua on Aapo?
A.R: Ehkä toikin liittyy vähän semmoisiin tapoihin mitä länsimaissa usein on, että jotenkin ajatellaan, että vaikka tämä oppiminen tai ehkä vielä semmoinen jotenkin hyväntahtoinen lainaaminen on semmoista tosi euro-amerikkalaisen valtakulttuurin osa tämmöisiä tapoja ja se on usein tosi kolonialistista just siinä mielessä, että ajatellaan että tässä on meidän kulttuuri,ottakaa tämä ja nyt mä voin ottaa teidän.
E.S: Niin kuin Blockfest otti rapin. Vai?
A.R: Mä en tiedä mikä se tapaus on, mutta niin kuin no onhan rap tavallaan, tämä miten rapkulttuuri on tullut vaikka mustien kulttuurista ja sitten tietyllä tavalla miten valkoiset ison profiilin artistit Yhdysvalloissa omii niitä tavallaan katu-uskottavuuden elementtejä vaikka siitä mustasta kulttuurista. Et en mä nyt tiedä voiko sitä silloin ihan lainaamiseksi sanoa.
M.H: Toihan on sinänsä hyvä esimerkki just kun puhuit tästä amerikkalaisesta kulttuurista, koska nythän on just julkistettu, että nyt saamelaiset on tehnyt tämmöisen historiallisen sopimuksen kulttuuriperinnön hyödyntämisestä Disneyn kanssa tässä seuraavassa Frozen 2-elokuvassa. Elikkä et siellä on ollut tämmöinen yhteispohjoismainen saamelainen parlamentaarinen neuvosto ja sit siellä on eri jäseniä muun muassa Oulun saamentutkimuksen proffa Veli-Pekka Lehtola ja sit on ollut niin kuin juristi, saamelaisjuristi ja sitten Pohjoismaisten saamelaiskäräjien puheenjohtajat mukana. Elikkä tämä on noin vuosi sitten tehty tämä sopimus ja he on käynyt siellä eleissä näillä studioilla ja et siellä Disney on oikeasti niin kuin halunnut sitten et ne asiat tulee niin kuin oikein sinne. Et siinä on ihan sitten solmittu sopimukset ja tota niin sitten pääneuvottelijana on toiminut tämä lakimies Piia Nuorgam. Tässä on niin kun myös noussut nämä alkuperäiskansan kysymykset muutenkin esille, mutta esimerkiksi nyt kun tämä Frozen 2 ensi-iltaan Suomessa joulukuussa, niin se on sekä suomeksi että saameksi. Ja että tämä Piia Nuorgam sanoi, että on ollut kiinnostus näihin alkuperäiskulttuureihin on nousussa ja sit tässä tapauksessa oli tärkeää päästä vaikuttamaan siihen ettei luoda uusia stereotypioita tai sitten pidetä yllä vanhoja. Et kyllä saamelaisuudesta voi ottaa vaikutteita mutta että sitten mielellään yhteistyössä saamelaisten kanssa ja sitten näitä kulttuurisia arvoja kunnioittaen. Että aika paljonhan alkuperäiskansoilla on tämä sanonta, että nothing about us without us, elikkä että ei mitään meistä ilman meitä.
E.S: Kuunnellaan tähän väliin pätkä valokuvataiteen museon Äänitearkistosta. Tämä äänitys on vuodelta 2014 ja siinä valokuvaaja Mikko Savolainen puhuu työstään romaniyhteisössä.
Äänitallenne:
Haastattelija: Tämä on tosi kiinnostavaa muutenkin tuotannon kannalta, että miten sä olet tavallaan päässyt siihen romanikulttuuriin. Niin kuin tämmöisiä tosi henkilökohtaisia juttuja kuvaamaan.
Mikko Savolainen: No mähän olen käynyt kymmenissä, jos ei sadoissa kodeissa ja mä olen aina hyvin pärjännyt, joidenkin kanssa ihan suorastaan ystävystynyt. Kiuruvedelläkin silloin oli Grönforsin Viki oli kuninkaana, niin mä olin heillä yötä monet kerrat ja mulla ei oikeastaan ole romaneista muuta kuin hyviä muistoja ja olen sitten joskus yrittänyt antaa jotain takasikin. Ja parille perheelle järjestin uuden asunnon, kun niillä oli aivan hirvee asunto, jossain purkutuomion alaisessa talossa. Otin yhteyttä kaupungin sosiaalitoimeen ja mä tein silloin tota Unesco-projektia, no eihän se nyt meidän kannalta mikään Unesco-projekti ollut, mutta se oli Unescon alkuun saattama. Niin helppo vähän ylvästellä että mä olen tässä Unescon asialla, silloin otettiin tosissaan. Ja että on pystynyt paria – kolmea perhettä auttamaan, se nyt ei paljoa ole. Mutta kun mulla oli yksi kohdeperhe Karhulassa, kun niiden kanssa juteltiin, niin he sanoi, että heillä on viikon päästä hautajaiset Helsingissä ja minähän sitten, että mitenkähän minä voisin sinne päästä mukaan kuvaamaan. Ne ottivat sitten yhteyttä tämän vainajan, se oli pojanpoika tai joku tämmöinen. Ja sieltä tuli sitten myönteinen vastaus ja mä olinkin ainoa, no nykyään olisi varmaan kaikenlaista kameraa, mutta silloin mä olin ainoa, kellä oli kamera siellä ja valkonaama. Mutta kun oli varmaan huhu heti levinnyt, että mä olin sen suojeluksessa, niin ei kukaan pannut hanttiin, kun mä kuvasin, eikä herättänyt mitään.
E.S: Valokuvataiteen museolla on Mikko Savolaisen kuvia joita hän on ottanut aikoinaan romaniyhteisössä ja tässä kuultiin vähän siitä kuvaustilanteesta ja kontekstista. Mikä museoiden vastuu tämän kulttuurisen omimisen suhteen on? Meillä on tietty paljon valtaa ja me näytetään kuvia, taideteoksia. Miten me vältetettäisi semmoinen sokea piste? Miten sä Aapo, sä olet niin kuin livenä kävijöiden kanssa, erilaisten ryhmien, eri-ikäisten ihmisten kanssa tekemisissä näyttelytilassa, usein ehkä alkuperäisyhteydestään irrotettujen kuvien parissa. Tuleeko sulle mieleen jotain tilanteita?
A.R: No mä en tiedä tuleeko museopedagogina. Mulla tulee jotenkin tuosta Grind-teoksesta mieleen se kun mä menin silloin katsomaan sitä ja kun tässä on nyt jotenkin siitä nimenomaan ehkä siitä institutionaalisesta näkökulmasta kyse, että miten se oli, et jotenkin miten se tilanne oli. Se oli vähän niin kuin sellaisessa nurkkauksessa projisoituna siellä ja siinä oli sellainen vaikuttava ääni siinä teoksessa ja sitten penkki siinä edessä ja sitä pysty katsoa ja se on hidastettua kuvaa. Että tavallaan semmoinen vetävä estetiikka siinä videossa ja sitten tämä niin kuin tämä kritiikki mitä tätä teosta kohtaan oli esitetty, niin se oli printattuna vähän niin kuin semmoisessa muovitaskussa siinä penkillä vieressä. Niin mä vaan muistan jotenkin ajatelleeni, että mä olisin odottanut jotain paljon isompaa. Et miten se kriittinen näkökulma joka kesken sen näyttelyn oli noussut, niin olisi otettu esille. Ne oli tavallaan siinä penkillä kopioina A4:sina, niin se tuntuu jotenkin semmoiselta, että ehkä tämä esittämisen tapa nyt ei ole niin kuin jotenkin, että tämä kyllä reflektoi sitä epätasa-arvoa mikä siinä tilanteessa tuntuu olevan. Et jos museo esittää vaikka kokoelmista jotain niin kuin ajallisesti vaikka, että on tehty semmoisina aikoina jolloin ei ajateltu jotain asiaa, niin kyllähän semmoisen voi esittää. Mutta että sit just se, että siinä täytyy olla aika paljon, tai jotenkin ajattelen, et siinä on ehkä just sillä esittäjätaholla paljon velvollisuutta keskittyä siihen, kun mietitään sitä katsetta, että miten katsotaan.
E.S: Se tavallaan miten fasilitoidaan sitä keskustelua.
A.R: Niin.
E.S: Ettei siinäkään jätetä sitten yksin. Miksi tämä keskustelu on nyt meidän ajasta kulttuurisesta omimisesta, miksi se osuu tähän kohtaan?
M.H: Niin voisi ajatella, että varmaan. No tavallaan tietenkin, kun maailma pienenee tietenkin niin kuin internetin kautta ja kaikki somekeskustelut, mutta varmaan sitten alkuperäiskansat ja muut vähemmistöt juurikin somen kautta saa nyt sitten äänensä kuuluviin, että sitä ei enää voi sillein ohittaa, että en mä tiennyt tämmöisestä. Että vetäsin nyt tämän Amerikan alkuperäiskansojen päähineen päähäni, että tätähän mä olen leikkinyt lapsenakin. Tiedätkö, että sä et enää oikein voi vedota sellaiseen, että jos sä nyt seuraat yhtään mitään, niin sulla sit on jo joku käsitys tästä.
E.S: Teillä on molemmilla joku oma kuva mukana. Mitä sä olet Aapo tuonut?
A.R: Mulla on pysäytyskuva tämmöisen kuuluisan tubettajan ContraPointsin elikkä oikealta nimeltään Natalie Wynnin viimeisimmästä videosta, joka itse asiassa tuli vähän aikaa sitten. Ja tämä liittyy silleen just itse aiheeseen, vaikka me alussa jotenkin luonnehdittiin että mä olen valkoinen korkeasti koulutettu liittolainen. Niin mullakin on vähemmistöidentiteetti just muunsukupuolisuuden kautta ja sitten tämä dragkulttuuri on ollut ehkä semmoinen, missä mä olen jotenkin itse törmännyt omimiseen ja sehän on hirveen erityyppistä omimista kun sitten taas etnisten vähemmistöjen tai alkuperäiskansojen kohdalla. Eli dragissähän se omiminen on nimenomaan sellainen, että se tapahtuu vaikka niin kuin sukupuolista omimista. Milloin ehkä nimenomaan drag jotenkin korostaa sitä, että ei ole sitä alkuperäistä ja ei ole sitä, että sukupuolessa ei ole ikään kun mitään alkuperäistä omistajuutta sukupuoleen. Eli sikäli hirveen erilainen tilanne tämmöisistä keskusteluista jossa sit taas tämä kulttuurinen omistajuus tai kulttuurinen huoltajuus on tietyllä tavalla selvästi jollain ihmisryhmällä, ja ContraPoints videot on ehkä just sen takia kiinnostava esimerkki, että hän on vielä transnainen joka tekee dragia ja keskustelee näissä videoissaan hyvin voimakkaasti äärioikeistosta ja sukupuolesta ja sukupuolivähemmistöistä ja meemikulttuurista ja on ominut oikeastaan, että ehkä enemmän vielä kuin sitä dragiä, niin on ominut enemmänkin sen äärioikeiston käyttämän kielen ja sillä tavalla kumouksellisesti ehkä käyttää sitä poliittisesti tätä äärioikeistoa vastaan. Mun mielestä se on tosi onnistunutta omimista ja se on hyvä esimerkki sellaisesta vastuuta kantavasta näkökulmasta.
E.S: Minkä kuvan sä olet Marja tuonut? Näytätkö sä meille vähän?
M.H: No mulla on tässä tämmöinen kuvapari missä on kuvia tuolta ehkä noin 40-50-60-luvulta USA:sta. Ja tässä on tämmöinen kuva, että toisessa kuvassa on tämmöisen alkuperäiskansan lapsia pulpetissa, tukat lyhyinä ihan tällaisissa koulupuvuissa ja sitten toisessa kuvassa on kanssa jostakin 50-luvulta on sitten tällaisia valkoisia amerikkalaisia lapsia leikkimässä niin sanotusti varmaan intiaania ja länkkäreitä sulkahatut päässä ja sit tässä kuvassa niin kun kysytään, että miksi toiset saavat pukeutua näihin asuihin ja toiset ei. Että vielä ihmetellään miksi puhutaan tästä kulttuurisesta appropriaatiosta. Elikkä tavallaan se idea on just tämä, että nämä alkuperäiskansan lapset niin kuin Suomessakin on saamelaisia lapsia kielletty vielä 60-luvullakin puhumasta äidinkieltä koulussa ja sinne jouduttu ihan ummikkoina ja rangaistukin, jos puhuu äidinkieltä. Eikä ole asuntolassakaan saanut puhua, että on ollut ihan asuntolat, että lapset on ollut siellä koko lukuvuoden. Päässeet ehkä jouluna kotiin ja olisiko pääsiäisenä, et siinä tavallaan on tämmöinen yks menetetty sukupolvi, joka on sitten myös menettänyt kielen ja hävennyt sitä taustaansa. Niin siihen nähden ehkä tämä on musta osuva kuva, et mitä esimerkiksi tämmöinen saamelaisen pukukin, et se kantaa sisällään myös sit kaikki tällaiset, koko sen kulttuurisen historian ja sen kansan muunkin historian. Että missä on ollut, just että on viety maat ja otettu kieli pois. Siis koko tämä assimilaation historia, että sitten tulee just tämä, et me täällä taistellaan, että tavallaan omista maista ja tuleeko sinne kaivoksia, tuleeko Jäämeren rata. Miksi sitten kalastussopimus on se mikä se on ja kuinka metsähallituslaista otettiin pois tämä saamelaisia elinkeinoja suojeleva pykälä. Tai että pitäisi ottaa ne huomioon, niin sitten siinä tulee just tämä, että noillahan on toi tosi kiva ja värikäs puku, että käytetäänpä sitä vaikka tässä Lapin matkailussa. Mutta sit kaikki muut oikeudet ja kaikki tämmöiset myös vastoinkäymiset ja surut, niin niistä ei haluta tietää mitään. Tai että vaikka Suomen valtio ei sitten tätä ILO 169:ä ratifioi, et kaikki tämmöiset liittyy niin paljon siihen, että joku kulttuurin tämmöinen näkyvä tuote on muutakin kuin esimerkiksi pelkkä vaate.
E.S: Kiitokset teille Marja Helander ja Aapo Raudaskoski.
A.R: Kiitos kiitos.
M.H: Kiitosta sinulle ja teille.
E.S: Kuuntelit Valokuvataiteen museon Kuva ois kiva -podcastia, jonka löydät Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast ja Spotifysta ja Apple-podcastista. Ja lisäksi meillä on nykyään palauteboksi, eli Palaute ois kiva. Jos haluat nähdä näitä kuvia mistä me juteltiin ja muuta aiheeseen liittyvää kuvastoa löydät ne Valokuvataiteen museon sivuilta www.valokuvataiteenmuseo.fi/podcast. Kiva kun kuuntelit.
