Vaihtelevat kuvaustilanteet

Valokuvaajat kertovat ääriolosuhteista Lehtikuvaajassa 1986. Esa Pyysalo muistelee kuvausmatkaansa Etiopian ja Sudanin avustusleireille 1985. Kuvaaminen tapahtui pölyisissä autiomaaolosuhteissa 50 asteen lämpötilassa. Jutussa on kuva kamerasta, jota kuorruttaa punertava hiekka. Laite oli kuulemma kestänyt lämmön ja hiekan, mutta kotimaassa huolto laskutti 340 €.

Markku Lepola kertoo työmatkastaan Kanadan arktisille alueille kuvaamaan suomalaisten hiihtoa Pohjoisnavalle. Kuvaajan oli suunniteltava kaikki huolellisesti. Kameroille oli kylmiä olosuhteita varten tehtävä paljon erilaisia varmistuksia toiminnan takaamiseksi. Liian pienet lukitusvivut oli suurennettava, jotta niitä voisi käyttää isot kintaat kädessä -47° asteen pakkasessa. Filminsiirron takaamiseksi käytettiin moottoria, koska se siirtää filmiä ihmiskättä tasaisemmin. Nikon-huollossa moottorin nopeutta muutettiin, jotta filmi pysyisi katkeamattomana. Moottorin toiminnan takaamiseksi akkuja piti kohdella erityisen huolellisesti, ja sähköiset kontaktipinnat käsiteltiin silikonilakalla. Objektiiviin asennettiin iso tarkennusvipu, jolla tarkennus oli mahdollista. Filminvaihto suoritettiin hiililämmittimellä varustetussa selkärepussa.

 

Sodan kuvia

Toisenlaisiin ääriolosuhteisiin joudutaan sodassa. Moni kuvaaja toimi Suomen jatkosodassa TK-joukoissa. Talvisodan aikana tiedotustoiminta oli varsin improvisoitua. Kuvaajia oli tavoitettu joukoista vain muutama ja hekin kuvasivat käytännössä omilla välineillään. Esimerkiksi Lars Johansson sai armeijalta Zeiss Ikon -tehtaan 6x4,5 koon ruutuja kuvaavan Ikontan. Hän kävikin hakemassa kotoaan omia välineitä: Makinan ja Contaxin.

Väestönsuojeluharjoitukset Helsingin keskustassa 1939. Kuvaaja tuntematon, Uuden Suomen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo.

Puolustusvoimat rakensi 1940–1941 tiedottamista varten uuden oman organisaation, Päämajan Kuvaosaston. Jatkosodan alettua se alkoi toimia päämäärätietoisesti tiedottamisen lisäämiseksi. Perustettiin TK-komppanioita kuvaamaan, piirtämään ja elokuvaamaan. Kun ammattivalokuvaajia ei ollut tarpeeksi, kutsuttiin ryhmiin muitakin kuvaustaitoisia. Kuvaustoiminnan suunnittelijana ja johtotehtävissä toiminut Otso Pietinen muisteli kuvaajien ammattitaidon vaihdelleen suuresti. TK-kuvaajia seurattiin tarkasti. Kuvaajien taidot arvioitiin pisteyttämällä, ja parhaiten pisteitä saivat jo kokemusta hankkineet ammattikuvaajat.

Ihmiset pakenevat turvaan Neuvostoliiton pommituksilta. Palopommi on sytyttänyt rakennuksen. Oikealla Kouvolan Sanomien toimitus. Valokuvaaja tuntematon, Uuden Suomen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo, 1939.

Sodassa laitteina käytettiin muun muassa vuoden 1940 olympialaisia varten hankittuja Contax II ja Contax III -kameroita. Suomesta oli lähetetty Matti Keijola Saksaan hankkimaan kuvausvälineistöä olympialaisten kuvaamiseksi. Leican tehtaalla häneen suhtauduttiin penseästi, joten hän meni kilpailija Zeiss Ikonin tehtaalle ja osti Contaxeja. Filmiä oli riittävästi ja sitä sai käyttää mielin määrin. Se oli varsin rakeista 24 DIN (200 ISO), mutta silloin katsottiin aiheen eikä kuvan laadun olevan pääasia. Muitakin filmejä käytettiin, kuten Agfan ISS 21 DIN (100 ISO) ja 17 DIN (50 ISO) -filmejä. Määrärahojen puutteessa kamerakalusto oli kirjavaa. Varoja uusien hankintaan ei ollut, vaan jouduttiin tyytymään saatavilla oleviin kameroihin. Esimerkiksi Staf toi kuvauksiin mukaan oman, rullafilmille kuvaavan Contessa Nettelin.

Reijo Porkan kirjassa Sodasta kuvin luetellaan käytetyt filmikoot: kino, 6x4,5, 6x6 ja 6x9. Kameramerkkejä oli tuolloin mukana Porkan mukaan 18. Peruskameroina käytettiin Zeiss Ikonin Contaxia, Leicaa, Rolleflexiä ja Plaubel Makinaa. Lisävälineitä oli niukemmin, laajakulmaobjektiivia ei joissakin TK-komppanioissa ollut lainkaan ja kauko-objektiivejakin, 13,5 cm:n, 18 cm:n ja 40 cm:n objektiiveja, oli vain muutamia, niistäkin huomattava osa kuvaajien yksityisomaisuutta. Suodattimia oli niukasti ja valotusmittareita ei lainkaan: ammattikuvaajan oletettiin osaavan valottaa oikein ilman mittaria.

Koululaiset ottavat osaa sotaponnistuksiin keräämällä lumppuja tekstiiliteollisuuden raaka-aineeksi. 1941. Uuden Suomen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo.

Kameroista, varsinkin Contaxeista, oli poistettu öljy, koska ne jäykistyivät ja jumiutuivat pakkasella. Kesän tullen kamerat olisi pitänyt toimittaa uudelleen voideltaviksi, mutta näin ei useinkaan tehty. Kamerat kestivät tämän rasituksen ihmeen hyvin, muistelee armeijan kamerahuollosta vastannut kamerakorjaaja Tage Snellman. Snellman oli vastaanottamassa syksyllä 1944 näitä kameroita, ja ne olivat edelleen varsin hyvässä kunnossa.

Vaikka filmiä oli riittävästi, alkoivat valokuvauspaperi ja kemikaalit loppua, varsinkin kun tuonti Saksasta päättyi. Kehitteessä tarvittavaa Metolia ei voitu jakaa lainkaan ja kaikki negatiivit lähetettiin Kuvaosaston laboratorion kehitettäväksi. Vacublitz-salamalamppujen käytöstä tehtiin yksityiskohtaisia raportteja, joissa lamppujen käyttö selvitettiin kappaleittain. Salamalamppuja jaettiin vain ehdottoman välttämättömiin kuvauksiin tarkan harkinnan jälkeen. Kuvaajilla on erilaisia muistoja lamppujen riittävyydestä. Esimerkiksi Kalle Kultalan mukaan tarjolla oli valtava määrä "vacuja", ja niitä riitti koko sodan ajan. Myös magnesiumsalamaa käytettiin lamppujen vähyyden vuoksi, magnesiumjauhoa oli riittävästi. Osa sotakuvaajista ja alan ulkopuolelta tulleista TK-miehistä ryhtyi sodan jälkeen ammattikuvaajiksi, erityisesti lehtikuvaajiksi. Lehtikuvaajia haastatellut toimittaja Tutta Runeberg toteaa, että vaikka sota oli kova koulu, voidaan siitä nähdä koituneen hyötyä ammatillisessa mielessä. TK-kuvaajat oppivat "ripeyttä kuvaustehtävissä". TK-kalusto sopi entisiä laitteita paremmin reportaasityyppiseen työskentelyyn. Yleisimmät kameratyypit olivat tuolloin 6x6-kokoinen Rolleiflex ja kinokamera Contax. TK-kuvaajia johtivat valokuvauksen ammattilaiset, jotka jakoivat tietojaan ja taitojaan myös vähemmän harjaantuneille.

 

Urheilukuvien haasteita

Urheilu sai 1900-luvun alussa Suomessa merkittävän aseman muun muassa kansallistunnetta kohottavana toimintana. Urheilujuttuja luettiin ja lehdet alkoivat julkaista urheilukuvia tekniikan sallimissa puitteissa. Ensi kertoja urheilukuva ilmestyi suomalaisessa lehdistössä Tukholman olympialaisten yhteydessä 1912. Vakituisesti urheilukuvat tulivat lehtien palstoille 1920-luvulla. Akseli Neittamo oli itsekin innokkaasti urheillut kuvaaja, joka erikoistui urheiluvalokuviin muutettuaan Helsinkiin 1926. Lisäksi Neittamo omisti valokuvaustarvikeliike Amatör Oy:n , josta muut lehtikuvaajat hankkivat tarvikkeitaan.

Kalevi Kotkas hyppää korkeutta. 1936. Uuden Suomen kokoelma. Suomen valokuvataiteen museo.

Varhaisempiakin urheilukuvia löytyy suomalaisista julkaisuista. Esimerkiksi Suomen valokuvauskauppa- ja tehdas-osakeyhtiön hintaluettelossa 1898 mainostetaan Goerz-Anschüzt läppäkameraa uimahyppääjän kuvalla. Kuvassa hyppääjä on ilmassa, mutta liike on pysäytetty. Esite kehuu valokuvaa: "Niin kuin kuvasta näkyy on sulkija Ottomar Anschützin kuuluisaa rakennetta. Tämä sulkija tekee mahdolliseksi nopeimman valotuksen, aina 1:1000 sekuntia."

Itsenäisyyden aikana lukijat alkoivat olla entistä kiinnostuneempia urheilusta, ja tapahtumista otetut valokuvat olivat lehdille yhä tärkeämpiä. Lehtikuvaajat saattoivat myös hankkia lisäansioita ottamalla yleisöstä kuvia tärkeissä urheilutapahtumissa ja myymällä näitä kuvia sitten katselijoille.

Vuoden 1952 olympialaisia varten joukko lehtikuvaajia perusti Olympia Kuva Oy:n, jonka piti saada yksinoikeus olympiakisojen valokuvaamiseen. Yritys sai olympialaisten vuoksi valuuttaa uusien kameroiden ja muiden laitteiden hankintaan tuontisäännöstelystä huolimatta. Peruskameroiksi hankittiin 22 amerikkalaista Speed Graphicia, joissa oli verhosuljin. Näihin laitteisiin piti tehdä pikainen muutos. Niihin oli ostettu Saksasta 127 mm:n objektiivit, joissa oli keskussuljin, koska haluttiin molempien suljintyyppien olevan käytettävissä. Hienomekaanikko Kauko Tanner sai kiireisen urakan rakentaa kameroihin valitsimet keskussulkimelle tai verhosulkimelle, ja kaikki ehtivät valmistua olympialaisten avajaisiin. Tosin kaikki kuvaajat eivät olleet ehtineet harjoitella valitsimen käyttöä, joten kuvaajat muistavat myös joskus "töpänneensä". Lisäksi Olympia Kuva hankki 15 Contax IIa kameraa ja kuusi Linhof Technika 13x18:n koon laakoja kuvaavaa kameraa erityisesti olympiajoukkueiden kuvaamista varten. Hankintalistalla oli myös objektiiveja, salamalaitteita ja laboratoriovälineistöä.

Urheilukuvaajille oli pidetty ensimmäisen kerran kuvauskurssi 1938 olympialaisiin valmistauduttaessa, ja sama tehtiin vuonna 1952. Saksasta tuli Zeiss Ikonin tehtaan insinööri Othmar Maudry opettamaan Contax-kameroiden käyttöä. Hän jäi itsekin kuvaamaan olympialaisia. Hänen kuviaan käytettiin Zeiss Ikonin ja englantilaisen Promicrol-erikoishienoraekehitteen mainoksissa. Niissä hän kehuu kehitettä kertoen sen merkitsevän uutta vaihetta valokuvauksen alalla. Maudry oli kyennyt kuvaamaan kisojen sateisina päivinä käyttämällä peräti 1/1250 s:n valotusta ja himmentämällä objektiivia tavallista enemmän.

Suomalaisten Olympia Kuva -yritys ei onnistunut suunnitelmien mukaan. Muillekin kuvaajille kuin Olympia Kuvan osakkaille annettiin kuvausoikeudet, eivätkä kaikki suomalaiset kuvaajat todellisuudessa olleet tehtävän tasalla, puuttui asiantuntemusta ja organisaatiokykyä. Parhaiten onnistuttiin ottamalla kuvia katsojista ja myymällä niitä heille. Yritys haettiin konkurssiin 1955, ja konkurssihuutokaupasta moni kuvaaja osti itselleen uusia välineitä, joiden tuonti tuolloin oli vielä rajoitettua.

Vaikka suomalaiset kuvaajat eivät täysin onnistuneetkaan olympialaisissa, kilpailussa syntyi kuitenkin muutamia otoksia, joita julkaistiin runsaasti maailmalla. Muun muassa Nasa otti ainoana kuvaajana kuvan Paavo Nurmesta sytyttämässä olympiatulta:

"Olin sateisella kentällä Paavo Nurmen saapuessa stadionille. Juoksin häntä kohden ja ajattelin, että otan ensin yhden kuvan ennen tulensytytystä Speedillä ja toisen kuvan olympiatulen sytyttämisestä Contax-kameralla. Nurmi tuli, tuikkasi tulen ja häipyi. Hän ei jäänyt poseeraamaan. Olin ainoa joka sai kuvan olympiatulen sytytyksestä."

Jussi Pohjakallio, entinen voimistelunopettaja, oli paneutunut Yhtyneissä Kuvalehdissä kuukausipalkalla erityisesti urheilukuvaukseen ja kirjoitti siitä Suomen Valokuvaaja -lehden eri numeroihin. Numerossa 1/58 hän käsittelee urheilukuvauksen kameralle asettamia vaatimuksia muistuttamalla, että urheilukuvaukseenkin liittyy erilaisia, kameran valintaan vaikuttavia. Pohjakallio esittelee ensimmäisenä ison verhosuljinkameran, Speed Graphicin. Isokokoisen kameran eduiksi hän mainitsee vahvan rakenteen, vaihto-objektiivimahdollisuuden, keskus- ja verhosulkimet, vaihtokasettijärjestelmän, ison negatiivikoon ja etäisyysmittarin. Haittoina taas olivat kömpelyys ja raskas käsiteltävyys ja hitaus suljinta viritettäessä. Filmi oli virittämisen ajaksi suojattava kasetin kannella. Lisähaittoja olivat pieni terävyysalue, objektiivien vähäinen valovoima, etäisyysmittarin toiminta ainoastaan normaaliobjektiivilla ja kalliit filmimateriaalit. Vähän aikaisemmin markkinoille tulleen Hasselbladin sopivuutta urheilukuvaukseen hän epäilee, vaikka ei ollut tätä kameraa käyttänytkään.

Verhosuljin-pienkamera on Pohjakallion mielestä lähimpänä urheilukuvauksen ihannevälinettä. Sulkimen rakenne takaa sen, että valotusaika pysyy oikeana suurillakin aukoilla kuvatessa. Hänen mielestään verhosuljin on aina tehokkaampi, ja sillä saadaan terävämpi kuva kuin keskussulkimella. Salamavalon käyttöä urheilukuvauksessa haittaa se, että salamatäsmäys on verhosulkimelle vain 1/50 s luokkaa, kun taas keskussulkimessa kaikki ajat, lyhimmätkin, ovat täsmättyjä.

Robot-kameraa, ainoata silloin markkinoilla ollutta moottorikameraa, Pohjakallio pitää hyvänä suoritussarjojen ottamiseen urheilutapahtumasta. Hän päättää artikkelinsa: "Työnantajani kuvavaatimusten perusteella olen itse ratkaissut kysymyksen siten, että enimmäkseen käytän eripituisilla polttoväleillä varustettuja pienkameroita, mutta silloin tällöin tulee kysymykseen jopa 9x12 Speed Graphic."

Suomen Valokuvaajan numerossa 2/1958 Pohjakallio esittelee urheilukuvausta tapahtumana. Esimerkkeinä ovat Lahdessa pidetyt hiihdon MM-kisat ja niistä otetut kuvat. Kuvaaja joutui hiihtokisoissa kuvaamaan jokaisen suomalaisen hiihtäjän ja sen lisäksi piti osata päätellä tuleva voittajakin. Pohjakallio oli asettunut rinteeseen saadakseen dramaattisia kaatumiskuvia, mutta yksikään hiihtäjä ei kaatunut. "Hiihtokilpailussahan harvoin sattuu minkäänlaisia 'tilanteita'", hän toteaa. Mäkihypyt Pohjakallio oli kuvannut aiemmin isolla Speed Graphicilla, mutta käytti Lahdessa kinofilmikameraa. Mäkihypyssä on ilmalennon lisäksi monia hyviä kuvauskohteita; keskittyminen, vauhdin otto, alamäessä alastulo ja kaatuminen. Vaikeasti kuvattavana urheilulajina hän pitää taitoluistelua, jossa kuvaajan olisi oltava selvillä lajista osatakseen vangita oikeat liikkeet.

Kuvaajien käsitykset urheilukuvauksen vaikeudesta vaihtelevat. Esimerkiksi Hannu Lindroos väittää urheilukuvausta maailman helpoimmaksi lajiksi todeten: "Eihän hallittavana ole kuin jääkiekkokaukalon tai jalkapallokentän tai juoksuradan mittainen alue. Vähän kun katsoo ympärilleen, niin näkee jo mahdottomasti." Helge Heinonen taas kirjoitti harrastajille urheilukuvauksesta Kameralehdessä. Numerossa 2/1958 on melkein neljän sivun juttu, jossa on kolme Heinosen ottamaa urheilukuvaa. Jutussa hän esittelee urheilulajien kirjavuutta ja niiden välineistölle asettamia vaatimuksia. Tekstin mukaan joillakin kuvaajilla saattoi olla mukana kolmekin kameraa, sillä objektiivin tai filmin vaihto voi joskus olla kohtalokasta. Tosin vielä vuonna 1958 monellakaan ammattikuvaajalla ei ollut varaa useampaan kameraan. Vaikka värikuvaus oli silloin harvinaista, joskus oli kuitenkin pidettävä mukana myös värifilmillä ladattu kamera.

 

Valokuva siirtyy kuvaajalta lehteen

Kuvat toimitettiin Suomessa painoon 1950-luvulle asti vielä matriiseina eli pahvilevyinä, joille painossa valettiin sinkkiä ja jonka avulla saatiin aikaan painolaatta. Jo 1900-luvun alussa keksitty puhelinlankoja pitkin kulkeva telefoto tuli meillä käyttöön vasta sotien jälkeen. Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi hankkivat ensimmäisinä Suomessa telefotolaitteen 1948 ja muut sanomalehdet seurasivat perässä hitaasti. Helsingin Sanomissa tapahtumaa kuvailtiin värikkäästi otsikolla Kuvia puhelimitse Kuopiosta Helsinkiin. Artikkelissa todettiin, että kehittääkseen kuvapalveluaan entistä paremmaksi Helsingin Sanomat oli hankkinut Acne-telephoto-yhtiön valokuvien puhelimitse lähettämiseen tarvittavat laitteet. "Lehtemme on suoritettuaan jonkin aikaa kokeiluja eilen ensimmäisen kerran Suomessa käyttänyt telefotolaitteita maan sisäisessä uutiskuvapalvelussa." Toimittaja Ola Jääskeläinen ja valokuvaaja Reino Loppinen lensivät Kuopioon, josta he lähettivät edellisenä iltana puhelinteitse lehdessä julkaistut kuvat.

Telefotolaitteessa valokuvavedos asetetaan lasille, josta alla oleva lukulaite kuvaa sen ja siirtää sähköiseen muotoon, jolloin kuva voidaan vastaanottopäässä tulostaa. Menetelmä on nykyään kaikille tuttu valokopiokoneista ja skannereista, mutta 1950-luvulla se oli Suomessa uutta ja ihmeellistä. Nyt kuvia voitiin vastaanottaa kaikkialta maailmasta ja julkaista ne seuraavan päivän lehdessä. Lehdet hankkivat näitä kalliita laitteita varovaisesti. Aamulehden päätoimittaja Jaakko Tuomikoski ja toimituspäällikkö Oiva Talvitie korostivat, että "kuvalennätinlaitteen" hankkiminen ei ollut taloudellisesti kannattavaa, mutta "mainostekijänä ja lehden arvovallan vuoksi sitä kyllä voisi ajatella".

Aluksi laitteet olivat isoja ja painavia. Kuvaaja, jolla oli jo ennestään kamera- ja valaisinkalut mukanaan, joutui nyt niiden lisäksi kuljettamaan vielä 50 kg painavaa telefotolaitetta. Ajan myötä laitteet pienenivät ja kuvaaja saattoi ottaa sellaisen mukaansa ja kehittää filmit paikan päällä hotellin tai tuttavan kylpyhuoneessa. Filmirullia ei enää tarvinnut ajaa lehden kuvalaitokseen tuhatta ja sataa. Telefoton myötä lasinegatiivit katosivat lopullisesti käytöstä, koska matkalla olevan kuvaajan telefotolaite kykeni vastaanottamaan ainoastaan filmejä. Lehdissä olevat laitteet sen sijaan käsittelivät edelleen myös paperikuvia. Toivatpa tehtaat markkinoille lehtikuvaajia varten kokoon meneviä matkasuurennuskojeitakin, mutta niiden suosio jäi vähäiseksi. Telefotolaitteiden käyttöä lisäsi automaattisten puhelinlinjojen yleistyminen 1960-luvulla. Kun lehtiin alkoi ilmestyä samaan aikaan värivalokuvia, toimituksiin oli hankittava uudet värierotteluskannerit, jotta myös värivalokuvia voitiin lähettää puhelinlinjoja myöten.

Teksti: Ossi Asikainen