Vanhojen tai anonyymien valokuvien, alkuperäiskontekstistaan irrotettujen kuvien, kuva-arkistoaineistojen ja löydettyjen orpokuvien taiteellinen käyttö kiinnostaa juuri nyt monia taiteilijoita. Tietenkin se kiinnostaa myös meitä, jotka työskentelemme muilla tavoin samojen aineistojen parissa.
Göteborgin Valandin kuvataideakatemian valokuvaosasto ja Hasselblad-säätiö järjestävät vuosittain pieniä symposiumeja valokuvaan liittyvistä aiheista. Tänä syksynä symposium oli kansainvälinen, ja pienehkö Glashuset-seminaaritila oli tupaten täynnä kiinnostuneita. Otsikkona oli “Order and Collapse. The Lives of Archives”. Kaksipäiväinen tilaisuus oli kuva-arkistojen parissa työskentelevien taiteilijoiden ja tutkijoiden sekä opiskelijoiden antoisa kohtaaminen. Lähtökohdaksi oli määritelty arkistojen loputtomaan kokoon ja kasvuun ja toisaalta niissä säilytettävien lukemattomien erilaisten tarinoiden säilymiseen, suojeluun ja unohtumiseen liittyvät kysymykset. Vastauksina ei yritettykään tarjota varsinaisia kokonaisratkaisuja, vaan esimerkkejä rajattujen aineistokokonaisuuksien käytöstä ja tulkitsemisesta.
Taiteilijat arkistoissa
Symposiumin kolmella taiteilijapuhujalla oli kolme erilaista tapaa käyttää uudelleen toisten kuvaamaa aineistoa, mutta silti paljon yhteistäkin. Jokainen taiteilija yhdistää itse tuottamaansa valokuvaa löydettyihin, lainattuihin tai varastettuihin aineistoihin. Jokaisella lähestymistapaan kuuluu jonkin verran tutkimusta, vertailua ja järjestelyä. Jokaista kiinnostavat yhtäältä historiat aineistojen taustalla, mutta toisaalta myös aineistojen visuaaliset ainekset sellaisinaan, jopa kontekstitietoja tietoisesti vältellen.
Oliver Chanarin ja hänen kumppaninsa Adam Broomberg ovat menestyvä taiteilijakaksikko, joka saa enemmän kutsuja taideprojekteihin, museoihin ja arkistoihin kuin ehtii toteuttaa. Broomberg & Chanarin yhdistävät teoksissaan historiaa ja sen tulkintaa sekä ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Useammassakin hankkeessa he ovat tutkineet valokuvauksen tekniikoiden kyseenalaisia lähtökohtia soveltamalla näitä tekniikkoja uudella tavalla. Vain valkoihoisten henkilöiden kuvaamiseen soveltuneet varhaiset Kodak-värifilmit, Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon käyttöön suunnitellut polaroid-passikuvakamerat sekä Moskovan katuja tuijottavien valvontakameroiden kuvia 3D-kuviksi yhdistelevä menetelmä on otettu kriittiseen käyttöön. Toisena toistuvana lähestymistapana on vahvojen tekstien uudelleen kuvittaminen. Broomberg & Chanarin ovat tehneet oman tulkintansa mm. klassisesta kuva-Raamatusta ja Bertolt Brechtin Kriegsfiebel / War Primer -teoksesta.
Saksalainen kuvataiteilija Peter Pillar on kehittänyt oman, kuraattorimaisen, systemaattisen taidemuotonsa “varastettujen kuvien” eli käytännössä lähinnä paikallislehdistä leikattujen kuvien temaattisesta järjestelystä. Pillarin näyttelyt ja kirjat perustuvat taiteilijan itsensä määrittelemiin aiheluokituksiin kuten “kuvat, joissa osoitetaan”, “kuvat, joissa kosketetaan autoja”; kuvat, joissa heijastavat vaatteet hohtavat”... Pillar arvostaa erityisesti aineiston parissa tylsistymiseen asti vietettyä aikaa: hitauden kautta löytyvät kuvien tahattomat ulottuvuudet, jotka ovat hänelle kaikkein kiinnostavimpia. Pillar on hyödyntänyt myös muita kuvatyyppejä arkistokuvista ja vanhoista valokuvapostikorteista Ebayssä kaupattujen vanhojen ammusten kuviin. Hänelle kuvien kontekstit ovat useimmiten toissijaisia: kuvien välitön sisältö ja siitä syntyvät mielleyhtymät toimivat uusien teosten lähtökohtana. Kuvien (reproduktioiden) luvaton käyttöönotto ei ole ollut ongelma. Paikallislehtien toimittajat kuvittavat itse juttunsa, kun taas Ebayn myyjät harvemmin panostavat tuotekuviensa laatuun tai tuntevat huolta niiden myöhemmistä vaiheista. Kukaan ei ole reagoinut kuviensa käyttöön Pillarin hankkeissa, eikä hänkään ole pyrkinyt tavoittamaan kuvaajia.
Kolmas arkistoista inspiroituva taiteilija oli Lontoossa myös opettajana ja kuraattorina toimiva Paula Roush. Hänen perustamansa kuvitteellinen säätiö, the Found Photo Foundation, on käytännössä taiteilijan itse kirpputoreilta ja kaduilta keräämä löydettyjen valokuvien kokoelma, joka sisältää myös reproduktioita. Kuten Pillar, myös Roush lajittelee arkistoimiaan kuvia teemoittain, mutta ei yhtä pysyvästi: teemat vaihtuvat ja kuvat järjestetään uudelleen työpajoissa tarpeen mukaan. Toisaalta Roush on toteuttanut kantaaottavia hankkeita, joissa tutkimus ja tosiasiat ovat pääroolissa. Participatory Architecture-teoksessa hän aloitti työskentelynsä dokumentoimalla portugalilaisen, purku-uhan alaisen Meia Praian kylän jokaisen rakennuksen ja tutustumalla kylää suunnitelleen arkkitehdin muistiinpanoihin ja piirustuksiin.
Tutkijat arkistoissa
Siinä missä taiteilijat voivat halutessaan valita pelkän visuaalisuuden ilman kontekstia, tutkijoille taustatieto – metadata – on a ja o. Symposiumin kolme tutkijaa valaisi sen merkitystä kolmelta eri kantilta.
Jessica Bushey on oman määritelmänsä mukaan “artist-archivist”. Hän valmistelee väitöskirjaansa University of British Columbiassa, Kanadassa. Helsinki Photomedia -konferenssissakin tutkimustaan tänä vuonna esitellyt Bushey esittää hyvin ajankohtaisia kysymyksiä sosiaalisen median alustoista (Facebook, Instagram, Flickr jne) miljoonien tavallisten ihmisten kuva-arkistoina. Kun miljoonat ihmiset käyttävät niitä kuviensa jakamiseen, järjestämiseen ja säilyttämiseen, niistä muodostuu eräänlaisia arkistoja. Näiden arkistojen ylläpitäjät ovat kuitenkin ylikansallisia suuryrityksiä, joita eivät sido samat lait ja velvoitteet kuin perinteisiä arkistolaitoksia. Yrityksille metadata merkitsee enintään asiakkaista markkinointitarkoituksessa saatavaa tietoa; kuvien alkuperäiset metatiedot eivät kulje niiden mukana, kun ne on ladattu näille alustoille. Kun ammattimaisesti hoidetut arkistot ovat sitoutuneet ottamaan huomioon niin tiedon vapauteen kuin yksityisyyden suojaan liittyvät lait, sosiaalisen median yritykset ovat sitoutuneita sijoittajien taloudellisten voittojen maksimointiin. Siitä huolimatta sosiaalisen median (kuva)sisällöt ovat arkistoinnin arvoisia, mutta niiden säilyttäminen asettaa useita uusia haasteita. Tutkimuksessaan Bushey kartoittaa näiden sosiaalisen median alustojen tavallisten käyttäjien, ei-ammattilaiskuvaajien, asenteita omien kuviensa säilymiseen ja oikeuksiin: miten kuvia jaetaan, järjestetään ja säilytetään? Moniko tietää tai välittää, mitä palvelujen käyttöehdoissa todella lukee?
Leslie Squyres edusti symposiumissa sitä arkistonkäyttäjätyyppiä, johon itsekin kuulun: tietyn kuva-arkiston parissa vakituisesti työskentelevää asiantuntijaa, joka perehtyy aineistoon useista näkökulmista, tutkii, analysoi ja esittelee sitä yleisölle, mutta myös järjestää ja säilyttää. Squyres johtaa arizonalaista Centre for Creative Photographya, jolla on merkittävät kokoelmat pohjoisamerikkalaisten valokuvataiteilijoiden työhön liittyviä aineistoja. Kertoessaan W. Eugene Smithin arkiston tutkimisesta ja julkaisematta jääneen Big Bookin faksimile-edition valmistelusta julkaistavaksi Squyres todisti palavasti arkistotyön intohimosta ja moniaistisuudesta. Syventyessään Smithin aineistoon ja jäljittäessään eri kuvien asiayhteyksiä, ajoituksia ja kuvauspaikkoja tutkija saattoi tuntea edesmenneen taiteilijan läsnäolon, haistaa hänen tupakkansa ja kuulla monikymmentuntisista nauhoituksista hänen luovan yhteiselonsa Thelonious Monkin ja muiden jazzmuusikkojen kanssa, lopulta jo kuulla jazzin äänettömien valokuvienkin rytmissä. Tällainen pitkäjänteinen syventyminen yhteen kokonaisuuteen on todella antoisaa, mutta käytännössä harvinaista herkkua tutkijoille ja amanuensseille, joiden työnkuvaan kuuluu lukuisia muita päivittäisiä (ja sinänsä myös antoisia) tehtäviä.
Teknisemmästä tutkimuksesta kertoi Tyrone Martinsson, joka on valokuvaaja ja tutkija symposiumin koti-instituutiossa, Göteborgin taidekorkeakoulussa eli Valandin akatemiassa. Hän on monitieteisen tutkimusryhmän jäsenenä selvittänyt muun muassa ilmastonmuutoksen jälkiä maisemassa rephotography-metodilla, vertaamalla vanhoja valokuvia nykyhetkeen. Esimerkkinä hän esitteli huono-onnisen Andrén retkikunnan naparetken negatiiveja, jotka löydettiin retkeläisten kuumailmapallon haaksirikkopaikalta vasta 30 vuotta heidän menehtymisensä jälkeen. Originaaleista, kahden lasilevyn väliin säilötyistä nitraattinegatiiveista, oli paljaalla silmällä enää nähtävissä tuskin mitään. Digitoinnin avulla niistä saatiin esiin yksityiskohtia, joita negatiivien perinteisellä reprokuvauksella ei ollut tavoitettu. Vanhat, 1930-luvulla tehdyt reprokuvatkin ovat silti arvokkaita, sillä niissä taas näkyy yksityiskohtia, joita negatiiveissa ei enää tänä päivänä huolellisesta säilytyksestä huolimatta ole jäljellä.
Ja vielä: Oppilaat ja opettajat arkistoissa
Tänä syksynä taikasana “arkisto” johdatti minut toiseenkin mainioon seminaariin. Pohjan paikallishistoriallisen arkiston järjestämässä seminaarissa Fiskarsissa keskusteltiin arkistopedagogiikasta. Kävi muun muassa ilmi, että Ruotsissa Riksarkivetilla on palkkalistoillaan päätoimisia arkistopedagogeja! Agendana on aikaisemman “kulttuuriperinnöstä oppimisen” sijasta “kulttuuriperinnön avulla oppiminen”. Arkistoaineistojen asiasisältöjen ympärille on rakennettu monenlaista yhteiskunnallista vaikuttavuutta uhkuvia projekteja, joilla on esimerkiksi autettu ammattikoulutuksen kesken jättäneitä nuoria löytämään vahvempaa ammatti-identiteettiä ja sen myötä uutta intoa käydä koulutus loppuun saakka.
Mutta vaikuttavaa arkistopedagogiikkaa saadaan aikaan myös Suomessa. Pohjan paikallishistoriallinen arkisto ja Svenska Litteratursällskapet ovat kumpikin räätälöineet erityisesti koululaisryhmille hauskoja ja havainnollisia aineistopaketteja ja työpajoja, joiden avulla voidaan itse oivaltaen käsitellä tiettyjä opetusohjelmaan kuuluvia asiakokonaisuuksia. Samalla opitaan – ikätasosta riippuen – hahmottamaan arkistojen toimintaperiaatteita, vertailemaan erilaisia lähteitä, harjoittamaan lähdekritiikkiä – ja tietenkin: inspiroitumaan arkistoaineiston äärellä! Se ei nimittäin ole taiteilijoiden yksinoikeus.
Teksti: Sofia Lahti
P.S. Busheyn käsittelemiä teemoja pohtii myös mm. tutkija Risto Sarvas artikkelissaan #snapshot-näyttelyn julkaisussa.
P.P.S. Brechtin Kriegsfiebel on ajankohtainen ja innoittanut muitakin: meillä museollakin nähty, myös arkistoaineistoa käyttävä kuvataiteilija Ali Cherri on tehnyt siihen uuden, youtube-pohjaisen kuvituksen.
P.P.P.S. Maiseman muutoksia on dokumentoitu rephotography-tyyppisesti Suomessakin. Kari Ennola on kiertänyt I. K. Inhan kuvauspaikoilla.
P.P.P.P.S. Arkistokuvien innoituksesta syntyy myös sanataidetta. Ja siitä lumoava esimerkki on Monika Fagerholmin teksti museolla olevista amatöörikuvaaja Helvi Ahosen kuvista kirjassa Archive Play. Toisaalta vanhoista, löydetyistä, ns. anonyymeistä kuvista voi innostua myös ihan niiden itsensä takia. Keräillä, katsella ja pohdiskella. Tästä näkökulmasta on vastikään julkaistu upea kirja: Nimettömät!
