Lumouduin ja melkein säikähdin, kun ensimmäistä kertaa sain nähdä Marjukka Vainion tuotantoa. 1990-luvun puolivälin paikkeilla sain käsiini portfoliot Vanain maa ja Hommage à Ester Helenius. Ne tuntuivat pyhiltä kirjoilta, jotka sisälsivät jotakin äärimmäisen tärkeää ja voimallista.
Pimeästä hohtavat hämäläiset kasvit olivat merkkejä tai viestintuojia toisesta maailmasta - maan alta, muinaisuudesta. Nämä kuvat ilmaisivat jotakin, mitä sanoilla ei voi tavoittaa. Marjukka Vainiolla (1953-2019) oli kyky nähdä ja tehdä näkyväksi kasvien sisäinen hohde, maan valo.
Marjukka Vainio: Taimet, 2004. Kromogeeninen värivedos. Suomen valokuvataiteen museo.
Biologian näkökulmasta kasvit eivät tuota valoa, vaan käyttävät sitä. Kasvien energiassa on kyse valoon reagoivista pigmenteistä. Fotosynteesissä valoherkät viherhiukkaset saavat auringonvalosta energiaa. Lopputuloksena on happea, jota ilman emme voi elää.
Valoon reagoivilla pigmenteillä tapahtui myös Marjukka Vainion pimiötaikuus. Syvennettyään valokuvaopintojaan perehtymällä vuonna 1983 New Yorkin International Centre of Photographyssa hopea-värivalkaisumenetelmään hän kehitteli siitä omanlaisensa, monivaiheisen prosessin. Kuvat syntyivät usein ilman kameraa: Vainio valotti kasvit pimiössä suoraan paperille fotogrammeina.
Marjukka Vainio: Heisi, 2006. Kromogeeninen värivedos, diptyykki. Suomen valokuvataiteen museo.
Pimiön ja maan pimeydessä tapahtuvissa valoihmeissä voi nähdä ripauksen alkemiaa; yksi Vainion näyttelyistä olikin nimeltään Alkemistin salkusta. Vuonna 2006 hän rakensi Maan valoa -näyttelyynsä Valokuvataiteen museossa Alkemistin puutarhan: pimeän tilan keskellä oli pyöreä kasvimaa, jonka ympärillä hohtavat kasvit kasvoivat videoprojisointeina.
Marjukka Vainio: Alkemistin puutarhassa. Videoinstallaatio, 2006. Yksityiskohta teoksesta.
Kuva Valokuvataiteen museosta Vainion näyttelystä Maan valoa, 2006.
Bo Carpelan kirjoitti Hommage à Ester Helenius -teokseen (1990) runon, joka loppuu kuin jäähyväissanoihin:
”Mutta maa, / kärsivällinen tumma maa odottaa, me kasvamme / määränpäätämme kohti. Tuntuu tuoksu, / häipyvä varjo vain.”
Teksti: Sofia Lahti, kokoelma-amanuenssi, toukokuu 2019
