Kinofilmikameroita käytettiin lehtikuvauksessa jonkin verran jo ennen talvisotaa. Esimerkiksi 1938 ostettiin Contaxeja vuoden 1940 olympialaisten kuvauksia varten, mutta kisoja ei pidetty, joten kamerat jäivät urheilukuvauksessa käyttämättömiksi. Vuonna 1939 järjestettiin Contaxin käyttökurssit olympialaisten kuvauksia varten, kouluttajat tulivat Saksasta saakka. Toisen vastaavan kurssin järjesti lehtien olympialaisia varten perustama Suomen Kuvapalvelu Oy 1939 ja tämän kurssin opettajat olivat suomalaisia.
Kinofilmikameroilla oli puolustajansa, esimerkiksi Akseli Neittamo toi sitä jo 1930-luvulla lehtikuvaajien käyttöön. Ruotsissa työharjoittelussa 1956 kuusi viikkoa ollut Caj Bremer kertoo, kuinka Lehtikuvassa suhtauduttiin epäilevästi pienkameraan; sitä pidettiin sopivampana perhealbumeihin kuin ammattikäyttöön: "Muistan vieläkin, kuinka Lehtikuvaan palatessani hymyiltiin. Reino Loppinenkin, mulle kuvaajista ehkä kaikkein läheisin, hymähti ironisesti: 'Ahaa, kinopoika.' Eihän kinari ollut kamera eikä mikään, sitä pidettiin hätävarana."
Leitzin tehtaalla Wetzlarissa oli 1957 neljä kuvaajaa kurssilla: Caj Bremer, Jussi Pohjakallio, Lasse Holmström ja Bertil Dahlgren. Kameralehdessä 6/1957 Caj Bremer esittelee kurssia ja korostaa, kuinka valokuvaajat oppivat ennen kaikkea luottamaan välineisiinsä ja vakuuttuivat siitä, että kinofilmillä suoritettu työ sopii erityisen hyvin juuri reportaasikuvaukseen. "Epäilemättä eräitä ammattiveljiämme hymyilyttää. Mutta antakaamme heidän hymyillä!", Bremer päätti tekstinsä. Hänestä oli tullut pienkameran innokas kannattaja, joka esitteli pienkameran etuja Kameralehden pienkameranumerossa 3/1958:
"Koetan mahdollisuuksien mukaan välttää valaistuslaitteiden käyttöä, ja valitsemani kamera selviää mainiosti heikoissakin valaistusolosuhteissa. Menetelmällä on myös se etu, että käyttämällä normaali- ja laajakulmaobjektiiveja on suurillakin aukoilla terävyysalue varsin riittävä. Myös pidemmillä polttoväleillä on kameran ja välineiden käsittely yksinkertaista, ja mikä tärkeintä, pieni kamera ei sanottavasti herätä huomiota. Jos pienkameran hyviä puolia pitäisi vielä mainita, ei sellaisia etuja kuin filmin pikasiirto ja viritys, sekä kuvaruutujen suuri lukumäärä, voi unohtaa. Jälkimmäinen näkökohta ei harrastelijalle ole etu, pikemminkin päinvastoin, mutta työssäni se on tarpeellinen."
Bremer oli aikaisemmin käyttänyt isoa kameraa, Speed Graphicia ja Rolleiflex hänellä oli edelleen, mutta suurimman osan reportaasikuvista hän otti M-Leicoillaan. Seppo Saves kävi samaisilla Leica-kursseilla 1958. Tällä kerralla Wetzlariin oli päässyt peräti kuusi kuvaajaa Suomesta. He seisovat valokuvassa hotellinsa sisäänkäynnin edessä varsin kovan näköisinä. Nuorin oli vasta 18-vuotias Saves, muut osallistujat olivat Helge Heinonen, Kalle Kultala, P. K. Jaskari, Antti Taskinen ja Erkki Laitila. Lehtikuvaajien piirissä ei edelleenkään ollut montaa pienkameralla kuvaavaa, Leican käyttäjiä oli vielä vähemmän.
Suomessa pienkameroihin siirryttiin hitaammin kuin muualla, ja kinofilmikamerat yleistyivät täällä ammattikäytössä vasta 1960-luvulla. Vanhoista hyviksi havaituista Speed Graficeista, Makinoista tai Rolleiflexeista ei haluttu luopua. Jorma Blomqvist epäilee yhtenä syynä olleen suuripainoksisten sanomalehtien kohopainolaatan huonon sävyntoistokyvyn. Heden periaatteena oli, että nopeita tapahtumia kuvattiin Contaxilla ja filmiä kulutettiin surutta, mutta haastattelut tuli kuvata Makinalla ja Rolleiflexillä. Silloin filmiä ei saanut kuluttaa paria ruutua enempää, ja kalliita salamalamppuja tuli säästää.
Kalle Kultala, joka toi pienkamerat Lehtikuvaan, pitää Lahden hiihdon MM-kisoja 1958 kinokameran läpimurtovuotena Suomessa: "Kinomiesten teleobjektiivit ja näppärät kuvausotteet masensivat lopullisesti Rolleiflexia ja muita kameroita käyttävän lehtikuvaajan. Hyvä ja kehuttu lehtikuva todettiin toisten kuvaajien toimesta erityisesti hyvän kameran ansioksi. Nopeasti kaikki hankkivat tuon kinokameran, ja monet pettyivät, kun uusi kalusto ei nostanutkaan heitä kymmenen kärjessä lehtikuvaajien joukkoon."
Caj Bremerin sanoin kinofilmikameralla päästiin kuvaamaan uudella tyylillä: käytettiin luonnonvaloa ja herkempiä filmejä, joita oli tullut markkinoille. Lisäksi mittaetsinkamera Leicaan voitiin valmistaa valovoimaisempia objektiiveja kuin peilikameroihin.
Lasse Holmström muistelee aikaa, jolloin kinofilmikamerat olivat jo yleistyneet lehtikuvaajienkin piirissä:
"Lehtikuvassa oli käytössä Leicat ja siellä oli iso kaappi täynnä Leicoja. Kerran oltiin Salpausselän kisoissa ja minulla oli aivan oma uusi Leica. Tehtiin joku erikoishaastattelu, jonka kuvasin. Kun tultiin takaisin, niin huomasin, että kamerassa ei ollut filmiä. Oli noloa mennä tunnustamaan, että minun piti diivata ja kuvata Leicalla ilman salamaa, mutta näin kävi.
Leican M-mallit ja Visoflex-peilikammio
1950-luvun lopulla Leican M-mallit yleistyivät kuvaajien käytössä. Jo vuonna 1954 markkinoille esitellyn Leica M3:n uutuus oli kytketty mittaetsin. Sen kanssa kuvaaja saattoi tarkentaa ja rajata kuvan katsomalla yhteen etsinikkunaan. Lisäksi objektiivi oli kiinnitetty bajonetilla, jonka vuoksi objektiivi oli nopeampi vaihtaa ja helokehä etsimessä vaihtui automaattisesti. Parannusta oli myös se, että kameran valotusaikojen asetusnuppi ei pyörähtänyt laukaistessa, joten kameran päälle saattoi kiinnittää valotusmittarin.
Uudenlaisen Leican hankkivat ensimmäisten lehtikuvaajien joukossa Seppo Saves ja Caj Bremer, joka osti ensimmäisen Leicansa, kierreobjektiivikamera Leica IIIf:n, itselleen Ruotsissa työskennellessään. Alkuperäisoptiikkaan hänellä ei ollut varaa, ne korvasivat Leicaan sopivat Nikonin valmistamat 35 mm:n ja 135 mm:n objektiivit etsimineen.
Leica oli alkuaikoinaan kallis hankinta; Leica M3 ja f:2 valovoimainen, 50 mm:n Summicron maksoivat 2510 € vuonna 1957. Kameroiden hintojen laskiessa 1960-luvulla uusi malli M4 maksoi 1968 1272 € ja f:2 valovoimainen, 50 mm:n Summicron 595 €. Useammalla lehtikuvaajalla ja lehtitalolla oli nyt varaa hankkia Leican objektiiveineen.
Leica oli hyvä kamera. Se oli kuulu kestävyydestään: valokuvaajan oli 1980-luvulla vaikea saada vakuutusta kameralleen, kun vakuutusyhtiöt eivät halunneet uskoa, että joku käytti työvälineenä 25 vuotta vanhaa laitetta. Mutta mittaetsinkamerana siihen oli vaikea liittää pitkäpolttovälisempiä 135 mm pitempiä objektiiveja. Tämän vuoksi kameraan kehitettiin aluksi erillinen peilikammio Visoflex, johon pitkäpolttovälinen objektiivi kiinnitettiin. Sellaisia näkee tuon ajan lehtikuvaajien kädessä monissa tilannekuvissa. Visoflex oli hankala käyttää. Caj Bremer muistelee omaansa vuodelta 1957:
"Lopultakin minulla oli varaa lisätä kameravarustustani. Vaihdoin Leicani vanhan Nikon-objektiivin alkuperäisoptiikkaan ja ostin samalla uuden Leica M3:n, Visoflexin ja 200 mm kauko-objektiivin. Visoflex oli Leicaan tehty peiliheijastuslisäke, joka mahdollisti pitempien polttovälien käyttämisen. Systeemin piti korvata yhtenäinen peiliheijastuskamera, mutta valitettavasti kameran laukaisumekanismista tuli aika monimutkainen ja siitä aiheutui usein hankaluuksia. Kirosin sen usein hornan kattilaan, ja mieleni teki monta kertaa heittää koko rakkine tunkiolle. Minulla oli aina sydän kurkussa, toimisiko se vai ei? Vähitellen opin kuitenkin Visoflexin metkut ja omituisuudet ja sitten yhteistyö sujui paremmin."
Samalla tavalla Visoflexiin suhtautui Seppo Saves, joka muistelee:
"Olen nyt myöhemmin kuvia katsellessani ihmetellyt, miten senaikaisella kalustolla otettiin niinkin liikkuvaa kuvaa. Jos ajatellaan esimerkiksi Visoflex-ykköstä, joka oli se pätkä siinä objektiivin ja rungon välissä. Siinä oli pystyluuppi, joka näytti kuvan peilinä ja kaksoislankalaukaisija. Kun painoi lankalaukaisijaa, oli peili pitkään pimeänä, ja sen jälkeen toinen lankalaukaisija laukaisi sulkimen. Ja niillä vempaimilla kuvattiin urheilua!"
Visoflex oli kallis ja vaati monia lisäosia, jotta se toimi riittävän hyvin. Vuonna 1968 Visoflex III luuppietsimellä maksoi 605 €, siihen kiinnitettiin tarkentamista varten yleiskierä 155 € ja 4,8 valovoimainen 280 mm:n Telyt objektiiviosa maksoi 1255 €. Systeemi maksoi yhteensä 2015 €. Lisää hankaluuksia aiheutti kameran koon ja painon kaksinkertaistuminen.
Yleiskierä ei sopinut kaikkiin objektiiveihin, vaan avuksi oli hankittava oma tarkennusyksikkö. Lisäksi objektiiveissa oli esivalintahimmennin, eli kuvaaja valitsi aukon, kiersi himmenninrengasta valittuun arvoon ja juuri ennen kuvanottoa hän kiersi toista rengasta himmenninrenkaan vieressä, jolloin himmennin sulkeutui. Tämä ei suinkaan nopeuttanut eikä helpottanut kuvaamista. Kaikesta tästä huolimatta lehtikuvaajien työstä otetuissa kuvissa usealla on Visoflexillä varustettu Leica.
Caj Bremerillä oli käytössään Visoflex I, jonka peili nousi ja laski kaksoislankalaukaisimella. Seuraavassa 1960-luvun alussa hänen käyttöönsä tulleessa mallissa, Visoflex IIa:ssa, laukaisukoneiston oli tarkoitus nostaa peili ylös, mutta Bremer koki sen toiminnan hyvin epävarmaksi. Hän muistaa saaneensa usein puolikkaita ruutuja, kun peili ei ollutkaan noussut sulkimen toimiessa ylös saakka. Vasta Visoflex III vuonna 1964 laski peilin itse alas. Bremer kuitenkin käytti Leica M-mallejaan ja uutta Visoflex III:taan, kunnes hankki Leitzin peilikameran Leicaflex SL:n 1968. Leica M jäi tämänkin jälkeen hänen pääasialliseksi käyttökamerakseen.
Japanilaiset kamerat Suomessa
Nikon
1950-luvun lopulla alkoi Suomeen tulla japanilaisia kameroita. Valokuvaajien omistama Suomen Valokuvaajien Osakeyhtiö (SVO) toi maahan Nikonin ja jonkin verran myös Canonin mittaetsinmalleja. Nikonin kameranimeä ja -mallia mainostettiin aktiivisesti. Muun muassa Kameralehden numerossa oli 7/1953 koko sivun ilmoitus, josta selviää, ettei myyjä pystynyt vastaamaan kysyntään.
Mainonta jatkui tuontilanteen parannuttua 1956: "Tilauksemme lähtee tammikuussa, joten voimme esitellä Nikonin Teille huhtikuun alussa. Kuuluisa amerikkalainen Life-aikakauslehti kertoo lukijoilleen maailmanhistoriaa Nikon-kuvin." Kameralehden numerossa 6/1957 takakannessa olevassa mainoksessa Jussi Pohjakallio esittelee Nikon S 2 kameraansa urheilukuvauksessa:
"Nikon on nopea ja mukava käyttää. Filmin siirto ja sulkimen viritys tapahtuvat yhdellä kädenliikkeellä ja takaisinpuolaus käy nopeasti. Laukaisin on hyvin herkkä ja verhosuljin kulkee pehmeästi. Objektiivien piirtokyky on erinomainen. Käytän Nikon-kamerassani pääasiallisesti seuraavia objektiiveja 1:2,5/35 mm, 1:1,4/50 mm ja 1:2/85 mm."
Koko sivun mainoksessa on Pohjakallion kuva vauhdikkaasta tennispelaajasta. Mainos kertoo myös, että Nikon S 2 kameroita on vielä saatavissa suoraan varastosta. Objektiivien valovoimat olivat varsin suuria, useissa muissa kameroissa laajakulmat olivat f:2,8-f:4 valovoimaisia ja normaaliobjektiivi f:1,4:n paikkeilla. Samoin 84 mm:n muotokuvausobjektiivi oli f:2 valovoimainen, teleobjektiivit olivat usein vain f:4 valovoimaisia. Pohjakallio mainitsee Nikonin viritysvivusta, sillä sellainen tuli useimpiin muihin kameroihin vasta 1960-luvulla. Tärkeä oli myös filmin takaisinkelaus siksi, että Leica M3:ssa ja sen kierremalleissa ja niistä tehdyissä kopioissa filmi kelattiin takaisin vielä nuppia kiertämällä.
Pohjakallio jatkoi Nikon-esittelyjään kirjoittamalla Valokuvaaja-lehden numeroon 2/1965 artikkelin Sattumalta - Nikon! Siinä hän kertoo päätymisestään Nikonin käyttäjäksi, vaikka hänellä oli edelleen käytössään myös 9x12:n koon Speed Graphic.
"Runsaat 15 vuotta sitten oli lehtikuvaaja ainoastaan se, joka laahasi mukanaan 9x12 Speed Graphic'ia, amerikkalaista sanomalehtikameraa. Ei lankaan uskottu pienfilmin mahdollisuuksiin - meillä Suomessa. Kinofilmimiehiä katseltiin hymyssä suin.
Ostinpa minäkin "Speedin". Olin pelkästään sillä hankinnalla valokuvaaja - ulkopuolisten silmissä. Kuvat kuitenkin otin pienkameralla. Miksi? Iso kamera antoi itseluottamusta, mitä ammattikuntaan kuulumiseen tuli. Piti olla, koska muillakin oli. Pienkamera taas oli paljon joustavampi käytössä. Oman epävarmuuden kompensoi otoksien määrä. Ajatelkaapa itse. Isolla kameralla ehtii ottaa yhden kuvan, kun taas kinokoneella samassa ajassa saa koko joukon laskematta kameraa silmältä."
Jutussa Pohjakallio erittelee jutussaan mittaetsinkamera Nikon SP:n ja peilikamera Nikon F:n eroja. Peilikamerassaan hän käyttää normaaliobjektiivina 55 mm:n ja f:3,5 valovoiman Micro-Nikkoria, jolla saa lähikuvia mutta joka toimii myös normaaliobjektiivina. Laajakulmana hänellä on perspektiivinkorjausobjektiivi 35 mm:n PC-Nikkor. Zoom 43–86 taas on "kova peli mm. jalkapallo-otteluissa moottorin kanssa maalitilanteita ikuistettaessa". Pohjakallio muistuttaa nopeasti etenevässä urheilukuvauksessa tämän ratkaisun auttavan valokuvaajaa. Hän oli asennuttanut kameraansa myös Novoflexin pikatarkennuskahvan. Nikon F moottorilla ja Novoflexin nopea tarkennus tekivät nopeiden liikesarjojen kuvaamisen mahdolliseksi.
Canon
Canon jäi Suomessa aluksi hieman Nikonin varjoon, tehtaan kierrerunkoiset mittaetsinkamerat eivät olleet niin paljon ammattikuvaajien suosiossa kuin Nikon. Mallisto oli osittain vanhanaikaisempaa ja Nikonin etsin oli parempi. Canon koetti kilpailla f:0,95-valovoimaisella normaaliobjektiivilla, mutta sen laatu ei ollut riittävän hyvä. Canonin markkinointi ei ollut kovin aktiivista, koska molempien merkkien maahantuoja SVO keskittyi Nikoniin. Canon oli halvempi, Nikon oli Leican hintaluokassa. Canon sai uuden maahantuojan 1960-luvulla, mutta merkin kameroista ei tullut ammattikuvaajien kameraa ennen Canon F 1 peilikameran tuloa markkinoille 1972.
Muidenkin japanilaisten kameravalmistajien tuotteita saapui Suomeen, mutta niistä ei tullut merkittäviä ammattikuvaajille, varsinkaan lehtikuvaajille. Tosin muutamat kuvaajat hankkivat Nikonia ja Canonia halvempia merkkejä. Eräs japanilainen tuote sai suurempaakin suosiota, nimittäin kaksisilmäinen peilikamera Mamiyaflex. Sen vaihto-objektiivinen versio, esim. Mamiya C330 oli jonkin verran ammattikuvaajien käytössä. Kyse oli ainoasta kaksisilmäisestä rullafilmikamerasta, johon saattoi vaihtaa objektiiveja. Tilanne muuttui hieman 1970-luvulla, jotkut kuvaajat hankkivat erilaisia japanilaisia kinopeilikameroita, mutta muiden kuin Nikonin ja Canonin käyttäjämäärä jäi edelleen varsin kapeaksi. Moni valmistaja koetti päästä ammattilaitemarkkinoille ottamalla ohjelmaansa ammattimallin, johon sai moottorin ja vaihdettavat etsimet, mutta niiden käyttö jäi vähäiseksi.
Kinofilmipeilikamerat
Exakta Varex
1950-luvulla usealla kuvaajalla, esimerkiksi Seppo Saveksella, oli Exakta Varex, jota voi pitää aikansa monipuolisimpana kinofilmipeilikamerana. Ensimmäisissä malleissa oli ollut täsmäys vain Vacublitz-lampuille, mutta sotien jälkeen kun elektronisalamat tulivat markkinoille, lisättiin niille täsmäys. 1956 alkaen kamerassa saattoi käyttää kahta salamalampputyyppiä ja elektronisalamaa. Kameraan saattoi vaihtaa etsimen ja tähyslasin, ja osaan objektiiveista tuli automaattihimmennin 1955. Automaattihimmennin on auki tarkentamisen ajan, ja vasta laukaisinta painettaessa se sulkeutuu valotuksen ajaksi ja aukeaa sen jälkeen uudelleen. Tämä nopeuttaa ja helpottaa kuvaamista. Useissa peilikameroissa oli 1960-luvulle saakka varaushimmennin, joka kuvaajan oli pienenettävä juuri ennen laukaisua ja avattava uudelleen kuvan oton jälkeen.
Exaktaan sai laajan valikoiman erilaisia lisävälineitä, mutta lehtikuvaajat käyttivät pääasiassa vain vaihto-objektiiveja. Exaktaan tehtiin suuri määrä vaihto-objektiiveja, niitä tuotettiin sekä Itä- että Länsi-Saksassa. Myös ranskalaisia ja japanilaisia Exakta-bajonettisia objektiiveja myytiin sodan jälkeen. Helioksen hinnastossa vuodelta 1959 on tarjolla peräti 79 objektiivia 12 valmistajalta. Exaktan hinta pysyi sotien jälkeen melko korkeana, koska sodasta kärsinyt DDR tarvitsi ulkomaan valuuttaa. Hinnat kuitenkin laskivat Exaktan jäädessä jälkeen muista kameroista, joita kehitettiin koko ajan. Kun vuonna 1959 Exakta VX ja 2,8 valovoimainen, 50 mm:n automaattihimmentimellä varustettu Tessar maksoivat 1315 €, maksoi vastaava malli Exakta VX 1000 kymmenen vuotta myöhemmin vain 640 €. Exakta oli melko runsaasti käytetty, kunnes japanilaiset Exaktaa modernimmat peilikamerat 1960-luvulla tulivat markkinoille. Tosin esimerkiksi luontokuvaaja Hannu Hautala kuvasi Exaktallaan vielä 1960-luvulla erityisesti siitä syystä, että hän saattoi hankkia kameraan edullisia teleobjektiiveja.
Nikon F ja F2
Vuonna 1959 esitelty Nikon F käänsi peilikameroiden kehityksen suunnan. Se oli ensimmäinen peilikamera, jonka objektiiveissa oli automaattihimmennin ja johon 1965 tuli lisävarusteeksi objektiivin läpi täydellä aukolla mittaava valotusmittariprisma. Automaattihimmentimessä objektiivi pysyy avonaisena, ja himmennin sulkeutuu vasta peilin noustua. Lisäksi peili palautui paikalleen alas tarkentamista varten. Muut peilikamerat oli vielä viritettävä ennen kuin peili laskeutui ja kuvaaja saattoi alkaa sommitella ja tarkentaa uutta kuvaa.
Nikon F oli suunniteltu ennen kaikkea ammattikäyttöön. Siihen saattoi vaihtaa etsimen, tähyslasin, ja siinä oli laukaisimen lukitusmahdollisuus, elektronisalamatäsmäys, peilin ylöslukitusmahdollisuus, syväterävyyden tarkistuspainike ja irrotettava takakansi kahta moottorimallia (36 ja 250 kuvan) varten. Suljinverhot olivat ohutta titaanikalvoa, ja etsin näytti filmille tulevan kuvan sataprosenttisena. Nikon paransi mittariprismaa, niitä tuli kolme eri mallia. Lisäksi Nikon F oli erittäin kestävä. Niitä oli ammattikäytössä vielä 1980-luvulla.
Teleobjektiivilla varustettuna Nikon F oli monen urheilukuvaajan unelma, lehtitalot vain olivat silloin aika säästeliäitä ja laitteita hankittiin kitsaasti. Aamulehteen ostettiin 1960-luvun alkupuolella kaksi Nikon F runkoa ja kolme objektiivia yhteiskäyttöön. Lehden kuvalaattalaitoksen johtaja kielsi tosin kuvaajilta korvausmaksujen vuoksi omien kameroiden käytön, he eivät saaneet käyttää niissä talon filmiä. Aikaisemmin kinofilmikameraa halunneet olivat joutuneet itse maksamaan laitteensa. Kuvaajilla ei liioin ollut valotusmittaria, ammattikuvaajan oli pystyttävä silmämääräisesti arvioimaan oikea valotus. Ja vaikka valotusmittari olisi ollutkin, ei sillä nopeassa reportaasin teossa ollut todellista käyttöä. Caj Bremer muistelee, että sitä ei oikein ehtinyt käyttää.
Nikonin seuraava malli F2 oli pitkään hallitseva ammattikamera lehtikuvaajien keskuudessa. Se oli tullut markkinoille 1971 ja edeltäjäänsä monipuolisempana laitteena vei Nikon F:n monopoliaseman. F2:een sai lisäksi parempia mittaprismoja kuin edeltäjään, ja sen aika-alue oli 1-1/2000 s. Se oli myös hieman paremmin käteen sopiva kuin edeltäjänsä. Kuvaaja saattoi liittää moottorin kameraan takakantta irrottamatta ja vaihtaa filmin moottoria irrottamatta.
Nikon toi markkinoille myös Nikkormat-mallin, johon ei voinut vaihtaa etsintä eikä kytkeä moottoria. Ensimmäisten mallien käyttö ei ollut niin mukavaa kuin Nikon F:n, mutta 1967 myyntiin tuli näppärämpi Nikkormat FTn. Jotkut lehtitalot, esimerkiksi Aamulehti, hankkivat kuvaajilleen sellaisia. Objektiivien hankinnassa säästettiin, ensin saatiin vain 50 mm:n objektiivi. Nikkormat osoittautui erittäin kestäväksi, sillä saattoi ottaa yli 200 000 kuvaa, jonka jälkeen hankittiin uusi runko. Eikä silloinkaan siksi, että kamerassa olisi ollut vikaa, vaan siksi, että sen ulkomaalaus oli kulunut niin paljon, ettei sitä enää kehdannut pitää esillä, kuten eräs koulukuvaaja kertoi.
Suomen valokuvaajain Oy valmistutti jonkin aikaa kotimaista laukkua erityisesti lehtikuvaajille. Sitä esiteltiin SVO:n Focus-lehdessä 4/1967. Jutussa kehutaan laukun nappanahkasisustusta ja sen kestävyyttä kuvaajan painon alla, nahkojen välissä oli alumiinilevy: "Laukkuun sopii mukavasti pari Nikon-runkoa, kolme objektiivia, moottoritakaosa, 6x6:n koon kamera ja valotusmittari sekä suodattimia ja muita tarvikkeita ja filmiä."
Leicaflex SL Mot
Leitz toi markkinoille 1968 oman objektiivin läpi mittaavan mallinsa Leicaflex SL. Leicaflex SL:ssä oli valon mittaus täydellä aukolla. Mittaus tapahtui keskellä tähyslasia olevan ympyräkehän alueelta, kyseessä ei ollut aivan pistemittaus vaan rajoitettu mittausalue. Kamerasta tehtiin myös moottoroitu malli, jossa moottori oli hieman kameraa isompi. Leitz oli kuitenkin peilikamerallaan kehitystä jäljessä; monet japanilaisista kilpailijoista olivat ehtineet jo tuotannossaan toiseen tai kolmanteen polveen.
Leicaflex SL ja sen seuraaja, 1974 markkinoille tullut Leicaflex SL2, olivat kalliita. Leicaflex SL maksoi 1970 2035 € ja sen moottoriversio 2275 € ja moottori 2300 €. Myös objektiivit olivat kalliita. 21 mm laajakulmaobjektiivi maksoi 1360 €, f:2 valovoimainen 50 mm:n normaaliobjektiivi 1295 € ja 4 valovoimainen 250 mm:n tele 1850 €. Nikon F Photomic maksoi samana vuonna 1420 € ja 20 mm 920 €, 1,4/50mm 590 € ja 4,5/300 mm 1070 €. Lisäksi Leicaflexin objektiivivalikoima oli pienempi kuin Nikonin. Leicaflexiin sai vuonna 1970 17 objektiivia, kun Nikonin valikoimassa oli 41.
Nikon F oli jo lyönyt itsensä läpi ja ollut melkein kymmenen vuotta saatavana, joten Leicaflex SL ei tullut niin suosituksi kuin Nikon F ja 1971 esitelty Canon F1. Leicaflexissä oli myös aluksi mekaanisia vikoja, ja moottoroidun mallin korjaaminen tehtaalla saattoi kestää monia kuukausia. Tällainen tieto levisi nopeasti Suomen pienissä piireissä ja siksi Leicaflexiä käytti vain parikymmentä, pääasiassa reportaasikuvaajaa, päivälehtikuvaajien käytetyin peilikamera oli Nikon. Seppo Saves vaihtoi Leicaflex-kalustonsa 1970-luvun lopulla Canoniin ja ilmoitti syyksi hinnat ja huoltopalvelun.
Canon F1, F1N
Canon F1 suunniteltiin nimenomaan Nikonin kilpailijaksi. Canon oli tehnyt siihen heti runsaan lisävarustuksen, ja kameraan tuotettiin jo vuoteen 1973 mennessä 35 objektiivia. Lisäksi siinä saattoi halutessaan käyttää erilaisia moottoreita ja vaihtaa etsimiä ja tähyslaseja. Canon F1 oli hyvin suunniteltu ja tehty ja sai nopeasti sijaa markkinoilla. Kuitenkin Canon sai vasta 1970-luvun lopulla enemmän markkinaosuutta.
Kiinnostusta uuteen kameraan lisättiin antamalla kamerat ilmaiseksi Kalle Kultalalle ja luontokuvaaja Hannu Hautalalle, joka piti Canonin laskuun luontokuvauksen esitelmiä ja sai näin uusimmat ja parhaimmat laitteet käyttönsä. Kultala piti omaansa näkyvästi esillä. Canon F1 oli enemmän luontokuvaajien kuin lehtikuvaajien käyttämä. Vastaavasti luontokuvaaja Kari Soveri sai maahantuoja ICI:ltä Nikon-laitteensa ilmaiseksi. Canon F1:tä muistelee Hufvudstadsbladetissa työskennellyt Vidar Lindqvist: " Olin jo sen verran selvillä vesillä, että halusin siirtyä talon vanhoista Nikoneista uusiin Canoneihin. Pieni asia ehkä sinänsä, mutta sain ensimmäisenä talossa käyttööni uusimmat ja nuo iki-ihanat, F-ykköset!"
Lehdet hankkivat enemmän Canon-kalustoa vasta 1970-luvulla, jolloin Canonin maahantuoja Temo Oy alkoi hankkia laajaa käyttäjäkuntaa tarjoamalla vanhoista laitteista reilun hyvityksen uutta Canon F1-kameraa vastaan. Esimerkiksi Aamulehti vaihtoi Nikon kalustonsa Canonin tuotteisiin 1979. "Canon onnistui myymään lehden 8-9 kuvaajalle kaksi kameraa ja ison kasan objektiiveja. Se oli aikamoinen sensaatio. Puhuttiin monen sadan tuhannen markan kaupoista. Se oli 1980-luvun alkupuolella hirmuinen summa", muistelee Canonin ammattimyynnissä ollut Henry Nurkse. Vasta uusi, vuonna 1981 esitelty Canon New F1 lisäsi ratkaisevasti merkin suosiota lehtikuvaajien keskuudessa. Canonin oli lisäksi tehtävä runsaasti kovaa myyntityötä tässä läpimurrossa.
Kamerat alkavat tarkentaa automaattisesti
Seuraava lehtikuvaajien kameroiden vaihtosarja syntyi, kun järjestelmäkamerat muuttuivat automaattisesti tarkentaviksi. Ensimmäiset mallit olivat vielä hankalia käyttää. Minolta toi ensimmäisenä version, jossa moottori oli kameran rungossa. Canon toi markkinoille 1985 oman AF-kameransa T80, jossa sekä moottori että paristokotelo olivat objektiivissa. Henry Nurkse luonnehti kameraa hirveäksi häkkyräksi:
"Myös tarkennusjärjestelmässä oli ongelmia. Euroopan lanseeraus oli Amsterdamissa. Vitsi oli siinä, että verhon takaa tuli noin puolen metrin korkuinen lelurobotti, joka piti kameraa ojennetuissa käsissään. Robotti otti muutaman askeleen ja pysähtyi. Verhon takaa tuli käsi, joka yritti työntää robottia liikkeelle. Silloin robotti kaatui rähmälleen. Tämä kuvasi hyvin sen kameran ensiaskeleita."
Ensimmäisissä automaattitarkenteisissa kameroissa tarkennusmoottori oli kameran objektiivissa ja ne olivat melko äänekkäitä ja hitaita. Mallit olivat alussa lähinnä harrastajille suunnattuja, ammattikuvaajat käyttivät vielä pitkään käsitarkenteisia laitteita. Automaattitarkenteiset kamerat kehittyivät ajan mittaan, ja useimmat ammattilaiset siirtyivät niihin 1980-luvun loppupuolella. Tehtaat kehittivät tarkennusta nopeammaksi ja tarkemmin toimivaksi. Jotkut mallit seurasivat kuvaajan silmän liikkeitä, ja tarkennus siirtyi siihen mihin kuvaajan silmä keskittyi. Lisäksi kuvaajalla oli käytettävissä koko objektiivivalikoima laajakulmista pitkiin teleobjektiiveihin.
Useimmat valmistajat uusivat kameramallinsa niin, ettei vanhan sarjan lisävälineistö sopinut niihin lainkaan, vaan koko kalusto oli uusittava. Canon EOS 1989 ja Nikon F4 tulivat samaan aikaan markkinoille 1988, ja lehdet vaihtoivat jälleen kalustoja. Canon alkoi jonkin ajan kuluttua lisätä markkinaosuuttaan tekemällä samalla tavalla vaihtokauppoja kuin F1 mallia markkinoidessaan; vaihtolaitteista tarjottiin hyvä hinta.
Nikon F3 AF oli Nikonin ensimmäinen automaattitarkentaja, joka tuli markkinoille 1983. Siihen valmistettiin kaksi omalla tarkennusmoottorilla varustettua objektiivia ja 1,6-kertainen telejatke, jossa käsitarkenteiset objektiivit saatiin tarkentumaan automaattisesti. F3 AF ei kuitenkaan saavuttanut ammattilaisten suosiota, vaan sen teki vasta 1988 F4. Kamera oli tukeva ja painava, aikanaan se oli markkinoiden nopein tarkentaja, jonka tarkennusmoottori oli kameran rungossa. Nopeudellaan malli hankki runsaasti käyttäjiä ja sen entistä lyhyempi tarkennusaika mullisti koko kenttää. Arviolta lähes puolet Suomen ammattikuvaajista hankki sen.
Nikonissa oli mahdollista käyttää uudessa rungossa sekä uusia AF-objektiiveja että vanhoja käsitarkenteisia objektiiveja. Vain jotkut rungon automatiikat jäivät vanhoilla objektiiveilla pois käytöstä. Lisäksi lehtikuvaajat arvostivat kameran automaattista TTL-salamaa. Nikonin F4 hankkivat monet lehtitalot, muun muassa Lehtikuva, Iltalehti, Turun Sanomat ja Karjalainen. Nikonin maahantuoja otti vaihdossa vastaan vanhoja kameroita merkistä riippumatta. Käytetyt myytiin välittävien liikkeiden kautta Etelä-Suomessa. Merkittävin näistä oli Helsingissä sijainnut Malminkadun Helios.
Nikonin seuraava AF-malli F5 valmistui vuonna 1996. Vielä kokonaan metallista valmistetun kameran kuvausnopeus oli 8 kuvaa sekunnissa. Melkein kaikki F4:n käyttäjät siirtyivät F5:seen. Seuraava AF-malli, F6 tuli 2004, mutta sen hankki vain murto-osa kuvaajista. Tuolloin sähköinen kuvaaminen oli melkein syrjäyttänyt filmille kuvaamisen, ja monet lehtitalot eivät enää halunneet vastaanottaa filmikuvia, vaan vaativat kaiken sähköisessä muodossa.
Teksti Ossi Asikainen
