Puutarhat ja etenkin kasvimaat ovat taas in, ja kaupunkien siirtolapuutarhapalstoista kilpaillaan. Puutarhanhoidossakin muodit vaihtelevat, mutta parhaat puutarhat ovat saaneet kasvaa yhden tai useamman ihmisen – joskus useamman sukupolven – elämän mittaisina projekteina, hoitajansa näköisinä.
Kun puutarha on intohimo, sen hoitaja ei tunne nälkää, janoa eikä väsyä, eivätkä sade tai auringon paahde vaivaa. Vasta seuraavana päivänä huomaa, että oksasaksien käyttö on kipeyttänyt käden tai kitkeminen jäykistänyt selän.
Tatu Hiltunen: Seinäjoki, 2005, sarjasta Low Times. Suomen valokuvataiteen museo.
Ruohon leikkuu on tuskin kenellekään nautintoa, mutta sekin on hoidettava, jos haluaa ylläpitää tasaista nurmikkoa. Pärinä ärsyttää naapuria ja hiki valuu, mutta leikkurin työntäjä tuntee saavansa työvoiton. Hän tekee velvollisuutensa ja lunastaa itselleen viikoksi, pariksi vapauden ruohonleikkurista ja edustuskelpoisen nurmikon. Tulossa on vieraita tai ukkoskuuro, joten kesken ei voi jättää. Tällaista tilannetta improvisoi kuvan mies, joka innostui mukaan valokuvataiteilija Tatu Hiltusen kuvasarjaan Low Times (2005). Hiltunen sattui kulkemaan hänen pihansa ohi sopivalla hetkellä ja selitti ideansa, ja kuvasarja uupumisesta syntyi spontaanisti yhteistyössä. Low Times -sarja kuvaa uupumukseensa kompastuneita ihmisiä myötätunnolla ja mustalla huumorilla. Paikkana on puutarha, vaikka uupumuksen syyt voivat olla muuallakin. Lavastetut kuvat voisivat perustua tosielämän kokemuksiin. Kumoon kaatuneissa ihmisissä on pahaenteistä tragiikkaa, mutta monissa sarjan kuvissa heidän kasvoillaan näkyykin vaivoin pidätelty nauru.
Harrastajakuvaaja Aarne Tengén on ikuistanut perheensä puutarhaelämästä uurastuksen sijasta nauttimisen ja tunnelmoinnin. Yhdelle kesän huippuhetki on idyllinen aamiainen pensaiden varjossa, toiselle haaveksiva kuljeskelu kukkien tuoksussa ja kolmannelle puutarhan tarjoamat valokuvauskohteet. Tengénin puutarhahuumori on hienovaraisempaa, mutta kuitenkin havaittavaa.
Kun kameraseuralaiset vierailevat toistensa luona, he uppoutuvat yhdessä kasvien valokuvaamiseen. Tengén on kuvannut kuvaavia ystäviään, joiden tapa olla puutarhassa alkaa heitä ihmettelevän pikkupojan silmin näyttää hieman etäännytetyltä – siinä sitä patsastellaan hienoissa puvuissa ja solmioissa ja katsellaan kukkia linssin läpi, vaikka niiden seassa voisi hypellä ja vaikka kieriskellä. Herrojen kuvaamisen tuloksissa ei varmasti ollut moittimista. Monet heistä olivat harjoitelleet sitä vakavissaan yli puolen vuosisadan verran. Kuvan puutarhan isäntä, arkkitehti Oiva Kallio oli jo 1920-luvulla saanut mainetta merkittävänä piktorialistisena valokuvaajana.
Aarne Tengén, 1955. Suomen valokuvataiteen museo.
Toisessa kuvassa aamukahveja nauttiva pariskunta hassuttelee asettumalla niin lähelle runsassatoista kirsikkapuuta, että se näyttää kasvavan heidän päälleen. Voin jo kuvitella seuraavan kuvan, jossa oksat olisivat kasvaneet ja kahvittelijoista näkyisivät vain jalat. Kirsikoita napostelemalla he säilyisivät hengissä etsintäpartion saapumiseen asti.
Aarne Tengén, 1955. Suomen valokuvataiteen museo.
Mutta sovitaanko, että tämä onnellinen kulkija ei kuitenkaan kompastu kultapallojensa sekaan? Kuvakulman ja hetken valinnalla sekä kuvan etu- ja taka-alan tasapainoisella valotuksella Tengén on vahvistanut puutarhan suunnittelijan (kenties hänen itsensä tai puolisonsa) luoman kukkien arkkitehtuurin, taipuvista kukista muodostuvan kaariportin polun ja naisen kehykseksi. Tämä hetki on täydellinen.
Sofia Lahti, amanuenssi, 2012
