Museon johtajana vuosina 1996–2007 toiminut Asko Mäkelä oli Kokoelmien avaimet -opintopiirin kolmantena vieraana. Oman johtajuuskauden haasteet ja onnistumiset olivat Mäkelällä vielä tuoreessa muistissa, ja puheenvuoro oli sen mukaisesti vauhdikas ja tuulettavan poleeminen. Mäkelä on ollut valokuvataiteen kentällä monella tasolla vaikuttava ”über-kuraattori” (tätä leikillistä määritelmää käytti intendentti ja valokuvatutkija Anna-Kaisa Rastenberger Pohjan tähdet -artikkelikokoelmassa, 2012).
Mäkelän kaudella kokoelmatoiminnassa oli kaksi pääteemaa: nuoret valokuvataiteilijat ja kokoelman aukkojen paikkaaminen. Tullessaan museoon uusi johtaja koki, että kokoelma oli merkittävä mutta hajanainen. Sen sisältö tuntui vain sieltä täältä vastaavan sitä, minkä hän oli valokuvataiteen parissa työskennellessään siihen mennessä nähnyt tärkeäksi. Oli kuitenkin otollinen aika vaikuttaa asiaan ja kehittää kokoelmaa systemaattisesti puuttuvilta osin. Päämääränä oli rakentaa kokoelmista suomalaisen valokuvataiteen keskeisin kohtauspaikka ja museolle asema alansa tärkeimpänä asiantuntijana. Mäkelälle avainobjekteiksi nousivatkin juuri tältä ajanjaksolta yhtäältä tutkimusten kartuttamat tietovarannot, toisaalta kotimaisen valokuvataiteen uudistavat ja erilaiset, kansainvälisesti omaleimaiset tekijät 1990-luvulta lähtien sekä valokuvataiteen reunamien tuntemattomammatkin ilmiöt.
Nuorten taiteilijoiden seuraaminen ja tukeminen osui suomalaisen valokuvataiteen kansainvälisen menestyksen nousuun. Koko valokuvauksen kenttää pidettiin tärkeänä. Haluttiin, että valokuvaajat tuntisivat museon omakseen. Yhteistyöstä hyötyivät sekä aloittelevat taiteilijat että museo, joka vielä tuolloin pystyi ostamaan nousevien tekijöiden töitä ennen hintojen räjähtämistä tavoittamattomiin korkeuksiin. Ennen 2000-lukua muut taidemuseot eivät vielä seuranneet valokuvataidetta aktiivisesti. Valokuvataiteen museo oli Mäkelän myötävaikutuksella osallisena valokuvataiteen markkinoinnin menestystarinan Helsinki Schoolin syntyyn ja kasvuun – ja sitä kautta myös hintakehitykseen, jonka seurauksena nykyvalokuvataiteen hankkiminen on mahdollista enää varakkaimmille museoille. Silti Valokuvataiteen museon olemassaololle on tärkeää, että Suomessa on myös kansainvälisesti huomattavia valokuvataiteilijoita. Ehkä kokoelmat voivat karttua näiltä osin enemmän lahjoitusten varassa. Kokoelmiin ei kuitenkaan Mäkelän kaudellakaan hankittu vain tunnetuimpia tekijöitä, vaan myös ns. Helsinki School -estetiikasta melko lailla poikkeavia esityksiä kuten turkulaislähtöisen Hyäryllistä-ryhmän kolmiulotteinen installaatio.
Kokoelmasta puuttuvia tärkeitä tekijöitä tai aihealueita ryhdyttiin selvittämään tutkimuksen kautta: näyttelyiden pohjalla oli vankka tutkimus, jonka perusteella näyttelyihin hankittiin paljon kokoelmasta puuttuvia teoksia. Tärkeitä esimerkkejä tällaisista runsaasti tietoa kartuttaneista tutkimus- ja näyttelyhankkeista ovat vuoden 2001 luontokuvanäyttely (Suomalainen luontokuvaus 100 vuotta) ja Leena Sarasteen väitöstutkimus (Valo, muoto vai elämä. Kameraseurat kohti modernia 1950-luvulla, 2004). I.K. Inhan elämäntyön selvittäminen ja kokoelman laajentaminen tutkimuksen myötä oli myös olennainen tehtävä museolle.
Toisaalta museolle päätyi myös aineistoja, jotka eivät olisi ensisijaisesti kuuluneet tänne, koska parempaakaan paikkaa ei silloin ollut. Museoiden välinen tallennusvastuuyhteistyö ei ollut kovin kehittynyttä. Vaikka tietyn alan erikoiskuvastoa tallentamaan sopiva organisaatio olisi ollut olemassa, sillä ei välttämättä ollut valmiuksia ottaa aineistoa vastuulleen. Verrattuna 1990-lukuun ovat kuva-arkistojen ammatillinen hoito ja tallennusvastuun jako edistyneet lupaavasti.
Mihin valokuvataiteen museota tänä päivänä tarvitaan, kysyi Mäkelä lopuksi. Valokuvataidehan asuu nykytaiteen museoissa ja kulttuurihistoriallinen valokuva Museoviraston ja paikallis- tai erikoismuseoiden kuva-arkistoissa. Yhteinen vastaus sekä vieraan että muiden läsnäolijoiden suusta oli: asiantuntijana tämä museo on edelleen korvaamaton. Kukaan muu ei keskity vieläkään samoihin aineistoihin juuri valokuvalle ominaisten sisältöjen, valokuvaajan katseen, valokuvan tekniikoiden ymmärtämisen tai valokuvakulttuurin näkökulmasta. Tietäminen, tulkinta ja kommunikointi on nyt tärkeämpää kuin fyysisten aineistojen karttuminen.
Teksti: Sofia Lahti
