Kamerakauppaa
Sotien jälkeen uutta kalustoa oli vaikea saada. Esimerkiksi Kansan Uutisten Yrjö Lintunen hankki itselleen Rolleiflexin mustasta pörssistä 1944. Kalliin ja halutun kameran ongelmana oli, että sitä valmistava saksalainen tehdas Franke & Heidecke toimitti suurimman osan tuotannostaan Yhdysvaltoihin saadakseen Saksassa haluttuja dollareita. Siksi Rolleiflexeja ei liiemmälti riittänyt eurooppalaisille valokuvaajille, ja niitä oli jonotettava. Raumalaisen O. Mantereen fotoliikkeen hinnastossa 2/1954 kuvaillaan tilannetta:
"Vaativan näppäilijän kamera on tietysti Rollei. Valitettavasti vain näitä on viime vuosina saatu aivan pieniä määriä ja monet ovat odottaneet vuoroaan vuosikaupalla - ja voimme ottaa näille ennakkotilauksia ainoastaan - ja toimittaa niitä tilausjärjestyksessä mikäli niitä saadaan maahan. Ilmoitamme ainoastaan arviohinnat, joihin sisältyy laukku. Rolleiflex 2,8 C suunnilleen 2210 €, Rolleiflex Automat Xenar 1520 € ja Rolleicord IV 890 €."
Kaikenlaisia keinoja välineiden hankkimiseksi käytettiin. Rashid Nasredtin eli Nasa oli saanut saksalaiselta Quick-lehdeltä palkkioksi Linhof-kameran, jonka hän päätti noutaa Saksasta. Mukaan lähti myös kollega Ensio Liesimaa. Münchenistä noudettiin kamera, Liesimaakin hankki uuden laitteen itselleen ja paluumatkalla ratkaistiin rajanylitys kekseliäästi. Nasa kertoo:
"Kierreltyämme Euroopassa tulimme vihdoin Turun tulliin, jossa oli tunnetusti hankala tullimies. Meidän piti keksiä, miten saamme kamerat maahan. Keksimme juonen. Tarkastaja tuli auton luokse ja hän avasi ovet. Kamerat olivat näkyvissä. Silloin kysäisin: 'Olemme ottaneet kaikista tullimiehistä kuvat. Enkä saisi ottaa teistäkin muistoksi kuvaa?' Kaveri innostui ja poseerasi oven vieressä. Enska kiersi ja otti kuvia. Kaveri kiitti ja paiskasi auton oven kiinni. Ja mekin kiitimme."
Savon Sanomille kuvannut Tauno Lautamatti otti Ruotsin matkalleen mukaan halvan kameran kuluneessa laukussa ja merkitytti sen passiinsa. Ruotsista ostettiin Hasselblad ja esiteltiin laukku ja merkintä paluumatkalla tullissa.
Vielä 1950-luvulla kuvaajien oli vaikea hankkia teknisesti edistynyttä kalustoa. Tuontirajoitukset olivat voimassa vuoden 1956 loppuun saakka, ja sitä ennen tuonti oli vaikeaa. Myös Suomen valuuttapula vaikeutti 1940–1950 luvuilla välineiden ostoa ulkomailta. Tavaraa saatiin niin vähän, että sitä ei juuri tarvinnut mainostaa, kauppa kävi muutenkin.
Vasta 1957 jälkeen voitiin jälleen alkaa mainostaa tuotteita, kun niitä alkoi olla riittävästi saatavissa. Lehtikuvaajat saivat tarvitsemansa laitteet muita valokuvaajia hieman helpommin, maahantuoja toimitti niitä heille "tiskin alta" ja edustajat kävivät esittelemässä laiteuutuuksia 1947 perustetun Lehtikuvaajien yhdistyksen kuukausikokouksissa.
Valokuvauslaitteet halpenivat Suomessa 1960-luvun taloudellisen elpymisen myötä. Vuoden 1961 SVO:n hinnastossa Rolleiflex 2,8F maksoi 1800 € ja sama kameramalli f:3,5 valovoimaisella objektiivilla 1560 €. Harrastajien käyttämä hyvälaatuinen Minolta Autocord, joka sai mainetta muun muassa amerikkalaisen Consumers Raport -lehden 11/56 testeissä, maksoi 575 €. Moni lehtikuvaajaksi haluava hankki itselleen jonkun Minolta Autocord -mallin. Valokuvausalan yrittäjänä ja asiantuntijana tunnettu Esko Putus muistelee nuoruuttaan, kuinka hän pääsi 1960 Äimäraution ajoihin ilmaiseksi kävelemällä lippukassan ohi itse tehty "lehdistökortti" hatussa ja Autocord mahan päällä. Kamera oli niin ammattimaisen näköinen, että se kelpasi naamioksi.
Kaksisilmäisten kameramerkkien suosio jatkuu
Rolleiflex näyttää olleen 1950-luvun alussa vielä suosittu merkki. Kun Lenita Airisto valittiin 1954 Suomen neidoksi, on kuvaustilanteesta otetussa kuvassa viisi kuvaajaa, viisi Rolleiflexiä ja viisi elektronisalamaa. Vuoden 1959 Suomi-Ruotsi-maaottelusta otetussa kuvassa on seitsemän kuvaajaa, joista kuudella on kädessään kaksisilmäinen.
Muitakin kaksisilmäisiä kameroita käytettiin, Aamulehti hankki maakuntatoimittajien käyttöön Ikoflexit ja Braun salamalaitteet. Caj Bremer kertoi Kameralehden 7/55 haastattelussa, että tavallisin lehtikuvaajan kamera oli 1950-luvun puolessa välissä tunnettu Speed Graphic, jossa oli sekä keskus- että verhosuljin, vaikka paljon käytettiin myös Rolleikameroita ja jotkut jo Contaxia tai Leicaa. Bremer korosti välineen tuntemisen ja hallitsemisen merkitystä lehtikuvaajan työssä:
"Kameran käsittelyn on tapahduttava melkeinpä automaattisesti, sillä koko huomio on kiinnitettävä tilanteen arvioimiseen ja keskityttävä aiheeseen sillä tavalla, että kuvasta tulisi todella kertova. Välineiden on oltava sekä varmoja että kestäviä, sillä useinkaan ei ole tilaisuutta valita esimerkiksi säätä, vaan kuva on saatava vaikka kaatosateessa. Nopeus on myöskin ensiarvoisen tärkeä tekijä, sillä päivän, joskus muutaman tunninkin viivyttely voi tehdä kuvasta aivan arvottoman. Tämän takia on käytettävä isoa kuvakokoa, josta sitä paitsi voi tarpeen vaatiessa tehdä osasuurennoksiakin."
Tuolloin Bremer itse ei vielä ollut siirtynyt kinofilmikameroihin, jutun kuvassakin hän on Speed Graphic kädessään. Kaksisilmäinen kamera pysyi pitkään käytössä, vielä vuoden 1983 Lehtikuvaajassa olevassa Canon-mainoksessa on yhdellä lehtikuvaajalla kaulassaan Rolleiflex.
Vaikka moni kuvaaja halusi siirtyä kinopeilikameraan, useimmilla lehdillä oli käytössä vain Rolleiflexeja. Pentti Koskinen muistelee tapahtumaa, joka vaikutti Lehtikuvan välineistön uudistamiseen:
"Sanomalehtipuolella käytettiin 1950-luvun lopulla melkein yksinomaan Rolleita, tosin Lehtikuvalla oli jo pitkiä laseja ja muuallakin pojat alkoivat ostelemaan omia kinoja. Mutta Pressfoto omisti vain kuuskuutosia. Eläintarhan ajoissa kaatuneesta prätkästä otin kyllä kuvan, mutta kuvapäällikkö ei kuvaa löytänyt. Näytin, että tuossa ruudussa se on - kirpun kokoisena tosin. Selitin, ettei Pressfoton härveleillä pääse lähemmäksi - muilla on jo pitkiä Novoflexeja. Jurij Laurson, joka oli vähän pihi kalustohankinnoissa, kysyi että kuinka pitkän putken minä tarvitsen? Kerroin ja se soitti kotoa ja kehotti menemään huomenna sellaisen ostamaan. Seuraavana päivänä saatiin ensimmäinen Nikonin runko ja siihen 240-millinen Novo. Laursonhan ihastui ikihyväksi, kun alettiin saada eduskuntatalon lehteriltäkin lähikuvia. Eduskuntakuvista tulikin Pressfotolle oikein rahasampo, siihen asti olimme napsineet Rolleilla vain sellaisia nuppineulan kokoisia päitä."
Uuden Suomen valokuvaaja Eero Häyrinen työssään Malmin lentokentällä 1961. Uuden Suomen kokoelmat. Suomen valokuvataiteen museo.
Hasselblad
Moniin ulkokuvauksiin, varsinkin ulkona otettuihin muotijuttuihin, otettiin 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa värikuvat Hasselbladilla. Hasselblad oli Ruotsissa valmistettu 6x6:n koon ruutuja kuvaava järjestelmäkamera. 1956 esiteltiin uusi malli, jossa jokaisessa objektiivissa oli oma keskussuljin ja se teki kamerasta erittäin suositun. Kuvaaja saattoi käyttää sekä salamalamppuja että käytössä yhä yleisempää elektronisalamaa. Kameraan sai erittäin laajan lisävälinevalikoiman, joka vuosien mittaan täydentyi.
Varsinkin värikuvauksen tultua moni lehtikuvaaja hankki itselleen Hasselbladin, esimerkiksi Martti Staf 1950-luvulla. Vaihtokasettien ansiosta sama kuva voitiin tallentaa sekä mustavalkoisena että värillisenä. Rollein valmistaja Franke & Heidecke koetti vastata kilpailuun tuottamalla toisen maailmansodan jälkeen laajakulma- ja telemallit. Niitä käytettiin jonkin verran lehtikuvauksessa, esim. Lehtikuvassa ja Hufvudstadsbladetissa oli molemmat tyypit.
Hasselbladilla oli myös laajakulmakameramalli SWC, joka kuvasi 90:n asteen kuvakulmalla. Jotkut kuvaajat käyttivät sitä ainoana kameranaan. SWC:n objektiivi oli erittäin hyvälaatuinen ja otoksia saattoi suurentaa paljon.
Laakafilmikamerat
Speed Graphic ja Linhof Technika
9x12:n ja 13x18:n kokojen laakafilmien käyttö ei loppunut sotiin, vaan monet kuvasivat sellaisella kameralla lehtikuvia 1960-luvulle saakka. Amerikkalainen Speed Graphic ja Linhof Technika olivat suosittuja. Speed Graphicissa oli verhosuljin, jonka valotusajat olivat 1/30-1/1000 s. Linhofin objektiiveissa oli keskussulkimet. Speed Graphicin objektiivit olivat siksi halvempia, ja kuvaaja saattoi myös asennuttaa siihen minkä tahansa objektiivin. Speed Graphic oli myös hieman kevyemmin tehty kuin kokonaan metallista valmistettu Linhof.
Jotkut kuvaajat, kuten Lasse Holmström, kokivat Linhofin hankalammaksi käyttää, siksi Speed Graphic oli yleisempi. Se oli suunniteltu enemmän lehtikuvaajille, kun taas Linhof oli muunneltavissa yleiskameraksi kaikenlaiseen käyttöön, sekä ulkokuvauksiin että studioon.
Speed Graphicin verhosuljin mahdollisti lamppusalaman käytön, lampuilla saattoi käyttää lyhyempiä valotusaikoja kuin elektronisalamalla. Esimerkiksi amerikkalainen WeeGee (Arthur Felling) käytti lamppusalaman kanssa 1/200 s:n valotusaikaa.
Kun suomalaiset lehtikuvaajat perustivat 1952 olympialaisten kuvaamiseksi Olympia Kuva -nimisen yrityksen, sinne hankittiin 22 kappaletta 4"x5" Speed Graphicia ja 6 kappaletta 13x18:n koon Linhof Technikaa, jotka olivat ajan yleisimpiä kameroita lehtikuvaajilla. Olympia Kuvan mentyä konkurssiin osakkaat ostivat laitteita konkurssipesästä. Muun muassa Osvald Hedenström käytti 13x18:n koon Technikaa, jonka Schneider-objektiivi oli peräisin vuodelta 1954.
Melko yleinen käsitys oli 1950-luvulla, että kunnon lehtikuvaajalla on Speed Graphic. Esimerkiksi Caj Bremer muistelee, kuinka hän osti Hedeltä käytetyn 9x12-koon Speed Graphicin salamalamppuineen: "Miten mahtavaksi itseni tunsinkaan, nyt jos koskaan minusta oli tullut lehti-kuvaaja".
Kaikkeen kuvaukseen Speed Graphic ei kuitenkaan soveltunut, Nasa sai ainoana kuvaajana onnistuneen otoksen Paavo Nurmesta sytyttämässä olympiatulta, koska hän kuvasi kinofilmikamera Contaxilla.
Suomalaiset lehtikuvaajat käyttivät 1960-luvulle saakka paljon isoja kokoja, 9x12 ja 13x18. Erityisesti värikuvaukseen katsottiin tarvittavan ison koon välineistöä. Painoissa oltiin sitä mieltä, ettei 6x6:n koon originaalia pienemmästä voinut painaa värikuvaa. Kuvaajat taas olivat huomanneet erityisesti värikehittämisen hankaluuden ja olisivat halunneet kuvata kinofilmille.
Teksti Ossi Asikainen
