Valokuvien digitointi

Valokuvien digitoinnin tarkoituksena on tuottaa alkuperäisaineistosta mahdollisimman hyvä digitaalinen kopio mahdollisimman vähän alkuperäistä aineistoa rasittaen.

Kuva-aineiston laatu ja kunto sekä digitoinnille annetut tavoitteet suhteessa käytössä oleviin resursseihin määrittävät digitoinnin työnkulun. Resurssien ja tavoitteiden rajoissa pyritään tuottamaan parasta mahdollista tiedostolaatua.

Työnkulku ja laitteet on testattava ennen varsinaisen digitoinnin aloittamista. Myös hankintavaiheessa on hyvä kokeilla laitteita oman kuva-aineiston kanssa. Näin vältetään virheinvestointeja.

Työntekijät on koulutettava sekä aineiston asialliseen käsittelyyn että digitoinnissa käytettävien laitteiden ja ohjelmien asianmukaiseen käyttöön. Taitamattomassa käytössä korkealaatuisillakaan laitteilla ei saavuteta hyvää tulosta.

Tiedostojen laatua tarkkaillaan objektiivisesti laitekalibrointien ja targettien käytöllä sekä subjektiivisesti vertailemalla tiedostoja originaaliin.

Kuvankäsittely on huomioitava aikaa vievänä digitointiprojektin työvaiheena. Lopuksi on tehtävä yhteenveto koko projektista. Opittiinko jotain ja mitä olisi voinut tehdä toisin?

Digitointi skannaamalla vai kuvaamalla?

Aiemmin valokuvien digitointi oli lähes synonyymi skannaamiselle eli taso- tai filmiskannereilla tehtävälle digitoinnille. Skanneria voi kuitenkin suositella ainoastaan uuden, hyväkuntoisen materiaalin digitointiin.

Skannerien laatu on kirjavaa, ja mallit on optimoitu tietylle materiaalityypille: hyvin pintaoriginaalin (esim. vedoksen) tallentava skanneri ei yleensä pysty toistamaan transparenttimateriaalin (esim. diafilmin) sävyalaa. Tasoskannerissa originaali saa melkoisen valo- ja lämpöaltistuksen sekä joskus myös mekaanisen puristusrasituksen lasikantta vasten. Filmiskannereiden haittana on filmin lämpeneminen.

 Skannausohjelman hallintaan tulisi kuitenkin perehtyä, ja vähintäänkin automaattiasetukset tulisi pystyä ohittamaan laitteesta. Tarkkuudeksi valitaan interpoloimaton resoluutio eli laitteen luontainen toistotarkkuus. Lisäksi valitaan laajin laitteen tarjoama väriavaruus ja mahdollisimman vähän ohjelmallista tiedoston prosessointia, esimerkiksi terävöittämistä.

Hyvä tiedostomuoto on joko skannerin RAW- eli raakatiedosto tai vähintään 16-bittinen (per värikanava tai harmaasävy) TIFF-tiedosto. Prosessoimaton raakadata tallennetaan siis mahdollisimman laajassa väriavaruudessa ja -syvyydessä

Sävyalan toistumista kontrolloidaan tiedoston histogrammista eli pikseleiden kirkkausarvojen ja värien jakaumasta, ja näin varmistetaan kaiken informaation tallentuminen.

Kuvaamalla pystytään digitoimaan erityyppistä ja -kokoista aineistoa helposti ja originaaliaineistoa säästävästi. Läheskään kaikki kameroiden ja objektiivien mallit eivät sovellu korkealaatuiseen digitointiin. Kameran valinnassa tärkeitä kriteereitä ovat kennon koko ja objektiivin toistokyky. Kuvaamisessa tarvitaan myös hyviä valaisimia. Kuvaustilan pitää olla pölytön, ja työtilaa on oltava riittävästi aineiston turvalliselle käsittelylle.

Kameran asetukset pyritään valitsemaan niin, että tallennetaan vain raakadataa ja vältetään automatisoitua prosessointia, koska kuvankäsittelyohjelmissa tiedostojen käsittelymahdollisuudet ovat kehittyneempiä kuin kameroissa.

Tallennuksen tiedostomuodoksi valitaan kameran RAW-formaatti. Se on yleensä laitevalmistajakohtainen. Tosin DNG- tai TIFF-formaatit saattavat olla tulevaisuudessa parempia. Kameran tehdasasetusten sijaan valitaan laajempi väriavaruus (Adobe RGB 1998) sekä vähän tai ei lainkaan terävöintiä ja kohinanpoistoa.

Valotuksen säätö tehdään mieluiten manuaalisesti, jolloin varmistetaan kohteen sävyalan tallentuminen (histogrammin tarkkailu). Kameran ISO-arvoksi valitaan yleensä pienin mahdollinen. Jos kohteen sävyala on hyvin laaja, voidaan tallentaa useita eri valotuksia, jotka sitten kuvankäsittelyohjelmassa yhdistetään (HDR eli High Dynamic Range -kuvaus).

Kamera on kiinnitettävä tukevalle jalustalle ja käytettävä mieluiten itselaukaisijaa tai lankalaukaisijaa ja peilin lukitusta tärähdysvaaran minimoimiseksi. Kuvatessa kameraa voidaan kontrolloida myös tietokoneen kautta. Tällöin kuvausohjelmalla hallitaan myös kameran kuvausasetukset ja laukaisu. Sekä tarkennus että histogrammin tarkkailu käyvät huomattavasti paremmin tietokoneen kautta.

Kohteen valaisun tulisi olla koko kuvausalalla tasainen ja valaisinten uv-säteilyn sekä lämmön tuoton kontrolloitua. Valaisimet voivat olla joko salamavaloja tai vallitsevaa valoa tuottavia. Esimerkiksi led-valaisimissa on erittäin hyvä valoteho suhteessa valaisimen tuottamaan lämpöön.

Värilämpötilan on hyvä olla päivänvalon värilämpötilaa vastaava eli noin 5 500K. Värilämpötilaa voidaan korjata jälkikäteen luotettavasti kuvankäsittelyohjelmalla, jos kohteen lisäksi on kuvattu myös sävykiila. Kuvausobjektiivin piirtokykyä on etukäteen testattava, sillä kuvausaukolla on suuri vaikutus varsinkin kuva-alan reuna-alueiden terävänä toistumiseen.

Esineitä tai muita kolmiulotteisia kohteita kuvattaessa on määritettävä syväterävyysalue riittäväksi ja valaistava kohde niin, että sen muoto tulee esiin.

Kaksiulotteisia, litteitä kohteita kuvattaessa on kameran ja kohteen oltava täsmälleen kohtisuorassa toisiinsa nähden terävyysalueen hallinnan sekä linjojen suorina toistumisen takia.

Jos muotoa tai pintarakennetta ei ole tarpeen korostaa, on valaisu yleensä symmetrinen, kaksi valaisinta noin 45 asteen kulmassa kohteeseen nähden. Valon tasaisuuden varmistamiseksi on valaisinten sijaittava kyllin etäällä kohteesta ja näin myös niiden lämmittävä vaikutus pienenee. Valaisimissa voi käyttää myös valoa loiventavia valonhajottimia.

Pintaoriginaalien, kuten esimerkiksi vedosten, lisäksi saadaan kuvaamalla digitoitua myös transparenttiaineistoa eli negatiiveja ja dioja. Valonlähteenä voi olla tasaista ja välkkymätöntä valoa tuottava valopöytä tai esimerkiksi opaalilasin alla oleva valaisin tai heijastimen kautta suunnattu valo.

Digitoitavan aineiston käsittelyssä muistettava

• puhdasta pöytätilaa käsittelylle (7 × suurimman kuvan koko)
• tilassa ei juomia, ruokia, eikä spray-tyyppisiä puhdistusaineita
• tilassa riittävä ilmanvaihto
• erilaisia tukimateriaaleja käsillä (esim. tukipahveja)
• puhtaat hanskat käsittelyssä
• kuvapintojen puhdistukseen ns. korvapumppu (ei kompressoitua ilmaa)
• valopöytä varustettu ilmavälillä lämmön haihduttamiseksi
• kuvausvalot varustettu UV-suotimin, tarpeeksi kaukana kuvattavasta liiallisen lämmön estämiseksi

VARO ERITYISESTI – KONSULTOI KONSERVAATTORIA

• jos kuvan tai negatiivin emulsio irtoilee
• jos käsittelet tuhoutumista osoittavia  selluloosa-asetaattifilmejä
• jos käsittelet rullautuneita tai kippuraisia  filmejä tai  vedoksia
• jos kuvassa tai negatiivissa on teippejä, liimajäänteitä, tarroja, tms.
• jos käsittelet likaisia tai repeilleitä kuvia
• jos käsittelet hauraita kuvia

Valokuvataiteen museon digitointihanke

Valokuvataiteen museossa toteutettiin vuosina 2010–2011 luettelointitietojen, tietoaineistojen ja valokuvien digitointihanke. Hankkeessa digitoitiin valokuvia kolmesta museon keskeisestä kokoelmasta: Matti Saanion negatiivikokoelmasta, Kuvatoimisto Gorillan kokoelmasta ja museon teoskokoelmasta.

Matti Saanio -kokoelman yhteydessä tehtiin kokoelmaselvitys, sähköinen luettelointi ja digitointi. Saanion negatiivikokoelman luetteloinnissa noudatettiin hierarkkisen luetteloinnin periaatteita. Erikoistutkija laati aluksi arkistosta kokoelmaselvityksen, jossa paikannettiin ja järjestettiin sarjoiksi Saanion tuotannon temaattiset kokonaisuudet. Nämä sarjat järjestyvät luetteloinnissa kansioiksi, jotka sisältävät negatiivilehtiä, -liuskoja ja lopulta yksittäisiä valokuvia. Rakenteen jäsentäminen hierarkkisesti mahdollistaa hyvin laajan negatiiviarkiston haltuunoton. Yksittäisistä kuvista luetteloitiin ne, joihin Saanio itse oli tehnyt vedostusmerkintöjä. Muuta aineistoa käsiteltiin kuvaustapahtumittain sivujen ja liuskojen tasolla.

Vuoden 2011 loppuun mennessä oli hankkeen puitteissa luetteloitu yhteensä 35 kansiollista Saanion keskeisen tuotannon negatiiveja. Nämä kansiot sisältävät kaikkiaan noin 1500 negatiivilehteä. Niiltä on luetteloitu edelleen 2055 negatiiviliuskaa ja 1865 yksittäistä valokuvaa. Lisäksi noin 600 yksittäistä negatiiviruutua digitoitiin valokuvaamalla. Matti Saanion kokoelman luettelointi ja digitointi jatkuvat edelleen.

Tutkija Anni Walleniuksen esitteli hanketta Valokuvataiteen museon kuva-arkistolaisten kuntokurssilla vuodelta 2013: Hierarkkisesta luetteloinnista eli kokoelmarakenteen kuvailusta. Kokemuksia Matti Saanion negatiiviarkiston haltuunotosta (pdf)

Matti Saanio (1925–2006) on ensimmäinen valokuvan taiteilijaprofessori, jonka negatiivi- ja työvedoskokoelma siirtyi 2010 museolle. Museo on tehnyt jo Saanion eläessä kuvaustapahtumakohtaisen kartoituksen hänen negatiivikansioistaan ja keväällä 2010 kuvannut hänen näyttelyvedoskokoelmansa. Tehty pohjatyö hyödyntää Matti Saanio -kokonaisuuden viemistä tietokantaan.

Digitointia käsitteleviä esitelmiä

Kansallinen digitaalinen kirjasto -hanke sekä Suomen valokuvataiteen museo järjestivät  koulutustapahtuman valokuvien digitoinnista Kansallisarkistossa 24.11.2009.  Valokuvataiteen museon konservaattori Riitta Koskivirran esitys käsitteli digitoinnin suunnittelua:

• Riitta Koskivirta:  Valokuvakokoelmien digitoinnin suunnittelu ja erilaisten valokuva-aineistojen vaatimusten huomioiminen (pdf)

Suomen valokuvataiteen museo järjesti 18.–19.3.2013 kaksipäiväisen koulutuksen kuva-arkistoalan ammattilaisille ja kuva-arkistotyöstä kiinnostuneille. Alla museon valokuvaajien digitointia käsitelleet esitykset:

• Harri Tahvanainen: Digitoinnista käytännössä - esineet ja valokuvat
   
• Virve Laustela: Digitoinnin suunnittelu ja työnkulku
   
• Tutkija Anne Isomursun laatima tietopaketti Digitoinnin suunnittelu ja valmistelu, (huom! vanhentunut linkki) löytyy Digiwiki-verkkopalvelun sivuilta

SEPIA – Safeguarding European Photographic Images for Access – II asiantuntijakokous

Eurooppalaisen SEPIA-hankkeen asiantuntijakokous Pariisissa 25.–26.1.2000 linjasi museoiden, kirjastojen ja arkistojen valokuvakokoelmien digitoinnin periaatteita seuraavasti:

1. Valokuvat ovat oleellinen ja arvokas osa kulttuuriperintöämme. Ne dokumentoivat menneisyyttämme ja nykyisyyttämme ja kertovat meistä taiteen keinoin. Ne ovat myös esimerkkejä erilaisista historiallisista valokuvien valmistusmenetelmistä.
2. Digitoimalla valokuvakokoelmat saadaan suuren yleisön selailtavaksi. Koska tietyn tyyppiset valokuvat vaurioituvat hyvin nopeasti, on niiden digitointi hyvin tärkeää. Digitaalisten kopioiden käytöllä voidaan myös vähentää hauraiden originaalien jatkuvaa käsittelyä ja siitä aiheutuvaa vaurioitumista.
3. Digitointi on työvaihe, ei lopullinen tavoite. Digitoitavien valokuvamateriaalien valintakriteereiden tulee perustua kokoelmien luonteen ja potentiaalisen käytön ymmärtämiseen.
4. Digitointiprojekti alkaa jo ennen ensimmäisen kuvan muuttamista sähköiseen muotoon. Tehokkaan työnkulun ja odotuksia vastaavien tulosten saavuttamiseksi on välttämätöntä ja hyödyllistä ensin investoida huolelliseen suunnittelutyöhön: Määritellään mahdollisimman tarkasti tavoitteet, prioriteetit, tekniset vaatimukset, menettelytavat työskentelyn aikana ja digitaalisen kokoelman käyttötarpeet tulevaisuudessa.
5. Valokuvamateriaalin digitointi eroaa oleellisesti tekstin tai viivapiirrosten digitoimisesta. Digitaalisen kuvatiedoston luominen vaatii asiantuntemusta valokuvan olemuksesta ja eettistä päätöksentekoa. Parhaimmatkaan digitoimiseen käytettävät laitteet eivät koskaan tee siitä esimerkiksi valokopioiden ottamiseen verrattavaa rutiinityötä.
6. Digitaaliset kuvat muodostavat aktiivisen kokoelman, joka vaatii säännöllistä ylläpitoa. Jo digitointiprojektin alussa tulee varautua myös digitaalikokoelmien siirtämiseen uusille tallennemuodoille, jotta pysyttäisiin muuttuvan tietoteknisen infrastruktuurin mukana. Muuten digitaalikokoelmat, joiden luomiseen on käytetty paljon varoja, voivat tulla ajan myötä saavuttamattomiksi.
7. Valokuvien digitointiprojektin ei saa olla ainoastaan yhden osaston (tai henkilön) vastuulla. Hyvä digitointiprojekti on laadittu ryhmätyöksi, jossa yhdistetään kuvan, kokoelmien hoidon, tietotekniikan, konservoinnin, valokuvakokoelmia koskevan tiedon hallintamenetelmien ja säilytyssuunnittelun alojen asiantuntijoiden tietoja ja taitoja.
8. Jokaisessa valokuvien digitointiprojektissa valokuvamateriaalien säilyttämisen asiantuntijoiden työpanos on välttämätön. Heidän neuvojaan tarvitaan materiaalien valitsemisessa. Heidän tulee konsultoida säilyvyysasioissa kuinka hauraita materiaaleja pitää käsitellä sekä minkälaisia laitteita käyttää ettei alkuperäistä aineistoa vaurioiteta.
9. Säilyttämisen asiantuntijoiden tulee saada jatkuvaa koulutusta digitaalisten kokoelmien hoidon ja ylläpidon neuvonnassa, jotta ne olisivat laitoksen säilytysstrategian yleislinjan mukaisia.
10. Museot, arkistot ja kirjastot haluavat kehittää kansainvälisiä standardeja, joihin digitaalikokoelmien säilyttämisstrategioiden tulee perustua. Jotta näihin standardeihin varmistetaan kulttuurilaitosten vaatima pitkän ajan näkökulma, on laitosten aktiivinen osallistuminen standardeja laativiin työryhmiin välttämätöntä.

SEPIA-hankkeen  yhteistyökumppanit:

Centre de Recherches sur la Conservation des Documents Graphiques (CRCDG), Paris
National Photographic Conservation Studios, Rotterdam
Public Record Office, Kew, Richmond, UK
Stockholm City Museum, Stockholm
British Library, London
Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki
Royal Library of Denmark, Copenhagen
European Commission on Preservation and Access, Amsterdam

Teksti: valokuvaaja Virve Laustela, Suomen valokuvataiteen museo